Gregorius Nazianzilainen; Konstantinopolin kirkolliskokous (381);
Gregorius Nyssalainen.
Autuaat ovat ne ihmiset, jotka sinun pitävät väkenänsä ja
sydämestä vaeltavat sinun jälkees.
Jotka käyvät itkun laakson läpitse ja tekevät siellä kaivoja: ja
opettajat monella siunauksella kaunistetaan.
He saavat yhden voiton toisen jälkeen, että tunnettaisiin oikea
Jumala Sionissa. Ps. 84: 6-8.
Samoinkuin Basilius kehittyi _Gregorius Nazianzilainenkin_
koetusten kuumassa pätsissä. -- Onnellisesti kuluivat hänen
elämänsä aikuisimmat vuodet Nazianzissa, missä isänsä oli piispana.
Etenkin juurtuivat hänen hurskaan äitinsä _Nonnan_ neuvot ja
opetukset, joita tämän kristillinen elämä ja ylevä esimerkki
elähyttäen jalostuttivat syvään lapsen sydämmeen, ollen hänelle
hyvänä tukeena nuoruudenajan viettelyksissä tuon kevytmielisen
turmeltuneen Atenan vaarallisissa oloissa, niissä hän, kuten
ennen on kerrottu, ystävänsä Basiliuksen kera tutki kreikkalaista
tiedettä. Hellän luonteensa palavalla rakkaudella muisteli Gregorius
siellä armasta kotiansa ja koulunkäyntinsä päätyttyä viihtyi hän
paraiten vanhempainsa ja sisarustensa keskuudessa, vaikka hän kyllä
usein vetäysi yksinäisyyteen tutkiaksensa Jumalan sanaa. V. 361
vihittiin hän papiksi ja saarnasi ensi kerran seuraavana vuonna.
Jonkun ajan kuluttua kuoli hänen rakkain veljensä _Caesarius_
sekä sisarensa _Gorgonia_. Molemmat olivat antaneet sydämmensä
Herralle ja usein oli Gregorius heidän kanssansa keskustellut
ijankaikkisen elämän salaisuuksista, yhdessä olivat he monesti
kokeneet sitä iloa ja rauhaa, jota ei maailma voi antaa. Katkera
oli hänen surunsa ja sitä lisäämään sattui samaan aikaan yleisiä
onnettomuuksia, niinkuin ruttotauteja, maanjäristyksiä, raesateita
y.m.s. sekä häiriöitä kirkon ja valtiollisen elämän alalla. Nöyränä
alistui Gregorius Kaikkivaltiaan tahdon alle, lausuen: "ei yksikään
joka ei anna itseään varoittaa ja kurittaa tule terveeksi. Olla
kurituksen alaisena ei siis olekaan onnettomuuden tuntomerkki,
mutta onnettomista onnettomin on se, joka ei ota viisastuakseen
rangaistuksesta".
Jonkun vuoden kuluttua kuoli Gregoriuksen isä, eikä aikaakaan
niin siirtyi Nonnakin parempaan elämään. Kolkolta, toivottomalta
näytti yksinjääneelle, ikävään ja kaipuun sortuneelle kaikki:
hänen voimansa uupuivat ja hän vetäytyi yksinäisyyteen Seleuciaan.
Ulkona maailmassa vallitsi epäusko ja synti, puhdasoppisuuden
puolustajat vähenivät vähenemistään, poissa oli Atanasius, poissa jo
Basiliuskin, tuo ystävistänsä paras, luotettavin! Gregorius ei enää
viihtynyt yksinäisyydessäkään, hän oli kokonaan sortua epätoivoon.
Millainen hänen mielialansa tähän aikaan oli, kuvaavat seuraavat
eräässä hänen Seleuciasta kirjoittamassa kirjeessään löytyvät
sanat: "Ei ole minulla enää Basiliusta eikä Caesariusta; poissa
ovat nämä minun samalla kertaa hengelliset ja maalliset veljeni.
'Isäni ja äitini ovat minun hyljänneet' niin saatan Davidin kanssa
valittaa. Ruumiini on heikontunut, vanhuus saapuu pääni päälle.
Huolet käyvät yhä raskaammiksi, yhä monipuolisemmiksi ja minulle
karttuupi työtä liiaksi. Ystäväni pettävät minun. Kirkolta puuttuu
kelvollisia paimenia; siveellisyys häviää, häpeämättä astuvat paheet
julkisuuteen. Pimeäksi käypi tie, en löydä mitään tulisoittoa matkaa
valaisemaan. Kristus nukkuu. Mitä tehdä? Oi, löytyypi vain _yksi_
pelastus näistä onnettomuuksista -- kuolema! Ijankaikkisuuttakin
kammoksuisin, jos johtopäätökseni perustuisivat nykyisiin oloihin".
