Basilius Suuri.
-- -- pukekaat teitänne niinkuin Jumalan valitut, pyhät ja
rakkaat, sydämmellisellä laupiudella, ystävyydellä, nöyryydellä,
hiljaisuudella ja pitkämielisyydellä. Kol. 3: 13.
Synnin tahraamana esiintyy kirkko ariukselaisen riidan aikana.
Kauas eksyivät Jesuksen tunnustajat silloin monesti totuuden
tieltä, sekottaen ihmisten keksimää oppia menneiden aikojen hyvään
tunnustukseen. Velvollisuuksiinsa kyllästyneinä nukkuivat Siionin
vartijat joukottain muureilla, toiset solmivat liittoa vihollisen
kanssa, tehden hänelle yhä suurempia myönnytyksiä. Siellä täällä vain
välkkyy uskon miekka jonkun sankarin kädessä. Hän ei aio peräytyä,
miten kova taistelu onkin, ja jos alakuloisuus joskus valtaapi hänen
sydämmensä, ei hän kuitenkaan herkeä totuutta puolustamasta -- eikä
aikaakaan niin on hän jälleen voittanut hetkisen heikkoutensa:
vakaa luottamus säteilee hänen silmistänsä, todistaen sen Herran
voimasta, jonka palveluksessa hän on. Atanasius ei ole totuuden
ainoa puolustaja ariukselaisen riidan vaiheissa: muitakin jaloja
uskonsankareita tapaamme silloisessa kirkossa, jos kohta heidän
lukunsa verrattuna vastustajain lukusaan joukkoon onkin pieni.
Todistuksena on muiden kera kirkkoisä _Basilius suuri_.
Hän syntyi Caesareassa v. 330. Hurskailta vanhemmiltaan oppi hän
jo varhain rakastamaan totuutta ja karttamaan syntiä ja etenkin
isän-äitinsä _Makrina_, joka oli kokenut Diokletianuksen vainon
kauhuja sekä pakolaisena monta vuotta oleskellut erämaassa, kylvi
monta hyvää siementä nuorukaisen sydämmeen. Ensimmäisen opetuksensa
sai Basilius Caesarean koulussa ja jatkoi sitten jonkun aikaa
lukuansa Konstantinopolissa. Tietohalunsa johdatti vihdoin hänen
askeleensa Atenaan, tuohon sivistyksen ikivanhaan pääkaupunkiin,
missä tieteet vielä nytkin kukoistivat. Täällä liittyi hänen
sydämmensä lujilla siteillä _Gregorius Nazianzilaiseen_, jonka kanssa
hän jo Caesareassa oli tutustunut. Eikä tämä ystävyys milloinkaan
muuttunut, se kesti kautta elämän kunnes kuolema heidät erotti. Näinä
eripuraisuuden aikoina, jolloin kristityt soimasivat, pettivät,
vainosivat toinen toistansa, oppivat nämä nuorukaiset kunnioittamaan,
puolustamaan ja rakastamaan toisiansa; heidän liittonsa oli solmittu
Herrassa, jonka totuudelle he olivat päättäneet elämänsä uhrata.
Karttaen kaikkia kevytmielisiä seuroja ja huvituksia tutkivat he
ahkeraan klassillisen muinaisuuden jaloja tuotteita, vaan tämän
ohessa joivat he viisautta p. raamatun elävästä lähteestä. Basilius
vertaa pakanallista sivistystä puun lehtiin, kristinuskoa sen
hedelmiin. Näitä hedelmiä poimiessa ja säilyttäessä viljeli hän
tiedettä vain välikappaleena, neuvoen muitakin asettamaan kaiken
tietonsa ja taitonsa tuon korkeimman totuuden palvelukseen. Näin
kului muutamia vuosia. Niiden vieriessä liittyivät ystäväin sydämmet
yhä kiinteämmin toisiinsa, käsi kädessä he kehittyivät, kypsyivät
toimittamaan suurta työtänsä Herran viinamäessä. "Emme tunteneet
kuin kaksi tietä: toinen johdatti kouluun, toinen kirkkoon.
