Kirkkoisä Atanasiuksen elämänvaiheet Konstantinus Suuren kuoleman
jälkeen.
Valvokaat, pysykäät uskossa, olkaat urhoolliset, olkaat vahvat. 1
Kor. 16: 13.
Konstantinus suuren kuoltua jakoivat hänen kolme poikaansa
Konstantinus, Konstans ja Konstantius valtakunnan keskenänsä
siten, että molemmat edelliset saivat länsimaat, viimmemainittu
itämaat. Eripuraisuus veljien välillä synnytti ennen pitkää verisiä
näytelmiä, uudistaen pakana-ajan kauhuja kristityn Rooman vasta
rauhoitetuissa maissa. Tuntuvia vammoja iski taistelu kirkonkin
oloihin. Vallanhimon ja maailman rakkauden pettämänä sortui moni
seurakunnan paimen tuohon inhimillisten himojen kuohuvaan pyörteesen,
missä usko eksyy, toivo uupuu, rakkaus sammuu. Etenkin olivat itäisen
kirkon olot huonolla kannalla, siellä kun Ariukselaiset saavuttivat
yhä suurempaa valtaa, kietoen kaikki pauloihinsa. Konstantius oli
julma ja kehno hallitsija; kavalat hovipalvelijat olivat hänen
neuvonantajansa ja heihin liittyi viekas Eusebius Nikomediasta,
joka vastikään oli päässyt Konstantinopolin piispaksi. Jos tämä
kaupunki jo Konstantinus suuren täällä hallitessa oli Ariukselaisten
juonien pesäpaikkana, edustaapi se tähän aikaan vielä surkeammalla
tavalla harhaoppisuuden siittämiä paheita. Tämmöinen oli itäisen
valtakunnan ja sikäläisen kirkon pääkaupunki, tämmöiset niiden
johtavat henkilöt! Mimmoiset päivät Atanasiukselle näin asiain ollen
koittivat, kun hän länsimaiden keisarien suosimana sai luvan palata
maanpaosta, on helppo arvata. Riemulla vastaanotti Aleksandrian
seurakunta rakkaan piispansa, tunnetulla jäntevyydellään ryhtyi
tämä työhön. Jalojen muistojen kuuluisa kaupunki Niilin rannalla,
tuo marttyyriaikakauden mainehikas taistelupaikka, kristillisten
oppijärjestelmäin vanha koti vetääpi jälleen huomiomme puoleensa.
Mutta muuttunut on aika: Jesuksen tunnustajat rakastavat maailmaa ja
karttavat ristiä; kaikkinaisten opetusten vietteleminä, pettäminä
he eivät enää halaja Jumalan sanan terveellistä rieskaa, vaan ovat
eksyneet harhaoppisuuden mutkaisille teille. Onko Atanasiuskaan,
tuo oikeauskoisuuden tähän asti horjumaton pylväs ja urhoollinen
marttyyri, karttava yleisen turmeluksen tarttuvaa ruttoa? Onko hän
kestävä loppuun asti? Vastauksen antaa miehen elämäkerta, jommoisena
se Konstantinus suuren kuoleman jälkeen esiintyy kirkkohistorian
lehdillä. Sen pääpiirteet ovat seuraavat.
V. 341 kokoontuivat ariukselaiset piispat Antiokiaan. Päätarkoitus
oli saada Atanasius pois viralta. Sepitettiin neljä eri
tunnustuskaavaa ilmaisemaan kokouksen muka suurta harrastusta
selvittää kirkon oppia, mutta miltä kannalta täällä arvosteltiin
asioita käypi selväksi jo siitäkin kokouksen lausunnosta, että muka
olisi alentavaista noudattaa Ariuksen mielipiteitä, hän kun oli
vain halpa presbyteri. Mikä tärkeä syy valmistaa uusi oppikaava!
Tarkoitus saavutettiin: Atanasius erotettiin virasta ja eräs
Gregorius valittiin hänen sijaansa. Aleksandrian seurakunta teki
vastarintaa, sotaväen suojelemana vihittiin uusi piispa virkaansa.
Väkivallan pakottamana oleskeli Atanasius jonkun aikaa Aleksandrian
lähitienoilla kirjoittaen piilopaikastaan kiertokirjeen piispoille,
jossa hän valittaen puhuu vihamiestensä vääryyksistä. Sitten matkusti
hän Roomaan, jonka piispa otti puolustaaksensa häntä. Sitä paitsi
puolusti läntisen valtakunnan hallitsija Konstans (Konstantinus oli
jo ennen kuollut) oikeauskoisuutta, Mutta näiden vaiheiden ohessa
Atanasius ei turvannut ihmisiin, vaan Jumalaan ja omantuntonsa
hyvään todistukseen. Ja sentähden tähtäsivät vihollisten kovimmat
iskut juuri häneen, kaikki kun näkivät ettei ihmisten suosio eikä
heidän vihansa saaneet tämän uskonsankarin mielipiteitä horjumaan.
