Kirkon ensimmäinen verituomio.
Kaikki haikeus, ja närkästys, ja viha, ja huuto, ja sadatus
olkoon kaukana teistä kaiken pahuuden kanssa. Ef. 4: 31.
Kauvas oli kristillinen kirkko valtion lempilapsena, maallisten
etujen suosimana eksynyt Herransa osottamalta tieltä. Kaikki, joille
ristin salaisuus vielä oli kallis, surivat katkerasti Jesuksen
tunnustajain suruttomuutta, velttoutta, siveellistä turmelusta.
Turvaten Herran voimaan, kehottivat kirkon suuret johtavat henkilöt,
joista tämä aika on verrattoman rikas, urhoolliseen taisteluun
syntiä ja maailmaa vastaan. He eivät peräytyneet Siionin muureilta,
vaikka kuinka ankarasti vihollinen hyökkäsi heitä vastaan, sillä he
tiesivät, että Herra on läsnä seurakuntaansa loppuun asti. Mutta
heidän jalosta kehotuksestaan ja esimerkistään huolimatta luopui moni
kristitty, nähdessään kristikunnan turmeluksen, kirkosta, arvellen
Herran sen ylönantaneen, koska Hänen Henkensä ei enää elähyttänyt sen
jäseniä. Täten syntyi moniaita erikoisseurakuntia, joiden yleisenä
tunnusmerkkinä on vaatimus ankaraan kuriin ja ruumiinkidutukseen.
-- Neljännen vuosisadan alkupuolella perusti syyrialainen _Audius_
tämänkaltaisen erikoisseuran. Ankarasti moittien papiston ylöllistä
elämää ja maallista mieltä, terotti hän lahkolaistensa sydämmiin,
miten kristityn ehdoton velvollisuus on elämässään noudattaa
apostolisen aikakauden yksinkertaisia tapoja, sen maallista
köyhyyttä, nöyryyttä ja pyhyyttä, joita avuja kirkko, ylpeyden ja
maailman ystävyyden pettämänä, yhä enemmän oli unohtanut. Kovasti
vainottuina pakenivat _Audiukselaiset_ erämaihin ja synkkiin metsiin,
missä heidän jälkensä vähitellen katoavat. Samaan suuntaan opetti
armenialainen piispa _Eustathius_. Hänkin perusti erikoisseuran,
jonka jäsenet sitoutuivat mitä ankarimpiin ruumiinkidutuksiin;
avioliittoakin pitivät he syntinä.
Älkäämme kevytmielisesti tuomitko näitä lahkolaisia, kuinka suuret
heidän erehdyksensä monessa kohden sitten ovatkin. He vihasivat
syntiä, surivat kirkon turmelusta sekä uskalsivat julkisesti
moittia mahtavan, kunniastansa aran papiston maallista loistoa
ja epäkristillistä elämää, ja tämä on heidän kunniansa kaiken
vastaväitöksen uhallakin. Itsekkäisesti he luopuivat kirkosta,
vaikkei Herran sana oikeuta ketään sitä tekemään, se kun päinvastoin
vaatii jokaista kristittyä uskollisesti uhraamaan kaikki voimansa
Heiran seurakunnan hyväksi sekä urhoollisesti taistelemaan siinä
ilmaantuvia paheita vastaan, olkoon tämä taistelu lihalle ja verelle
kuinka vaikea ja vastahakoinen hyvänsä. Mutta vaikka tämä totuus on
muuttumattoman varma ja vaikka kirkkohistoria selvästi todistaa,
että kirkosta luopuneiden eriuskoisseurat yhä kauemmas ovat eksyneet
oikealta tieltä, kadottaneet elinvoimansa ja ennemmin tahi myöhemmin
kokonaan kadonneet, siten todistaen ettei Herran siunaus ole heitä
seurannut, niin varma on kuitenkin toiselta puolen, että hyvä
paimen löytää eksyneet lampaansa maailman korvesta Siionin muurien
ulkopuoleltakin, jos ne kuulevat Hänen äänensä. Ja sen tekevät
kaikki, jotka nöyrällä sydämmellä totuutta etsivät. Ken uskaltaa
kieltää näissäkin lahkolaisissa semmoisia löytyneen, miten ankarasti
silloinen kirkko heitä sitten tuomitsikin ja vainosi?
Vanhoista harhaoppisista lahkoista eli manilaisuus vielä. Sillä oli
monta ystävää ei ainoastaan Persiassa ja muualla itämaissa, vaan
länsimaissakin. Etenkin rehotti sen rikkaruoho Pohjois-Afrikassa,
mistä sen turmiolliset siemenet levisivät Italiaan sekä muihin
maihin. Tuon tuostakin joutuivat Manilaiset vainon alaisiksi,
mutta vaikka heidän lukunsa täten paljon väheni, ei lahkoa saatu
kukistumaan, sen tunnustajat kun sukkelasti älysivät asettautua
asianhaarojen mukaan. Osaksi muuttuneessa muodossa esiintyi
tämä harhaoppi siinä lahkossa, jonka espanjalainen _Priskillus_
neljännellä vuosisadalla perusti. Se saavutti monta tunnustajaa
ja levisi laajalta Pyreneitten niemimaalla. Kirkon menettely
Priskillusta kohtaan vaatii meitä kertomaan hänen oppinsa
pääpiirteet, jos kohta nämä ovatkin suurimmaksi osaksi manilaista
harhaoppisuutta eivätkä siis sisällä mitään uutta.
Hyvän alkuolennon rinnalla -- niin hän opetti -- on
ijankaikkisuudesta olemassa, saatanan hallitsema aineen valtakunta.