Kristitynkin elämässä on kolkkoja hetkiä, jolloin Herra ikäänkuin
kokonaan salaa häneltä armonsa, surun ja murheen mustat pilvet
peittävät tulevaisuuden taivaan ja toivottomuuden synkkä yö valtaa
sydämmen. Tämmöisiä hetkiä vietti Gregorius Seleuciassa, mutta
Jumala oli häntä läsnä, sillä Hän rakastaa kaikkia, joiden uskoa Hän
koettelee. Pian oli tämä Herran miltei masentunut palvelija astuva
julkisuuteen sekä ryhtyvä urhoolliseen taisteluun totuuden puolesta.
Kummastelisimmeko tuommoista äkkiarvaamatta tapahtuvaa muutosta
miehen koko katsantotavassa? Emme suinkaan. Se ei ole hänen ansionsa,
vaan sen Herran, joka on murheellisten virvoittaja, heikkojen
väkevyys.
Teodosius Suuren keisariksi päästyä virkosi oikeauskoisten toivo
uudelleen. Konstantinopolissakin, missä Ariukselaiset olivat
anastaneet kaiken vallan, ruvettiin kokoamaan Nicaean tunnustuksen
puolustajani harvalukuisia, hajoitettuja rivejä. Mutta johtaja
puuttui. Mistä sankari, joka uskaltaisi asettua johtamaan kauan
sorrettujen taistelua, kusta mies, joka Jumalan Hengen voimalla loisi
elonvoimaa puhdasoppisuuden kuolleeseen ruumiisen? Yksimielisesti
päätti oikeauskoinen seurakunta kutsua Gregoriuksen paimenekseen.
Yksinäisyydestään muutti tämä nyt suuren pääkaupungin rauhattomiin
oloihin julistamaan Jumalan pyhää sanaa turmeltuneen, paatuneen
maailman keskuudessa. Oikeauskoisilla ei ollut kuin yksi pieni
kirkko [Sitä nimitettiin tästä alkaen "ylösnousemisen kirkoksi",
luultavasti siitä syystä, että oikeauskoisuus siinä ikäänkuin heräsi
kuolleista.] ja siinä rupesi Gregorius saarnaamaan. Hän kehotti
sanankuulijoitaan luomaan silmänsä omiin sydämmiinsä, jotta näkisivät
miten vihollinen oli heidät pettänyt. Synnintunnosta, katumuksesta
hän puhui, neuvoen heitä nöyryyteen, joka on kristillisen elämän
ensimmäinen tuntomerkki. Uhaten soimasivat häntä hänen vastustajansa,
mutta Gregorius vastasi kehottamalla seurakuntaansa anteeksiantamaan
kaikille vihollisille sekä koettamaan rakkaudella ohjata eksyneitä
oikealle tielle. Hänen sanansa olivat kokeneen paimenen, Jumalan
Hengen valaiseman kristityn sanoja, mutta kevytmielisen kaupungin
asukkaita ne eivät miellyttäneet. Gregorius oli vartaloltaan pieni,
hänen laihat kasvonsa, joihin kovat koetukset olivat painaneet
jälkensä, herättivät pilkkaa ja ivaa. Sitä paitsi oli hänen äänensä
karkea, sointumaton, eikä hän milloinkaan yrittänytkään tyydyttää
kuulijainsa maallista mieltä noilla hienoilla vertauksilla ja
sukkelilla lauselmilla, joilla tämän ajan saarnaajat monesti
höystivät seurakunnille tarjoamaansa kehnoa ruokaa. Kovia sanoja
sai Gregorius Nicaean tunnustuksen puolustajiltakin usein kuulla,
sillä oikeauskoisuus oli monenkin sydämmessä jähmettynyt kuolleeksi
uskonnoksi: heitä loukkasi hänen elävä, omaantuntoon tähtäävä
saarnansa; ja kiihtymistään kiihtyi Ariukselaisten viha, he kun aivan
odottamatta olivat saaneet näin etevän vastustajan. Mutta jalosti
kesti tämä kaikki vastukset, kunnes Konstantinopolin uskonnolliset
olot ennen pitkää kokonaan muuttuivat.
Jouluaattona v. 380 saapui Teodosius kaupunkiin. Kaikesta
huomattiin tämän keisarin aikovan kerrassaan tehdä loppu noista
kirkon alituisista rettelöistä, sen vuosikymmeniä kestäneistä
uskonnollisista kiistoista, ja miehen koko käytös osotti hänen
voivan saattaa tarkoituksensa perille. Säikähtyneinä hajosivat
Ariukselaisten papit sinne tänne, ei yksikään heistä rohjennut
esiintyä uskonsa puolustajana, mutta yksinkertainen kansa, joka oli
luottanut heidän sanoihinsa, yritti vastarintaa, Teodosius kutsutti
Gregoriuksen luoksensa ja sotajoukon suojelemina kulkivat he sitten
yhdessä Konstantinopolin pääkirkkoa kohti. Keisari oli uljaan
näköinen, luottamusta, iloa säteilivät hänen vilkkaat silmänsä, mutta
väsyneeltä, murheelliselta näytti tuo vanha kokenut paimen hänen
rinnallansa. Gregorius oli sairas: siitäkö hänen alakuloisuutensa?