Teateriin ja muihin julkisiin huvituspaikkoihin annoimme muiden
vaeltaa" kirjoittaa Gregorius muistellessaan näitä onnellisia
aikoja ja ylistyspuheessaan Basiliuksen muistoksi lausuu hän muun
ohessa: "En voi kyyneleitä vuodattamatta ajatella ystävyyttämme.
Sama toivo hehkui meissä, samaan maaliin pyrimme, nimittäin oppia
saavuttamaan. Kateuteen emme milloinkaan sortuneet: kilpailumme oli
jalo kilvoitus. Ystävinä me taistelimme, emme siitä, ken oli voittava
paraimman palkinnon, vaan kumpi meistä saisi sen toiselle omistaa,
sillä kumpikin piti ystävänsä onnen omana onnenansa. Me olimme yksi
sielu kahdessa ruumiissa. -- Maallinen, katoavaisia halajava rakkaus
ei itsekään saata olla kuin katoavainen, kuten kevään kukat. Tuli
palaa niin kauan kuin viritysaineita riittää; niiden loputtua se
sammuu. Yhtä vähän saattaa maallisiin perustuva rakkaus kestää, sen
elinehdot kun ovat katoavaista laatua. Mutta puhdas, jumalallinen
rakkaus, joka tähtää katoamattomiin, on juuri sentähden ikuinen, ja
mitä palavammin se pyrkii tosi autuuteen, sitä voimakkaammin vetää
se ijankaikkisuuden ystävät puoleensa, yhdistäen heidät toisiinsa".
Kuullessamme tämmöisiä sanoja riehuvan taistelun myrskyissä,
on meistä kuin olisimme kuohuvalta mereltä saapuneet tyyneesen
lahdelmaan, jonka vieno kalvo säteilee auringon valossa.
Päätettyään koulukäyntinsä palasi Basilius kotikaupunkiinsa. Hänelle
tarjottiin edullinen opettajapaikka eräässä koulussa, vaan hän ei
antaunut tälle uralle. Ei maailma häntä huvittanut, tiedemiehen
kunniaa hän ei pyytänyt eikä hän sitävarten ollut Atenan koulua
kulkenut. Kristinuskon valaisemana oli hän tutkinut pakanuuden
kirjallisuutta ja hyväksensä käyttänyt muinaisuuden syvimmät
mietteet, sen ylevimmät aavistukset, mehiläisen lailla kukkasista
imenyt hunajaa hyljäten myrkkyä, ja kieltäen itsensä oli hän jo
aikoja sitten päättänyt uhrata koko elämänsä Herralle. Sentähden
hän ei viihtynyt Caesarean maallisen mielen tahraamissa oloissa,
vaan lähti matkalle Syyriaan, Palestinaan, Egyptiin, perehtyäkseen
munkkien Jumalalle pyhitettyyn elämään. Mitä olivat Konstantinopolin
uljaat rakennukset, mitä Atenan tieteet ja taiteet erakkojen tyyneen,
hiljaisen, vaan uutteran, hartaan taivasta kohti vaeltamisen
rinnalla! Turhuutta vain ja kurjuutta!
Tällä matkalla irtautui Basiliuksen sydän irtautumistaan maailmasta.
Kotia palattuaan lahjoitti hän kaiken omaisuutensa (vanhempainsa
kuoltua oli hän saanut suuren perinnön) köyhille ja muutti asumaan
Vähä-Aasian Pontus nimiseen syrjäiseen, vaan kauniisen maakuntaan,
saadaksensa siellä maailman häntä häiritsemättä tutkia ijankaikkisen
elämän suurta kysymystä. Meidän maallisia etuja etsivä aikamme
pitäisi tämmöisiä uhrauksia aivan liiallisina, miltei hullutuksena,
mutta Basiliuksen esimerkki jääpi ihmisten vastaväitösten
uhallakin kauniiksi kehotukseksi kaikille kristityille, kieltäen
heitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita. Meidän on näet
muistaminen ettei hän, kuten moni hänen aikakautensa kristitty,
minkään itsetekoisen lain orjana luopunut omaisuudestaan, vaan
sydämmensä vapaasta halusta, sillä maalliset rikkaudet olivat
hänestä arvottomat, eikä niistä luopuminen tuottanut hänelle
hetkistä kaipaustakaan. Noudattaen erakkojen katsantotapaa viihtyi
hän paremmin yksinäisyydessä muutamain ystäväin seurassa kuin
kirkon suuressa taistelussa ulkona maailmassa, vaan silti hän ei
suinkaan kieltäynyt ottamasta siihen osaa, Herran sitä vaatiessa.