Tuommoiseksi muodostuu usein suurten henkilöiden kohtalo. "Jota
ylevämpi elämä sitä suurempi tuskakin" lausuu eräs runoilija, ja
nämä sanat soveltuvat tähänkin. Kummastelisimmeko ajatellessamme
Atanasiuksen kärsimisiä näinä halpamielisinä aikoina, jolloin kavalat
juonet ja raaka väkivalta kilvan hijoivat aseitaan saadaksensa hänen
vaikenemaan, hänen joskus kiihtyneen lausumaan katkeria sanoja noista
kirkon kelvottomista ylimyksistä ja tekopyhistä, joiden kehnot
hankkeet päivä päivältä kävivät yhä selvemmiksi? Tämmöisiä lauseita
tapaamme esim. tuossa hänen yllämainitussa kiertokirjeessään; ken ei
ole altis antamaan hänelle niitä anteeksi?
Äkkiarvaamatta muuttuivat olot. Veljensä uhkaamana kääntyi
Konstantius oikeauskoisuuden puolelle, antaen paenneille piispoille
luvan palata kotia. Atanasius ei ensinkään uskaltanut luottaa tähän
lupaukseen, ennenkuin Konstantius eri kirjeellä käski hänet tulemaan.
Pakolainen lähti matkalle ja saapui Konstantinopoliin (348), missä
keisari ystävällisesti otti hänen vastaan. Riita näytti vihdoinkin
päättyneen, ja sanomattomalla ilolla tervehtivät Aleksandrialaiset
jälleen jaloa paimentansa. Mutta petollinen oli rauha, ilo lyhyt.
Konstans murhattiin ja Konstantius pääsi koko Roomalaismaailman
herraksi. Heti alkoivat Ariukselaiset hieromaan uutta liittoa hänen
kanssansa, eikä aikaakaan, niin olivat he kokonaan voittaneet hänen
puolellensa. Kaikki Nicaean tunnustuksen puolustajat ajettiin
maanpakoon. Ariukselaiset koettivat vihdoinkin kokonaan masentaa
kaiken vastarinnan, ja sentähden vainosi heidän vihansa entistä
kiivaampana sanotun tunnustuksen pääpylvästä, Atanasiusta. Mutta
hän ei horjunut, järkähtämättömänä puolusti hän totuutta vielä
nytkin, tekemättä vähintäkään myönnytystä harhaoppisuuden eduksi.
"Älkäämme palvelko aikaa, vaan Herraa" kirjoitti hän tähän aikaan
eräälle ystävälleen, joka, kammoksuen taistelun vaaroja, kieltäytyi
vastaanottamasta hänelle tarjottua piispanvirkaa.
Tämmöinen mies oli ennen muita kukistettava, sorrettava! V. 355
saapui kaksi keisarillista virkamiestä Aleksandriaan. Heidän
tarkoituksensa oli viekkaudella houkutella Atanasiusta pois
kaupungista, saadaksensa hänen surmatuksi seurakunnan tietämättä. Kun
petos ei onnistunut, ryhdyttiin väkivaltaisiin keinoihin. Helmikuun
9 p. 356 ryntäsi 5000 miehen suuruinen sotajoukko Aleksandrian
kirkkoon, missä Atanasius paraikaa toimitti jumalanpalvelusta.
Tyyneenä viipyi piispa paikallansa, kunnes seurakunta oli pelastunut.
Itse pääsi hän ikäänkuin ihmeen kautta pakoon.
