Milanon piispa Ambrosius.
-- seisokaat vyötetyt kupeista totuudella ja vanhurskauden
rintaraudalla puetut,
Ja jalat valmiiksi kengitetyt saarnaamaan rauhan evankeljumia.
Ef. 6: 14-15.
Itämaissa oli ariukselainen oppiriita alkunsa saanut. Siellä sen
päätaistelut taisteltiin ja siellä kirkko lopullisesti kukisti
tuon vaarallisen harhaopin, joka lähes kaksi vuosisataa uhkasi
kristillistä tunnustusta perikadolla, Mutta ulottuivatpa sen
vaikutukset länsimaihinkin, saivatpa Ariukselaiset sikäläisen
kirkonkin monessa paikoin horjumaan, ennenkuin puhdasoppisuuden
voitto oli ratkaistu. Useimmat sankarit totuuden puolustukseksi tämän
riidan vaiheissa varusti itäinen kirkko, mutta tapaammepa niitä
länsimaissakin. Samaan aikaan kuin nuo "suuret kappadocialaiset
isät" ariukselaisuuden kotimaissa hengen aseilla vastustivat
tätä harhaoppia, vetää etenkin yksi länsimaiden kirkkoisistä
puhdasoppisuuden puolustajana huomiomme puoleensa. Tämä mies on
_Milanon_ piispa _Ambrosius_.
Surkuteltavan huono oli Italian tila tähän aikaan. Esi-isien
isänmaanrakkaus ei enää jalostuta tämän veltostuneen, turmeltuneen
sukupolven ihmisiä; sisälliset kapinat, uskonnollinen eripuraisuus
lannistavat tuon muinoin kuuluisan maan asukkaiden voimat, ja
barbarit uhkaavat sen aluetta. Jos milloin, niin oli nyt mies
semmoinen kuin Ambrosius täällä tarpeen. Ollen syntyperältään
gallialainen, oli hän noin v. 350 isänsä kuoltua muuttanut Roomaan
äitinsä kanssa. Saatuansa täällä tieteellisen kasvatuksen, antautui
hän asianajajan uralle. Hänen loistava puhelahjansa, miehekäs
luonteensa ja etevä kykynsä herättivät pian huomiota ja ennen
pitkää uskottiin _Ligurian_ ja _Aemilian_ maaherrakunnat hänen
hoidettavilleen. Tätä vaikeata virkaa toimitti hän maltilla,
vakavuudella ja taidolla, kunnes hän sai vielä painavamman toimen.
V. 374 joutui näet Milanon piispanistuin avonaiseksi. Ariukselaiset,
jotka täällä olivat hyvin lukuisat, pyrkivät kaikin voimin saada
puolueensa miestä piispaksi. Vaali oli toimitettava kirkossa;
kilvan sinne nyt kiiruhtivat oikeauskoiset ja ariukselaiset
äänivaltaansa käyttämään. Mielet olivat kiihtyneet ja ankara
meteli syntyi. Ambrosius saapui kirkkoon maaherrana kiistaa
asettamaan ja järjestystä valvomaan. Silloin kuultiin lapsen äänen
huutavan: "Ambrosius piispa". Tätä pidettiin Jumalan viittauksena
ja koko seurakunta yhtyi siihen. Ambrosius säikähti. Hänkö,
syntinen, saastainen ihminen, joka vasta oli vain katekumeni eikä
siis vielä kastettukaan, kelpaisi Herran seurakuntaa piispana
paimentamaan? Mahdotonta! Kaikin voimin koetti hän päästä tätä
tavatonta luottamusta vastaanottamasta, mutta kun kansa ei luopunut
vaatimuksestaan, jota sitä paitsi hallituskin kannatti, täytyi hänen
vihdoin siihen suostua. Ambrosius kastettiin ja vihittiin 8 päivää
myöhemmin Milanon piispaksi. Hän oli siihen aikaan ainoastaan 34
vuoden ikäinen.