Täten kehittyi hän tuoksi "suureksi" Basiliukseksi, jonka nimi on
kirkkohistorian jaloimpia.
Ariukselainen riita häiritsi kirkon rauhaa, eksyttäen lukemattomia
kristittyjä uskomaan ihmisten neuvoja ja kylväen eripuraisuuden
siemeniä Herran seurakuntaan. Haikeilla tunteilla oli Basiliuksen
jo kauan täytynyt nähdä näiden paheiden saavuttavan yhä suurempaa
valtaa kristikunnassa ja tämä kokemus koski kipeästi hänen lempeään
sydämmeensä. Kernaasti olisi hän ainaiseksi jäänyt asumaan ihanaan
vuoristoonsa, mutta Herra oli päättänyt johdattaa palvelijansa
askeleet kirkon suurelle taistelutantereelle käyttääksensä häntä
sorretun totuuden puolustajana. Kärsimisten ja koetusten kovassa
koulussa oli Basilius täydentävä kasvatuksensa!
Caesarean piispa kutsui Basiliuksen luoksensa ja vihki hänet
presbyteriksi. Urhoollisesti ryhtyi tämä puolustamaan Nicaean
tunnustusta Ariukselaisia vastaan, voimiansa säästämättä paimensi
hän seurakuntaansa. Tämän ohessa koki hän minkä voi lempeydellä
ja rakkaudella kirkosta poistaa tuota onnetonta eripuraisuutta,
jonka turmiolliset vaikutukset olivat nähtävinä kaikkialla. Mutta
miten hartaasti hän toivoikin rauhallisten päivien koittavan
Herran seurakunnalle: myönnytyksillä harhaoppisuuden eduksi hän ei
milloinkaan koettanut sovintoa ostaa. Totuus oli hänelle kaikkea
muuta rakkaampi.
V. 370 kuoli Caesarean piispa ja Basilius valittiin hänen sijaansa.
Asemansa kävi päivä päivältä yhä vaikeammaksi. Moni oikeauskoinen,
jonka sydämmessä pitkällinen riita oli siittänyt kiihkoa ja
katkeruutta, moitti hänen taisteluaan Ariukselaisia vastaan
laimeaksi, ja nämä puolestaan vihasivat häntä leppymättömästi, hyvin
käsittäen, miten vaarallinen hän suurine tietoineen ja ylevine
mielipiteineen oli heidän tarkoituksilleen. Mutta Basilius ei
uupunut, vaikka rauhattoman ajan myrskyt kaikkialta uhkasivat häntä,
Urhoollisesti puolusti hän asemaansa, uskollisesti hän Jumalan sanan
voimalla vartioitsi Siionin muureja. Valens kävi levottomaksi, ja
v. 372 saapui Caesarean keisarillinen prefekti _Modestus_ piispaa
varoittamaan. "Sopiiko sinulla olla parempi usko kuin keisarilla?"
kysyi virkamies ylenkatseellisesti, uhaten Basiliusta omaisuuden
menettämisellä, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla, ellei tämä
lakkaisi Ariukselaisia vastustamasta. Vakaana vastasi piispa: "miten
voitaisiin minun omaisuuttani ottaa, minulla kun ei semmoista ole?
Maanpakoa en pelkää, sillä enhän ole sidottuna mihinkään paikkaan:
maa on Herran ja minä olen vain matkamies. Kidutuksille olen
tunnoton, sillä olen irroittanut itseni ruumiista. Ja kuolema?