Atanasius aikoi ensin lähteä keisarin puheille, mutta huomattuaan
että hänen henkeänsä väijyttiin, etsi hän turvapaikan erämaan
erakkojen luona. Konstantius raivosi: elävänä tahi kuolleena oli tuo
uppiniskainen, taipumaton piispa tuotava hänen luoksensa! Riemuten
huusivat pakanat: "eläköön keisari ja Ariukselaiset; me olemme heidän
puolellansa". Erämaahan marssi sotajoukko Atanasiusta etsimään. Se
saapui Tabennaen luostariin, missä vainottu piispa oli. Mutta turhaan
koetti päällikkö pakottaa munkkeja ilmaisemaan hänen piilopaikkansa
-- kernaammin olisivat he antaneet hakata itsensä kappaleiksi
kuin pettäneet jalon miehen. Horjumatta puolusti Atanasiuksen
seurakuntakin uskoansa. Useoita rääkättiin, toisia vietiin nääntymään
erämaahan, vaan urhoollisesti kestivät nämä tunnustajat kaikki
tuskat, kiittäen ja ylistäen Herraa, jonka totuuden puolesta he
taistelivat. On meistä kuin näkisimme iltaruskon taivaan ranteella;
se virtaapi marttyyriaikakauden laskeneesta auringosta. Ei ollut
Atanasius turhaan tehnyt työtä Aleksandrian seurakunnassa!
Jonkun ajan kuluttua siirtyi uskonsankari kauemmas erämaahan.
Oleskellen Egyptin äärimmäisillä rajoilla sepitti hän useoita
kirjoituksia Ariukselaisia vastaan, selittäen, kehittäen kirkon
sorrettua tunnustusta. Ulkona maailmassa kerskasivat viholliset
voitostansa, maalliset edut houkuttelivat monen Nicaean tunnustuksen
ystävänkin luopumaan oikeasta uskosta; harhaoppisuus on vallalla
Herran seurakunnassa. Mutta tuon tuostakin saapuu neuvoja, kehotuksia
oikeauskoisuuden sorretuille puolustajille. Lähetyskirjeitä tuodaan
erämaasta; niiden alla on Atanasiuksen nimi. Nuoruutensa muistojen
innostuttamana on hän niitä kirjoitellut; luja usko, horjumaton
toivo, palava rakkaus antavat sanoille ihmeellisen voiman. --
Atanasiuksen seurassa oli muutamia uskollisia ystäviä, ja erakkojen
jalo esimerkki kehotti heitä kilvoittelemaan hyvää kilvoitusta.
Tänne eivät kuuluneet meluavan maailman kevytmieliset äänet, täällä
palveltiin Herraa hengessä ja totuudessa. Vihollisparvet eivät
löytäneet tietä tänne; hiljaa lähestyi vain historian haltijatar --
kuunteli ja piirsi aikakirjoihinsa kauniin kertomuksen siitä, miten
täällä kirkon sydän silloin sykki.
Kuusi vuotta oleskeli Atanasius erämaassa. Niiden vieriessä olivat
Ariukselaiset riitaantuneet keskenänsä ja keisari horjui eri
puolueiden välillä, tietämättä mihin liittyä. Toiset opettivat
ettei Poika ole Isän kaltainenkaan, toiset taasen kokivat pelastaa
edes oikeauskoisuuden varjon vastustamalla tätä ariukselaisuuden
johdonmukaista johtopäätöstä, vaikka he kyllä eivät myöntäneet Pojan
olevan Isän vertaisen. Edellisiä kutsuttiin _Anomoealaisiksi_,
viimmemainituita _Semiariukselaisiksi_. Myötäänsä pidettiin
keskusteluita ja kokouksia, mutta häiriö kävi päivä päivältä yhä
arveluttavammaksi. Sillä kannalla olivat asiat Konstantiuksen
kuollessa (361). Sattuva on erään pakanallisen historijoitsijan,
_Ammianus Marcellinuksen_ arvostelu tästä keisarista. Hän sanoo hänen
sekoittaneen taikauskoa tuohon "yksinkertaiseen Kristus-uskontoon",
virittäneen lukemattomia turmiollisia riitoja sekä häirinneen
valtakunnan kyytijärjestystä lähettämällä piispoja kokouksesta
toiseen.
