Kirkon käsitys p. raamatusta; kirkkoisä Hieronymus.
Sinun sanas on minun jalkaini kynttilä ja valkeus minun teilläni.
Ps. 119: 105.
Vanhimmista ajoista saakka oli raamatun puhtaan, Pyhän Hengen
välittömän valistuksen kautta syntyneen sanan rinnalla kirkossa
olemassa suuri joukko muita kirjoituksia, joita pidettiin suuressa
arvossa ja ahkeraa luettiin. Moni jalo Herran veritodistaja oli
myöhempien aikojen kristityille jättänyt kirjallisen todistuksen
uskostansa, kehottaen heitä urhoollisesti vaeltamaan tuota veristä
tietä, jolla hän oli kunnian kruunun saavuttava. Kalliina aarteena
säilytti kirkko Polycarpuksen kehotuksia, Ignatiuksen kirjeitä,
Irenaeuksen varoituksia, emmekä saa kummastella, että tämmöiset
kirjoitukset myöhempinä aikoina saavuttivat yhä suuremman maineen.
Vasta taistelun päätyttyä luetaan kuolleet taistelutantereella, vasta
rauhan tultua ehditään sankarien urotöitä täydellisesti arvostella.
Marttyyrien aikakausi tiesi kyllä kunnioittaa niitä Jesuksen
tunnustajia, jotka olivat uhranneet henkensä totuuden puolustuksessa,
mutta Herran kunniaa tämä kunnioitus ei vielä ainakaan mainittavassa
määrässä päässyt himmentämään, sillä silloiset kristityt olivat
koetusten, vaarojen ja vainojen kuumassa pätsissä tottuneet
luottamaan ainoastaan ristiinnaulittuun kuninkaasensa sekä Häntä
ainoata palvelemaan. Kun kristityt myöhempien aikojen etäisyydestä
katselivat tuota verratonta taistelutannerta, missä marttyyrien
verestä vihdoin kohosi rauhan aurinko kirkon tulevaisuuden taivaalle,
olivat heidän silmänsä jo himmentyneet eivätkä he enää selvästi
nähneet, ettei veritodistajain kunnia ollutkaan näiden oma kunnia,
vaan Herran. Ja samoinkuin marttyyrejä ruvettiin liiallisesti
kunnioittamaan, omistettiin heidän kirjoituksilleenkin miltei
jumalallinen arvo, niin ettei enää aina tarkkaan erotettu näitä
kirjoituksia eikä muuta kirkon omistamaa hengellistä kirjallisuutta
raamatun sanasta. Tämmöinen erehdys on kaikkina aikoina ollut
arvaamattomaksi vahingoksi Kristuksen seurakunnalle. Yksi ainoa
sana on oleva "jalkaimme kynttilä ja valo meidän tiellämme" ja tämä
sana on Jumalan, s.o. p. raamatun sana. Se ei eksytä eikä petä
ketään, joka lapsen nöyrällä mielellä antautuu sen johdatettavaksi,
sillä siinä puhuu, vaikka ihmisten kautta, Pyhä Henki itse, ja Hän
on totuuden Henki. Miten syvämietteiset, totuutta harrastavat ja
valistuneet muut hengellisen alan kirjailijat monesti olivatkin, ei
saa kenkään heihin ehdottomasti luottaa, sillä he saattavat erehtyä,
ja ovatkin usein erehtyneet tahi ainakin antaneet aihetta eksyttäviin
mielipiteisin, heidän sanansa kun eivät sisällä jumalallisen
ilmoituksen täydellistä totuutta. P. raamattu vain on se elävä lähde,
jossa elämän vesi sekoittumattoman puhtaana löytyy; siitä juoksevaan
virtaan on moni puronen ja joki tämän maailman saastaisilta mailta
tuonut mutaa ja lokaa, eikä kangastu taivas tässä vedessä niin
kirkkaasti, kuin lähteessä. Tämmöinen virta on kirkon kirjallisuus;
raamatusta se johtuu, mutta siinä löytyy lukemattoman paljo vieraita
aineksia, jotka eivät ole jumalallisen totuuden mukaisia. Näin asiain
ollen, oli varsin tärkeätä, että raamatun kirjat jo varhain koottiin
ja tarkasti erotettiin kaikista muista.