Sehän veisi minun luokse Jumalan, jolle elän ja jonka totuudessa
vaellan. Minä olen suurimmaksi osaksi jo kuollut: pitkään aikaan
en ole muuta tehnyt kuin kiiruhtanut hautaa kohti". Kummastellen
lausui Modestus: "niin ei ole kukaan vielä minulle puhunut", vaan
Basilius lisäten vastasi: "sitten et milloinkaan ole piispaa
puhutellut". Valensiinkin, joka vähän tämän jälkeen kävi Caesareassa
taivuttaaksensa piispaa kuuliaisuuteen, teki miehen jalo käytös
niin syvän vaikutuksen, että rangaistukset jäivät sikseen. Basilius
jäi hiippakuntaansa, vaikka keisari tuomitsi hänen maanpakoon! Eikä
yksikään uskaltanut häneen koskea. Häntä ympäröivät näkymättömät
suojelijat, joita vastaan ihmiset eivät voi mitään!
Oppiriitojen näin häiritessä Rooman keisarikuntaa uhkasivat barbarein
hurjat joukot sen rajoja. Alkamaisillaan on _kansainvaellus_, tuo
suuri, perinpohjaisia muutoksia valmistava kohtaus ihmiskunnan
historiasta, joka oli riistävä valtikan tähän asti voittamattoman
Rooman kädestä, juurtajaksain hävittävä koko roomalaismaailman sekä
perustava uusia valtakuntia sen raunioille. Ensimmäisenä niistä
vieraista kansoista, jotka nyt astuvat historian näyttämölle,
vetävät Länsigotilaiset huomiomme puoleensa. Jo varhain olivat nämä
kristittyjen vankien kautta tutustuneet kristinuskoon, ja v. 348
vihittiin _Ulfilas_ heidän piispaksensa. Hän vaikutti kauan tämän
maan kansan keskuudessa, toimittaen sille raamatunkäännöksenkin.
-- _Hunnilaisten_ ahdistamina lähestyivät Länsigotilaiset Tonavan
rantaa, pyytäen Itä-Rooman keisarilta turvapaikkaa virran
eteläpuolella. Valens luovutti heille Moesian maakunnan, vaatien
heitä vain tunnustaumaan ariukselaisuuteen. Mutta päästyänsä kerta
Rooman alueelle eivät barbarit tyytyneet vähään. Ryöstäen, polttaen
vaelsivat he paikasta toiseen uhaten pian itse Konstantinopolia.
Valens lähti heitä vastaan, mutta hänen sotajoukkonsa antautui
epätoivoon: "Jumalan Poika on meitä vastaan, miten me saatamme
voittaa" kuului sotilasten riveistä. Jouduttuaan tappiolle
_Adrianopolin_ verisessä tappelussa (378) pakeni Valens erääsen
majaan. Sen sytyttivät voittajat tuleen ja onneton keisari sai
surmansa liekeissä.
Vaiensin kuolema oli kova isku ariukselaisuudelle: seuraava keisari
_Teodosius Suuri_ hävitti sen ainaiseksi Rooman valtakunnasta.
Nicaean tunnustuksen lopullista voittoa Basilius ei kuitenkaan
saanut nähdä. Uudenvuoden-päivänä 379 kutsui Herra tämän uskollisen
palvelijan luoksensa. -- Piispana ollessaan oli hän käyttänyt suuret
tulonsa sen mainion armeliaisuuslaitoksen ylläpitämiseen, jonka
hän Caesareassa oli perustanut köyhien ja sairasten kodiksi. Se
säilyi vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, ja lukemattomat täällä
turvapaikan löytäneet onnettomat siunasivat hänen muistoansa. Mutta
pysyväisemmän muistopatsaan on hänelle kirkkohistoria pystyttänyt,
todistaen hänen olleen tämän aikakauden jaloimpia kirkkoisiä.
Basilius oli oikeauskoinen sanan syvemmässä merkityksessä. Hän oli
vaatimaton, nöyrä, helläsydämminen kuin ani harvat, ja kuitenkin
urhoollinen sankari, horjumaton totuuden puolustaja. Ihmeen
kauniisti kuvaa hänen elämänsä kristityn vaellusta taivasta kohti.
-- Basiliuksen kirjoituksista ovat etenkin hänen kirjeensä tunnetut.
Niitä on säilynyt 428.