Vähän tämän jälkeen pääsivät Valentinianus I:sen pojat _Gratianus_ ja
_Valentinianus II_ länsimaiden keisareiksi. Viimmemainittu, joka asui
Milanossa, oli vielä alaikäinen ja hänen äitinsä _Justina_ ohjasi
hallitusta. Tämä oli ariukselainen ja ryhtyi kiivaudella puolustamaan
uskonheimolaisiaan. Ambrosius sai käskyn luovuttaa kaupungin
läheisyydessä olevan Portiana nimisen kirkon Ariukselaisille. Hamasta
lapsuudestansa oli hän hartaudella omistanut Nicaean tunnustuksen
syvät totuudet, hänen sukunsa kun oli vanhaa marttyyrisukua, jonka
tapana ei ollut tyytyä pintapuolisiin tunnustuksiin, ja sittemmin oli
hän, etenkin piispaksi päästyänsä, tosikristityn tavalla vannonut
horjumattoman uskollisuusvalan totuudelle ja sen puolustukselle.
Jyrkästi kieltäysi hän tottelemasta keisarinnan käskyä, lausuen:
"mikä Jumalan on, siihen ei uletu keisarin valta, Palatsit ovat
keisarin, mutta kirkot Jumalan huoneita, ja näiden suojeleminen
on pappien pyhä velvollisuus". Justinan täytyi peräytyä, mutta
v. 386 uudisti hän vaatimuksensa. Oli pääsiäisaika. Ambrosius
toimitti jumalanpalvelusta Milanon pääkirkossa, minne paljo kansa
oli kokoontunut kuuntelemaan jalon paimenen saarnaa. Keisarinna
lähetti sotamiehiä kirkon ovia vartioitsemaan. Pariin vuorokauteen
ei ketään laskettu ulos kirkosta. Marttyyriaikakauden koetukset
olivat jälleen uudistua, mutta tämän ajan kristityt pelkäsivät,
vapisivat. Kun Ambrosius ei enää kehotussanoillaan voinut vaikuttaa
hämmästyneesen kansaan, korotti hän mahtavan äänensä ja alkoi veisata
kolmiyhteisen Jumalan kunniaksi. Hän oli tunnettu virrensepittäjä
ja latinalainen kirkkoveisuu oli hänen kauttansa kohonnut entistä
verrattoman korkeammalle kannalle. Vaikutus oli suuri. Seurakunta
yhtyi piispansa ylistykseen ja vainottujen veisuun raikkaat säveleet
kaikuivat pian kauas kirkon ulkopuolelle. Eikä aikaakaan, niin
ne saivat vartioitsevain sotamiesten sydämmetkin sykkimään; ovet
avattiin, vapaa oli Ambrosius ja hänen sanankuulijansa, ja voimaton
oli keisarinnan viha rakentamaan salpoja Milanon oikeauskoisten
voittosalle riemulle.
Muutaman vuoden kuluttua (392) murhattiin nuori Valentinianus
II (Gratianus sekä hänen seuraajansa valtaistuimelle _Maximus_
olivat jo ennen menettäneet valtansa ja henkensä) päällikkönsä
_Arbogastin_ toimesta. Tämä asetti länsimaiden keisariksi erään
_Eugeniuksen_, mutta molemmat saivat surmansa v. 394, kun Teodosius,
joka jo vuodesta 388 on pidettävä koko valtakunnan herrana, voitti
edellisen sotajoukot _Aqvilejan_ tappelussa. Täten joutui koko
Rooman keisarikunnan hallitus vielä kerran yhden hallitsijan käsiin.
Jo ennen on kerrottu, miten jäntevästi tämä keisari, Teodosius
Suuri, ryhtyi juurtajaksain hävittämään ariukselaisuutta itäisestä
kirkosta. Hän oli ensimmäinen keisari, joka sielunsa koko innolla
oli antautunut kristinuskoon. Tähän saakka sallitut pakanalliset
uskonmenot supisti hän yhä ahtaammalle, kunnes hän lainsäädännöllä
kielsi kaikki uhrit. Monessa paikoin hävitettiin temppelitkin.