Mitä vanhan testamentin kirjoihin tulee, vakaantui itäisessä kirkossa
se mielipide, jota etenkin Origines oli puolustanut, että ainoastaan
n.s. _kanoniset_ kirjat ovat pidettävät ehdottomasti totena Jumalan
sanana. Länsimaiden kirkko sitä vastoin eksyi omistamaan saman arvon
_apokryfillisillekin_ kirjoille, vaikka nämä silminnähtävästi eivät
voi vetää vertoja edellisille. Uuden testamentin kirjojen suhteen
johtuivat molemmat kirkot lopullisesti samaan loppupäätökseen, vaikka
monta toisistansa eroavaa mielipidettä tässä kohden ilmaantui.
Muutamia näistä kirjoista, niinkuin Johanneksen toista ja kolmatta,
Jaakopin, Judaan, Pietarin toista epistolaa sekä Johanneksen
ilmestyskirjaa, luettiin monessa paikoin suurella epäilyksellä
eikä tahdottu niille myöntää kanonista arvoa, mutta jota tarkemmin
niitä tutkittiin, sitä selvemmäksi kävi niiden jumalallinen
syntyperä. Itäisessä kirkossa vallitsi kuitenkin Ilmestyskirjan
suhteen jonkunmoinen epävarmuus kuudenteen vuosisataan asti. Eikä
sortunut kirkko uuden testamentin kirjakokoelmaan ottamaan muita
kirjoja kuin niitä, jotka olivat syntyneet Pyhän Hengen välittömästä
valistuksesta, vaikka harhaoppisuuden ja tuhansien erehdyksien
rikkaruoho rehottaen kasvoi Herran viljavainiolla. Kauas oli
kristikunta aikojen kuluessa eksyvä oikealta tieltä; ihmisneuvoja
oli se monesti noudattava, ihmisten sanaa oli se pitävä Jumalan
sanana, mutta kaiken tämän uhallakin säilyi kirkossa muuttumattoman
puhtaana kallis aarre, jonka vertaista ei löydy toista: Jumalan
p. raamatussa ilmoitettu sana. _Hippon_ (393) ja _Kartagon_ (397)
kirkolliskokoukset määräsivät kanonisiksi ainoastaan ne kirjat, jotka
löytyvät meidän raamatussamme, sillä erotuksella kuitenkin, että tämä
arvo omistettiin vanhan testamentin apokryfisillekin kirjoille, joita
me emme pidä P. Hengen välittömän valistuksen synnyttäminä.
Kristinuskon levittyä Länsi-Rooman keisarikunnan maihin, kävi
raamatun kääntäminen latinan kielelle vuosi vuodelta yhä
tarpeellisemmaksi. Neljännellä vuosisadalla ryhtyi tähän vaikeaan
työhön eräs tämän aikakauden merkillisimpiä henkilöitä, kirkkoisä
_Hieronymus_, jonka elämäkertaa meidän senvuoksi tässä sopii lyhyesti
silmäillä.
Hieronymus syntyi noin v. 340 Dalmatiassa. Hänen isänsä, joka
oli varakas, lähetti hänen nuorena Roomaan. Täällä tutustui
ja mieltyi nuorukainen klassilliseen kirjallisuuteen; Cicero,
Plato y.m. pakanuuden jalot kirjailijat valloittivat aluksi koko
hänen sydämmensä, saattamatta kuitenkaan kokonaan tukehuttaa
tuota ijankaikkisen elämän kaipua, joka siinä lapsuudesta asti
oli kytenyt. Sisällisen äänen kutsumana kävi Hieronymus usein
katakombeissa. Kuinka erinkaltaista oli kaikki täällä, verrattuna
siihen vilkkaasen elämään, joka leikiten liikkui näiden maanalaisten,
synkästi äänettömäin kammioiden yläpuolella! Hänestä oli kuin
tahtoisivat näkymättömät henget kutsua hänen pois tämän maailman
turhista menoista sekä kehottaa häntä työhön Jumalan valtakunnan
edistämiseksi. Hieronomys antoi kastaa itsensä, mutta hän jäi
vielä pitkäksi ajaksi maailman orjaksi, jatkaen tutkimuksiaan
klassillisen kirjallisuuden alalla. Mutta tämä työ ei tyydyttänyt
häntä; levoton oli hänen mielensä, rauhaton hänen omatuntonsa.