Olemme nähneet, miten kristityt noiden alituisten riitojensa kautta,
olivat ikäänkuin kiihottamalla kiihottaneet vanhaa pakanuutta
virkistymään uuteen eloon. Se oli kyllä kuolemaan tuomittu eivätkä
mitkään kohtaukset enää saattaneet valmistaa sille pysyväistä kotia
Rooman keisarikunnassa, mutta vielä sitä kuitenkin oli olemassa eikä
se tarvinnut kuin sopivaa hetkeä tarttuaksensa ruostuneisin aseisinsa
vielä kerta hätyyttääksensä Jesuksen tunnustajia. Ja tämmöinen
hetki joutuikin pian, valtaistuimelle kun nousi _Julianus_. Tätä
onnetonta hallitsijaa, jolle on annettu liikanimi _Apostota_ (uskosta
luopunut), oli kyllä lapsuudesta saakka kasvatettu kristinuskoon,
mutta mitä surkeimmassa muodossa oli sitä häneen tyrkytetty, ja
juonia, kavaluutta, väkivaltaisuutta vain oli hän tavannut sen
tunnustajissa. Nuo myrkylliset siemenet itivät nuorukaisen luonnosta
jalossa sydämmessä: hän alkoi halveksia, ylönkatsoa, vihata noita
kurjia imartelijoita, vaikka hän vielä oli vaiti, huolellisesti
salaten kaikilta ajatuksensa. Mutta muistiinsa hän kätki kristittyin
kaikki synnit, vartoen hetkeänsä. Etsien ravintoa tyhjälle, isoovalle
sielulleen, luki hän ahkeraan vanhojen pakanallisten kirjailijain
teoksia, ihastuen niihin ihastumistaan. Rooman muinaisuus, nuo
pakana-ajan toimittamat suuret urotyöt, esi-isien urhoollisuus ja
yksinkertaiset tavat lumosi hänen sydämmensä ja sai sen sykkimään.
Keisariksi päästyänsä päätti Julianus kuolleista herättää Rooman
muinaisuuden sekä kukistaa kristinuskon, joka siltä oli valtikan
riistänyt. Miten turhaa, mahdotonta!
Väkivaltaisesti Julianus kuitenkaan ei tahtonut menetellä, hän
valitsi toisia välikappaleita päästäksensä tarkoitustensa perille.
Säilyneet pakanalliset temppelit avattiin jälleen, ränstyneitä
korjattiin, uusia rakennettiin, ja väsymättömällä innolla
ryhtyi keisari itse pakanuuden ylimmäisenä pappina uhraamaan ja
jumalanpalvelusta johtamaan, Sairas- ja köyhäinhuoneita valmistettiin;
"kirotut Galilealaiset [Tällä haukuntanimellä tarkoitti Julianus
kristityitä.] älkööt olko ainoat köyhiä auttamassa" oli keisarin
tapana sanoa. Kouluja perustettiin, filosofeja ja puhujoita,
joista viimmemainituista etenkin _Libanius_ pääsi Julianuksen
suosioon, kutsuttiin Konstantinopoliin edistämään hänen yritystään,
"uudistamaan Rooman vanhaa kunniaa ja saamaan sen asukkaita luopumaan
kapinasta kuolemattomia jumalia vastaan". Ivalla ja ylönkatseella
koki hän tämän ohessa masentaa kristinuskon tunnustajia, levittämällä
heistä jos minkäkaltaisia juttuja, pilkaten heitä kielellä ja
kynällä. Uskonnollisten puolueiden kiistoja hän ei suinkaan koettanut
estää; näyttääpä päinvastoin siltä kuin olisi hän kehottanut
kristityltä niitä jatkamaan, vaikka kyllä toiset arvelevat tätä
väitöstä perättömäksi. Oli miten olikin: kaikki maanpakoon ajetut
piispat kutsuttiin takasin, ja täten pääsi Atanasiuskin jälleen
virkaansa.
Kuusi vuotta oli hän ollut poissa. Erämaan hiljaisuudessa on hänen
mielensä tyyntynyt, hän on lempeämpi, hellempi kuin ennen. Mutta
yhtä horjumaton kuin menneinä päivinä on hänen uskonsa, yhtä vakaat
mielipiteensä. Ei korkea ikänsä eivätkä vaarat ja kärsimiset ole
lannistaneet hänen voimiansa: työhön hän jälleen ryhtyy. Mutta hänen
ensimmäisenä toimenansa on nyt julistaa rauhan sanomaa kaikille
kristityille: hän kutsuu harhaoppisia palajamaan kirkon yhteyteen,
luvaten vastaanottaa heidät, kun vain katuvat erehdyksensä,
rikoksensa ja yhtyvät hänen kanssansa noudattamaan Nicaean
tunnustusta. Kehotus on saman Atanasiuksen, joka ennen nuoruuden
tulisella innolla taisteli Ariukselaisia vastaan ja sittemmin uhrasi
miehuutensa paraat voimat samalle taistelulle! Esiintyikö hän
suurempana Nicaean kokouksessa, missä uskonsa kesti tuon vaikean
koetuksen oppineiden vastustajain koettaissa häntä eksyttää, kuin
nyt vanhuutensa päivinä? Oliko hänen käytöksensä Konstantiuksen
hallitessa, jolloin toivonsa ei sammunut, vaikka oikeauskoisuuden
tulevaisuus näytti niin synkän toivottomalta -- oliko taistelunsa
silloin ylevämpää laatua kuin näinä aikoina, jolloin hän kehotti
Ariukselaisia parannukseen ja sovintoon? Atanasiuksen ystävät
olisivat vastanneet näihin kysymyksiin soimaamalla häntä heikoksi, ja
tiedämme monen heistä rikkoneen kaiken yhteyden hänen kanssansa --
mutta kirkkohistoria tuomitsee toisin. Se todistaa hänen nyt vielä
jalommin kuin milloinkaan ennen puolustaneen Nicaean tunnustusta,
kehottaen meitä muistamaan apostolin sanoja: "usko, toivo ja rakkaus
pysyvät; vaan suurin niistä on rakkaus".