Näin katosivat ainaiseksi ajaksi kreikkalais-roomalais-maailman
jumalat, ja itse Victorian (voitonjumalattaren) alttari otettiin
pois senaatista todistukseksi että keisarikunta nyt turvasi elävään
Jumalaan. Kun Rooman praefekti _Symmachus_ valittaen rukoili
hallitusta säilyttämään niitä jumalia, jotka muka olivat karkottaneet
Hannibalin Italiasta ja Gallialaiset Kapitoliumilta sekä korottaneet
valtakunnan kunnian korkeimmalle kukkulalle, sekaantui Ambrosiuskin
kysymykseen ja kirjoitti kristittyjen puolesta: "Rooman suuruus on
meillekin ihastuksena -- mutta tämä suuruus on ainoastaan Jumalalta".
Moni on väittänyt Teodosiuksen liiallisella säälimättömyydellä
hävittäneen pakanuuden jäännökset valtakunnasta sekä arvellut hänen
uskonnollisen innostuksensa yleensä monessa tilaisuudessa esiintyneen
hyvinkin epäiltävänä, jos sitä kristinuskon mitalla arvostellaan.
Kernaasti myönnämme sen kiivauden, millä hän ryhtyi työksi
uskonnollisella alallakin, usein vivahtaneen itsevaltiaan ylpeään
kunnianhimoon, mutta että Kristuksen oppi syvään oli juurtunut hänen
sydämmeensä sekä häneen luonut uuden ihmisen, sen todistaa hänen
ystävyytensä Ambrosiusta kohtaan sekä etenkin eräs kohtaus, jonka
seuraavassa kerromme, koska se samalla mitä kauniimmalla tavalla
kuvaa meille tuon jalon piispan kristillistä urhoollisuutta.
_Tessalonikan_ asukkaat olivat nostaneet kapinan keisaria vastaan
(390). Tämä julmistui ja päätti, Ambrosiuksen varoituksista
huolimatta, säälimättä kostaa rikoksellisille. Hän toimitti suuret
näyttäjäiset Tessalonikassa, ja kun kansa oli saapunut paikalle,
karkasivat keisarilliset sotamiehet paljastetuilla miekoilla yleisön
päälle. Nyt alkoi hirveä verenvuodatus: 7000 henkeä joutui keisarin
koston uhriksi. Saatuansa tietää tästä julman kavalasta murhasta,
kirjoitti Ambrosius keisarille kirjeen. Se oli täynnä rakkautta,
mutta samalla ankaran vakava. Hän kehotti Teodosiusta nöyrtymään
kaikkien herrojen eteen, niinkuin David teki, kun hän oli syntiä
tehnyt, sekä uhkasi olla jakamatta Herran p. ehtoollista, kun
keisari saapuisi kirkkoon, ellei tämä sitä ennen olisi osottanut
todellista parannusta. Kirjeestä huolimatta meni Teodosius muutaman
päivän perästä kirkkoon, aikoen käydä pyhällä ehtoollisella, mutta
urhoollisesti astui Ambrosius häntä vastaan, lausuen: "keisarillinen
valtasi, Augustus, estää sinua syntiäsi tuntemasta! Tahdotko
hurmeisilla käsillä vastaanottaa Herran pyhää ruumista? Pois, äläkä
kokoa rikosta rikoksen päälle!" Sortunein sydämmin poistui Teodosius.
Kahdeksaan kuukauteen häntä ei nähty Herran huoneeesa, sillä
horjumattoman jäykästi vaati Ambrosius häntä julkisesti tunnustamaan
syntinsä, jotta kaikki näkisivät, että keisarin katumus oli
todellinen. Nöyränä, masentuneena saapui Teodosius vihdoin kirkkoon,
heittäysi polvillensa ja huokasi: "minun sieluni makaa tomussa,
armahda minua, Herra, sanasi jälkeen!"