Matkustettuaan Galliaan sekä käytyään useissa Rein-virran varrella
olevissa kaupungeissa, saapui Hieronomys v. 372 koillis-Italian
kukoistavaan _Aqvileja_ nimiseen pääkaupunkiin, missä hän oleskeli
noin vuoden ajan, seurustellen arvokkaan piispan _Valerianuksen_
sekä muutamain nuorten hengellisten miesten kanssa, joista _Rufinus_
oli kuuluisin. Nämä viettivät hiljaista, maailman tavoista kokonaan
eriävää munkin tapaista elämää, uhraten aikansa hartausharjoituksiin
ja tieteellisiin tutkimuksiin uskonnon alalla. Heidän esimerkkinsä
vaikutti paljon Hieronymukseen, herätti eloon hänen luonteensa
taipumuksen elää erillään hyörinän yhteiselämän vaihtelevista oloista
ja johdatti hänen askeleensa erämaan hiljaisuuteen. Itsessään tämä
seikka ei kyllä ole omiansa herättämään mitään suurempaa huomiota,
etenkin koska ajan henki sai tuhansia ihmisiä ainakin ulkonaisesti
jättämään hyvästi meluavalle maailmalle sekä vetäytymään erämaihin
ja luostareihin, mutta Hieronymuksen poistuminen julkisen elämän
näyttämöltä tuotti kirkolle arvaamattoman suuren hyödyn ja on siitä
syystä varsin tärkeä. Lähtekäämme siis erämaahan häntä hakemaan. Me
löydämme hänen Syyrian korvessa. Hän huokaelee ja vaikeroitsee. Me
kysymme häneltä syytä tähän hänen sortuneesen mielialaansa. "Rooman
puistot, nuo kevytmieliset, irstaiset seurat, joihin nuorena otin
osaa" vastaa hän "ympäröivät minua täälläkin kaikkialla, houkutellen,
vietellen minua palajamaan maailmaan takasin". Yhä kovemmaksi käy
hänen tuskansa, taistelunsa yhä ankarammaksi, kunnes hän masentuneena
huutaa: "minä heittäyn Kristuksen ristin juureen, kastelen Häntä
kyyneleilläni, pyhin Häntä hiuksillani ja kukistan kapinallisen
lihani alituisella paastoomisella". Hetkeksi asettuu myrsky hänen
sydämmessään, hän siirtyy etäämmäksi erämaahan ja voittosasti
kuulemme hänen täällä riemuitsevan: "täällä ei ole kuin enkeleitä".
Jo tähän aikaan alkoi Hieronymus tutkia heprean kieltä. Mutta tämä
ei ensinkään miellyttänyt häntä, se oli päinvastoin hänestä rumaa,
raakaa, ja vastustamattomalla lumousvoimalla saivat klassilliset
kirjailijat, joiden teoksia hänellä oli mukana, hänen luopumaan
raamatun lukemisesta. Kummallinen tylsyys ja välinpitämättömyys
valtasi hänen sielunsa, kunnes hän sairastui kovaan tautiin. Unessa
luuli hän seisovansa tuomarinsa edessä. "Ken olet" kysyi tämä;
"kristitty" oli hän vastaavinaan. "Sinä valehtelet" lausui Herra
"cicerolainenhan sinä olet, sillä missä tavarasi on, siellä on
sydämmesikin". Parattuaan taudistansa, luopui Hieronymus Cicerosta ja
muista pakanallisista kirjailijoista, käyttäen tästä alkaen aikaansa
pääasiallisesti raamatun tutkimiseen.