Vai epäilikö hän Teodosiuksen tarkoituksia? Eiväthän ruumiilliset
tuskat ennenkään olleet estäneet häntä iloitsemasta totuuden
voitosta eivätkä keisarin aikeet millään tavoin olleet omiansa
herättämään epäilystä, levottomuutta! Ei Gregorius näitä saattanut
ajatella -- mitä hän siis huolehtien mietti? Hän tiesi voiton
olevan vain ulkonaista laatua, tiesi ettei se voinut tuottaa
tälle kääntymättömälle seurakunnalle sitä Henkeä, joka on elävän
kristillisyyden voima ja ydin. -- Kun saavuttiin kirkkoon, lausui
keisari Gregoriukselle: "ota tämä kirkko pyrintösi palkinnoksi, ei
minun, vaan Jumalan kädestä." Vanhus kyllä suostui ruveta saarnaamaan
tässä kirkossa, vaan haikein sydämmin ryhtyi hän työhön. Hän ei ollut
maallisia etuja pyytänyt eikä hän enää toivonut iloa maan päällä:
koko hänen käytöksensä osottaa hänen ikävällä ikävöinneen vain sitä
rauhaa, jota ei mikään synti enää häiritse. Ijankaikkisuuden toivo,
jolla Herra tämän elämän kärsimisissä oli häntä lohduttanut, ei ollut
altis suomaan muille tunteille alaa hänen sydämmessään. Taivaallisen
isänmaan kaipuu teki Gregoriuksen työhön kykenemättömäksi, vaikka hän
äsken vielä niin suurella uutteruudella oli hoitanut paimenvirkaansa.
Ken mielii häntä siitä tuomiten moittia?
Ratkaisemaan kirkon oppiriitoja kutsui Teodosius kristikunnan
_toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen_. Se pidettiin
_Konstantinopolissa_ v. 381. Hyläten sekä Semiariukselaisten että
Anomoelaisten harhaopit vahvisti kokous Nicaeassa tehdyn oppikaavan
Kristuksen jumaluudesta, -- Näiden kokousten päätökset ovat n.s.
_Nicaealais-Konstantinopolilaisen tunnustuksen_ sisällyksenä.
Yhteydessä tämän kysymyksen kanssa otettiin puheeksi myös oppi
Pyhästä Hengestä. Miten epävarmat mielipiteet tässä kohden vielä
olivat, todistavat esim. seuraavat Gregorius Nazianzilaisen
edellisenä vuonna lausumat sanat: "muutamat pitävät P. Henkeä vain
jumalallisena voimana, muutamat luotuna olentona; toiset väittävät
Hänen olevan itse Jumalan; useat epäilevät kokonaan mitä mielipidettä
heidän tulisi kannattaa, kuten sanovat kunnioituksesta p. raamattua
kohtaan, joka ei anna täydellistä vastausta tähän kysymykseen".
Tuomiten harhaoppiseksi erään afrikalaisen piispan _Macedoniuksen_,
joka opetti P. Hengen muka ei olevan kuin luodun olennon, laati
kokous sen päätöksen, että _"Pyhä Henki käypi ulos Isästä ja on
palveltava samalla kunnioituksella, kuin Isä ja Poika"_. Tähän tapaan
oli jo Atanasius opettanut ja samaa mielipidettä kannattivat Basilius
suuri ja Gregorius Nazianzilainen.
Paljon olivat siis Nicaean ja Konstantinopolin kokoukset vaikuttaneet
kolminaisuusopin kehittämisen suhteen, vaan paljo vielä puuttui,
ennenkuin kirkon tunnustus tässä kohden oli lopullisesti määrätty, ja
sen ymmärsivät kaikki ajattelevaiset jo tähän aikaan. Toisen yleisen
kirkolliskokouksen ratkaistavana oli näet muiden kysymysten ohessa
Laodicean piispan _Apollinariksen_ (k. 390) Kristuksen persoonaa
koskeva harhaoppi, joka jos mikään oli omiansa huomauttamaan kirkon
oppineita siitä, että vasta oli päästy puolitielle. Ollen Nicaean
tunnustuksen mitä innokkaimpia puolustajia luuli Apollinaris opin
Kristuksen jumaluudesta häviävän, jos Vapahtajan inhimillisen luonnon
esittelyä ei jollain tavoin koetettaisi kirkon tunnustuksessa
supistaa. Hän opetti: Jesuksella ei ole kuin muilla ihmisillä
inhimillistä henkeä, vaan ainoastaan ruumis ja sielu. Joka ei myönnä
jumalallisen luonnon (sanan) Hänessä saavuttaneen inhimillisen
hengen aseman, hän onpi -- niin väitti Apollinaris -- pakotettu
olettamaan Vapahtajan olevan kaksi-persoonallisen olennon, jonka eri
osia (inhimillinen luonto ja jumalallinen) ei mitenkään voi sovittaa
yhteen.