Tätä merkillistä tilaisuutta muistaessamme, on meidän vaikea
ajatella; sitä tapahtuneeksi aikana, jolloin kristittyjen elämä
alituisten oppiriitojen, maailman ystävyyden ja yhä karttuvan
turmeluksen kautta useimmissa oli jähmettynyt ulkonaisen tavan
kylmän kuoren alle. Jos kaikki piispat tällä tavoin olisivat
käyttäneet velvollisuutensa tämän maailman mahtavia kohtaan,
niin olisivat katumuksen terveelliset kyyneleet, joita syntisten
Vapahtaja etsii ihmisissä voidaksensa heitä auttaa, vuotaneet monen
ruhtinaan silmistä, joka surutonna vaelsi ijankaikkisuutta kohtaan.
Konstantinus Suuren ajoista asti on valtiokirkko koettanut säilyttää
tämän maailman mahtavain ystävyyttä silloinkin, kun Jumalan sana
selvästi on vaatinut sen paimenia ankarasti nuhtelemaan veripunaisia
syntiä. Lukemattomat kuninkaat ja keisarit ovat muuttaneet
ijankaikkisuuteen saamatta kertaakaan kuulla siitä parannuksesta,
joka Jumalalle kelpaa. Heitä on tavallisesti vain ylistetty,
lohdutettu, nukutettu, kunnes kuolema on temmannut heidät tämän
elämän petollisista meluista vanhurskaan Jumalan tuomion eteen!
Kuinka jalona esiintyy Ambrosius, jos häntä vertaamme noihin
muinais- ja nykyajan orjamielisiin hovisaarnaajiin, joiden omantunnon
äänen ihmispelko ja kunnianhimo ovat pakottaneet vaikenemaan.
V. 395 kuoli Teodosius Suuri jalon ystävänsä Ambrosiuksen syliin,
ja kaksi vuotta myöhemmin pääsi tämäkin lepoon. Tuskin on jalompi
ruhtinas milloinkaan ystävyyden siteillä ollut kiinnitettynä
jalompaan piispaan.
Ei kukaan ole hoitanut piispanvirkaansa ahkerammin,
tunnokkaammin kuin Ambrosius. Kaiken joutilaan aikansa käytti hän
hartaudenharjoituksiin ja lukemiseen, ahkeroiden perin pohjin
perehtyä uskonnon tieteelliseenkin käsitykseen. Etenkin tutki hän
Clemens aleksandrialaisen, Origineksen sekä Basilius Suuren teoksia.
Piispaksi päästyänsä lahjoitti hän kaiken omaisuutensa kirkolle;
suuret tulonsa käytti hän köyhien avuksi. Ambrosiuksen luonteessa
esiintyvät mitä kauniimmassa, kristinuskon pyhittämässä muodossa,
muinais-roomalaiset hyveet: isänmaan-rakkaus, urhoollisuus ja syvä
oikeudentunto. Kun hän ajatteli valtakunnan rappiotilaa, valtasivat
haikeat tunteet hänen sydämmensä ja hartaasti huokasi hän Jumalan
puoleen, rukoillen Häneltä apua onnettomalle isänmaallensa. "Huono
se poika, joka vaaran hetkenä heittää isänmaansa oman onnensa
nojaan" oli hänen tapansa sanoa. Mutta Siionin vartijana muisti
hän rakkaudella barharejakin, pyrkien levittää evankeliumin valoa
germanialaisiin kansanheimoihin.
Vaikka Ambrosiuksen kanta uskonnollisten riitakysymysten suhteen oli
horjumattoman vakaa, vaikka hän jäykästi, taitavasti puolusti kirkon
oppia, etenkin Ariukselaisia vastaan, riippuu hänen suuruutensa
epäilemättä enemmän hänen pyhitetyn luonteensa jaloudesta,
kuin mistään muusta. Hänen merkitykseensä virrensepittäjänä ja
roomalaisen kirkollisveisuun perustajana olemme jo ennen viitanneet,
Ambrosiuksen kirjoituksista on hänen kirjansa "Velvollisuuksista",
jonka esitystavan hän on lainannut Ciceron samannimisestä teoksesta,
etevin. -- Kuolinvuoteellansa lausui Ambrosius muiden ohessa nämäkin
lohdulliset sanat: "en pelkää kuolla, sillä minulla on armollinen
Jumala".