Jumalasta, samoinkuin pimeyden ruhtinaasta, on lähtenyt
lukemattomia henkiä, jotka ovat alkuolentonsa kanssa sukua. Johtuen
Jumalasta, ovat ihmissielut asettuneet taisteluun saatanaa ja
hänen valtakuntaansa vastaan ja voitettuina tässä taistelussa
ovat ne sortuneet aineellisen ruumiin kahleisin. Kanssakäymisen
kautta taivaallisten henkien kanssa saapi tuo jumalallinen
ihmissielu kuitenkin voimia säilymään turmeltumattomana, pahojen
henkien sitä vietellessä. Täydellisesti vapahtamaan ihmisiä astui
Kristus valeruumiissa maan päälle. Hän opetti ihmisiä, miten
he ruumiinkidutuksilla saavuttaisivat yhä suuremman vapauden
ja voiton aineen saastuttavasta, turmelevasta vaikutuksesta.
-- Priskillukselaiset vastustivat etenkin avioliittoa sekä
lihan-syömistä, pitäen näistä y.m.s. luopumisen pyhityksen miltei
nimenomaisena tunnusmerkkinä.
Tämmöisen opin arvosteleminen ei ole vaikea. Se on miltei kokonaan
pakanallinen ja semmoisenakin ilman mitään syvempää ydintä. Sitä
tuskin kannattaisi mainitakaan, ellei niin moni olisi takertunut
sen pauloihin ja ellei kirkko taistelussa sitä vastaan ensi kerran
olisi tarttunut mestaajan veriseen miekkaan, siten todistaen, kuinka
kauas se jo tähän aikaan oli eksynyt oikealta tieltä menetystavassaan
lahkolaisten suhteen.
V. 380 kokoontuivat Espanjan papit _Saragossan_ kirkolliskokoukseen,
missä Priskillukselaisten lahko julistettiin harhaoppiseksi.
Piispat _Itacius_ ja _Idacius_ vaativat hallitusta avuksensa näitä
lahkolaisia vastaan, ja keisari Gratianus julisti säädännön,
jonka mukaan Priskillukselaiset olivat karkoitettavat Espanjasta,
vieläpä kokonaan hävitettävät maan päältä. Erään keisarillisen
maaherran vaikutuksesta saivat vainotut kuitenkin tämän päätöksen
peräytetyksi, mutta Maximuksen hallitessa kävi heidän asemansa
vaikeammaksi, kuin milloinkaan ennen. _Bordeauxissa_ pidetty kokous
tuomitsi heidät uudelleen. Priskillukselaiset vetosivat keisariin,
joka silloin oleskeli _Trierissä_. Tänne saapuivat nyt lahkon
johtajat sekä Itacius ja Idacius, jotka viimmemainitut kehottivat
Maximusta kuolemalla rankaisemaan harhaoppisia. Toursin mainio piispa
_Martinus_ (k. 400), joka sattui olemaan kaupungissa, koetti kaikin
voimin estää keisaria ryhtymästä verenvuodatuksiin, mutta tämä
ei auttanut. Priskillus, kaksi hänen lahkoonsa vasta kääntynyttä
piispaa sekä monta muuta tuomittiin kuolemaan ja mestattiin miekalla
(385). Ensi kerran vuodatti kirkko nyt eriuskolaisten verta --
vaan tämä ei ollut viimmeinen. Tämä tapaus ennustaa meille noita
verisiä vuosisatoja, joiden vieriessä kirkko miekalla, rovioilla ja
lukemattomilla muilla kidutuskeinoilla raivosi kaikkia eriuskolaisia
vastaan. Näistä ajoista alkaen ei 12-13 vuosisataan ole olemassa
uskonvapautta maailmassa! -- Älköön kukaan kuitenkaan väärin
käsittäkö meidän tarkoitustamme. Emme suinkaan millään tavoin tahdo
puolustaa senkaltaista uskonvapautta, joka, irroittaen itsensä
Jumalan sanasta, vaatii samoja oikeuksia ja mitä rajattominta
vapautta kaikille seuroille ja lahkoille, olivat nämä sitten mitä
laatua tahansa; päinvastoin on kirkon velvollisuus kaikkina aikoina
ankarasti vastustaa ja keskuudestansa poistaa kaikkia eksyttäviä,
p. raamatun sanasta poikkeavia harhaoppeja, vaan miekkaan se ei
saa tarttua, sillä Herra ei uskonut sille semmoista asetta. Ennen
vainottiin kirkkoa ja sen jäseniä surmattiin, nyt vainoo ja surmaa
kirkko itse. Milloin se paremmin käsitti velvollisuutensa, milloin
se voittosammin taisteli, vainottunako vai vainoovana? Ei kaipaa se
kysymys vastausta.
Ajan puolustukseksi tulee meidän kuitenkin muistaa, etteivät
kaikki hyväksyneet kirkon menettelyä Priskillukselaisia kohtaan.
Ambrosius lausui mitä jyrkimmän moitteen tästä verisestä teosta
sekä rikkoi kaiken yhteyden niiden piispojen kanssa, jotka olivat
sitä puolustaneet. Samoin käytti itsensä vastamainittu Martinus
Toursilainen. Urhoollisesti pakotti hän Maximuksen peruuttamaan
käskyn, jonka mukaan kaikki Priskillukselaiset olivat surmattavat.
Vielä oli siis tuo tunnettu vakuutus, ettei kirkko halaja vuodattaa
verta, tosi sana ainakin muutamain kirkon edustajain suussa.
Myöhempinä aikoina oli sen matkiminen mitä törkeintä ivaa!