V. 379 tuli Hieronymus Antiokiaan, missä hän vihittiin papiksi,
vaikkei hän milloinkaan antautunut pappisvirkaan. Matkustaessaan
paikasta toiseen, saapui hän Konstantinopoliin samaan aikaan, kuin
toinen yleinen kirkolliskokous siellä oli suorittamassa vaikeata
tehtäväänsä. Vaikka Hieronymus oli oppinein ainakin kaikista läntisen
kirkon kirkkoisistä, ei hän ottanut osaa keskusteluihin, sillä
hänen uskonoppinsa oli hyvin pintapuolinen eikä hän milloinkaan
perehtynyt kirkon oppia kehittämään. Sitä vastoin käänsi hän ahkeraan
kreikkalaisten kirkkoisien teoksia latinaksi sekä toimitti niille
arvokkaita selityksiä. Kun hän v. 382 saapui Roomaan, oli hänen
nimensä jo tunnettu koko kristikunnassa, ja hänen tavaton oppinsa
teki hänen päivä päivältä yhä kuuluisammaksi. Mutta karsain silmin
häntä monikin katseli, kun hän nyt ryhtyi tuohon mainioon työhön,
joka on pystyttänyt hänelle murtumattoman muistopatsaan kirkon
historiassa.
Oli olemassa vanha latinalainen _Itala_ niminen raamatunkäännös.
Se oli hyvin vaillinainen ja virheellinen. Hieronymus, joka oli
lukenut vanhaa testamenttia alkukielellä sekä hyvin perehtynyt tähän
samoinkuin kreikan kieleen, rupesi mainittua raamatunkäännöstä
korjaamaan. Tämä herätti huomiota kaikkialla. Vanha testamentti oli
hyvin vähän tunnettu länsimaissa, missä heprean kieltä tietysti
osattiin vielä vähemmin, kuin itämaissa. Täkäläiset oppineet
pystyivät korkeintaan vertaamaan latinalaista käännöstä septuaginta
nimiseen kreikkalaiseen vanhan testamentin kirjain käännökseen, joka
monessa suhteessa kaipasi parannuksia. Hieronymus, joka korjasi
alkukielen mukaan, joutui epäluulon alaiseksi etenkin kääntäessään
vanhan testamentin kirjoja, eikä tahdottu hyväksyä hänen uuden
testamentinkaan latinalaisessa käännöksessä toimittamia korjauksiaan,
orjamielisesti kun riiputtiin kiinni tuossa vanhassa, virheellisessä
latinalaisessa raamatussa. Tästä huolimatta työskenteli Hieronymus
vuosien vieriessä ahkeraan ja v. 392 rupesi hän toimittamaan aivan
uutta latinalaista raamatunkäännöstä. Se valmistui v. 404 ja on
tunnettu nimellä _Versio vulgata_.
Jo monta vuotta aikuisemmin oli Hieronymus taas siirtynyt itämaihin,
mieltyen yhä enemmän munkkielämän yksinäisyyteen. Täällä hän
jatkoi tutkimuksiaan heprean kielessä sekä valmisti tuon suuren
elämäntyönsä, jonka vasta mainitsimme. Tuon tuostakin puuttui hän
kirkon oppiriitoihin, vaan niihin hän, kuten jo mainitsimme, ei
paljoa vaikuttanut. Uskonopillisissa kiistoissa oli hän äreä, kiivas,
suvaitsematon ja pintapuolinen. Kun häntä vertaamme Krysostomukseen,
Ambrosiukseen, Augustinukseen, vieläpä muihinkin hänen aikansa
etevimpiin henkilöihin, supistuu hänen arvonsa mitättömän pieneksi,
jos tarkoitetaan luonteen jaloutta, ajatusten syvyyttä, miehuutta
ja tosi-kristillistä mieltä, ja epäilemättä on hänen käsityksensä
kristinuskon päätotuuksista hyvinkin epäselvä. Paljon viehättävää
tarjoo meille hänen elämänsä, etenkin loppupuolella, kun hän,
innostuneena pyhän historian muistoista, eleli aikansa niissä
paikoin, missä Jumalan suurimmat ilmoitukset olivat tapahtuneet.
Seuraten Hieronymuksen esimerkkiä, saapui näille seuduille paljo
ihmisiä länsimaistakin, niiden joukossa muutamia korkeasukuisia
naisia, joiden kanssa hän Roomassa ollessaan oli tutustunut. Pieniä
munkki- ja nunnayhdistyksiä syntyi siellä täällä pyhässä maassa.