Tämän harhaopin, joka vasten raamatun selvää todistusta kieltää
Kristuksen inhimillisen luonnon täydellisyyden, hylkäsi kokous; vaan
mitenkä Vapahtajan persoona eli Hänen luontojensa suhde toisiinsa oli
käsitettävä, sitä se ei yrittänytkään lausua. Se ei pystynyt sitä
tekemään -- siihen tarvittiin syvempää valistusta. Tämän kysymyksen
selvittäminen jäi myöhempien aikojen tehtäväksi.
Kunnioittaen Gregoriuksen jaloa työtä Herran seurakunnan
palveluksessa, etenkin hänen suurta ansiotaan puhdasoppisuuden
kehkeymisessä, vaati kansa, pyysi keisari hänen vastaanottamaan
Konstantinopolin piispanviran. Hyvin vastahakoisesti hän siihen
suostui, ja uudet rettelöt, uudet riidat saivat hänen mielensä yhä
synkemmäksi. Vihamiehensä väittivät hänen vasten kirkkolakia päässeen
piispaksi, maailma pilkkasi häntä, ystävät hylkäsivät, eripuraisuus
ja riita häiritsivät seurakuntaa vielä suuremmassa määrässä kuin
ennen. Tätä kaikkea vanhus ei jaksanut kestää. "Vaikka olen syytön
teidän eripuraisuuteenne" lausui hän kaupungin asukkaille "tahdon
uhrata itseni niinkuin Jona, jotta laiva pelastuisi". Jättäen hyvästi
seurakunnalleen matkusti Gregorius Nazianziin. Lähellä tätä kaupunkia
oli paikka, missä hän lapsena monta kertaa oli iloisena leikkinyt,
nuorukaisena sykkivin sydämmin usein toivonut voivansa vaikuttaa
suuria kirkon hyväksi ja Herran kunniaksi, sekä miehenä miettinyt
noita syviä ajatuksia, joilla hän kirjallisesti ja suullisesti niin
monesti oli esiintynyt puhdasoppisuuden puolustajana. Tämän paikan
valitsi Gregorius vanhojen päiviensä kodiksi. Kuinka oli kaikki
muuttunut! Vielä visersivät linnut lehdikossa, vielä lirisi puronen,
tuo lapsuutensa rakas tuttava, mutta itse hän oli aivan toinen kuin
ennen. Vaan hän ei valittanut. Taivasta kohti loi hän silmänsä,
siellähän, isänmaansa olikin. Hiljaa joutui aika, vuodet vierivät
hitaasti, mutta yhä lähemmäksi tuli Gregoriuksen pelastuksen aika. Se
saapui v. 390.
Neljä vuotta myöhemmin (394) kuoli Basilius suuren veli _Gregorius
Nyssalainen_, joka, ollen oikeauskoisuuden etevimpiä puolustajia
hänkin, tehokkaasti otti osaa aikakauden uskonnollisiin taisteluihin.
Vuodesta 372 oli hän ollut piispana pienessä Nyssan kaupungissa.
Konstantinopolin kirkolliskokous, joka tavalla ja toisella osotti
hänelle suurta kunnioitusta, uskoi hänelle Arabian ja Palestinan
seurakuntien tarkastuksen. Tällä matkalla teki hän minkä voi
auttaaksensa sikäläistä kristikuntaa siitä rappiotilasta, johon
se pitkällisten oppiriitojen kestäessä oli sortunut. Gregorius
Nyssalainen oli Origineksen opin puolustajia ja eksyi monen
kysymyksen suhteen noudattamaan opettajansa uskonopillisia virheitä.
Suuren maineen on hän puhujana saavuttanut, vaikka hänen puheitaan
usein pilaa liikanainen koristeleminen ja sanojen paljous. Hän on
tässä kohden aikansa lapsi.
Basilius Suuri ja molemmat Gregoriukset olivat kaikki syntyperältään
Kappadocialaisia. He ovat tunnetut yhteisellä nimellä "suuret
kappadocialaiset kirkkoisät", ja tämän nimen he hyvin ansaitsevat.