Puhuessaan ystävilleen Mamren tammistossa, Betlehemin seuduilla tahi
muilla merkillisillä paikoilla, oli Hieronymuksen tapana lausua:
"täällä vasta pyhän historian oikein voipi käsittää". Monesta
syystä viihdymme kernaasti näiden erakkojen luona täällä pyhien
muistojen ihmeellisessä maassa, ja epäilemättä ansaitsee tuo vanha,
harmaapäinen, oppinut munkki, joka, voimiaan säästämättä, kääntää
kirjojen kirjaa kansansa kielelle, suurta huomiota, mutta toinen
kysymys on, oliko Hieronymus käsittänyt kristinuskon ytimen ja
elikö hän itse sitä elämää, jolle Kristus päivä päivältä käy yhä
kalliimmaksi. Näyttääpä siltä kuin olisi hän mieltynyt omaan itseensä
ja ulkonaisesti ankaraan elämäänsä sekä käynyt vieraaksi sille
kerjäläisasemalle, joka ei tyydy muuhun lohdutukseen, kuin siihen
armoon, mikä syntisille Jesuksen ristin juurella tarjona on. Hyvin
sattuva on oppi-isämme Lutheruksen arvostelu Hieronymuksesta: "en
tiedä ketään opettajaa, joka olisi niin moitittava, kuin Hieronymus;
hän kirjoittaa vain paastoomisesta, ruuasta, naimattomasta säädystä
y.m.s. Jos hän puhuisi uskon töistä, niin olisi toista; mutta hän
ei opeta mitään uskosta, eikä toivosta, rakkaudesta eikä uskon
hedelmistä". -- Hieronymus kuoli munkkina Betlehemissä v. 420.
Mutta arvosteltakoon tätä kirkkoisää miten ankarasti tahansa,
arvaamattoman suuresta merkityksestä oli hän kirkolle. Nyt löytyi
raamattu latinan kielellä, nyt voitiin länsimaissakin tutustua
tuohon kirjojen kirjaan, jonka vertaista ei löydy toista. Vaan
alistettiinko kaikki riitakysymykset opin suhteen yksin raamatun
sanan alle ja mukaantuivatko kirkon johtavat henkilöt tämän sanan
vaatimusten mukaan, noudattamatta muita neuvoja, huolimatta ihmisten
säännöistä ja päätelmistä? Pidettiinkö tätä kirjaa muita kalliimpana,
luettiinko sitä ahkerammin, hartaammin kuin muita? Ajan jaloimmat
henkilöt tiesivät kyllä mikä kirja raamattu on. Niinpä lausuu esim.
Krysostomus: "lukea p. raamattua on seurustella Jumalan kanssa;
armosta valitsi Jumala kalastajia ja muita oppimattomia miehiä sitä
kirjoittamaan, jotta jokainen saattaisi sitä lukea ja käsittää;"
vastustaen niitä, jotka sanoivat harhaoppisuuden syntyvän siitä, että
oppimattomatkin tutkivat raamattua, väittää hän kaikkien erehdyksien
saaneen alkunsa sekä kehittyneen juuri siitä syystä, ettei raamattua
tarpeeksi oltu viljelty. Tähän suuntaan ajattelivat kristikunnan
etevimmät edustajat vielä oppiriitojen aikakaudella. He pitivät p.
raamattua Jumalan sanana eivätkä omistaneet millekään muulle sanalle
tätä arvoa. Mutta tätä käsitystä vastustamaan oli syntymäisillään
toinenkin mielipide, joka, perustuen siihen erehdykseen, että
muka Pyhä Henki yhä edelleenkin on vaikuttamassa kirkossa samalla
tavoin kuin Apostolein aikana, tahtoi pitää kirkolliskokousten
päätöksiä, kirkon sääntöjä, kirkkoisien ja muiden etevien opettajain
kirjoituksia, vieläpä kirkossa suullisesti säilyneitä tarinoitakin
raamatun vertaisina. Mitä surkeimmalla tavalla paljastaa keskiajan
kirkkohistoria tämän erehdyksen seuraukset, mutta tapaammepa niitä
jo aikuisemminkin. Ne vakuuttavat meitä siitä, ettei Herra suostu
jakamaan kunniaansa muiden kanssa, vaan jättää ihmiset eksytysten ja
valheiden valtaan, kun he eivät taivu tottelemaan Hänen muuttumatonta
ja pyhää sanaansa.