Pian huomasi Julianus tämmöisen miehen olevan hyvinkin haitallisen.
Poiketen käytöksestään kristityitä kohtaan käski hän Atanasiuksen
heti lähteä takasin maanpakoon, uhaten rangaista Egyptin maaherraa,
jollei "tuo Rooman jumalain vihamies" pikimmiten olisi poissa. Taas
täytyi Atanasiuksen erota seurakunnastaan. Tyyneenä, nöyränä lähti
hän yliseen Egyptiin (362), lausuen murheellisille ystävilleen:
"olkaat huoletta, tämä ei ole kuin pilvi, joka pian menee ohitse".
Julianus ei ollut suotta kiihottanut pakanoita vihaamaan Jesuksen
tunnustajia, eikä aikaakaan, niin hän ei enää voinut heidän raivoansa
hillitä. Monessa paikoin kidutettiin ja surmattiin kristittyjä
säälimättä. Mutta hänen pyrintönsä herättää Rooman muinaisuus uuteen
eloon ei ollut kuin pettävä kangastus, eksyttävä unelma, jonka
toteuttaminen oli mahdottomia mahdottomampi. V. 363 kaatui Julianus
taistelussa eräällä sotaretkellä Uus'-Persian valtakuntaa vastaan.
Kuollessaan sanotaan hänen lausuneen: "sinä voitit Galilealainen!"
Hedelmättömäksi jäi hänen elämänsä, "oudoksi kummitukseksi
ihmiskunnan historiassa". Mitä ankarimmalla tuomiolla ovat kristityt
monesti tuominneet tätä onnetonta hallitsijaa, lukuunottamatta
mitä kirkko oli rikkonut häntä vastaan, ennenkuin hän rupesi sitä
sortamaan, ajattelematta että hän monine jaloine omaisuuksineen on
oikeutettu vaatimaan meiltä sääliväisyyttä, jos kohta ei muutakaan!
Keisari _Jovianus_ kutsui Atanasiuksen takasin, ja näyttipä nyt
siltä kuin koittaisivat tälle kärsimisiin harjaantuneelle miehelle
vihdoinkin rauhalliset päivät, sillä vaikka seuraava keisari _Valens_
oli mieltynyt ariukselaisuuteen, ei hän kuitenkaan vainonnut
Nicaean tunnustuksen puolustajia. Mutta vielä kerta täytyi hänen
kuitenkin paeta vainoa, ennenkuin hänen kärsimistensä mitta oli
täytetty. V. 367 saivat näet Ariukselaiset Valensin pakottamaan
kaikkia Konstantinus suuren virasta erottamia piispoja lähtemään
maanpakoon. Turhaan rukoili Aleksandrian seurakunta armoa vanhalle
paimenelleen: hänen täytyi lähteä! Neljä kuukautta piileili Atanasius
isänsä hautakammiossa, kunnes Valens peruutti tuomionsa. Hän kuoli
Aleksandriassa v. 373. 46 vuotta oli hän ollut piispana, vaan tämän
ajan kuluessa oli hän ollut 20 vuotta maanpakolaisena.
Tämmöinen on Atanasiuksen elämäkerta. Se ei tarvitse puolustusta
esiintyäksensä uskonsankarin elämäkertana, miten vaillinaisesti
sen olemmekin kertoneet. Atanasius oli Jumalan valittu välikappale
taistelussa totuuden ja puhtaan opin puolesta ja semmoisena on
hän luettava tämän aikakauden suurimpain kirkkoisien joukkoon.
Uskollisesti, urhoollisesti hän kesti kovimmatkin koetukset elämänsä
loppuun asti, ja muuttumattoman jalona on hänen nimensä aina säilyvä
kirkkohistorian lehdillä. Erehtyväinen ihminen hänkin oli, mutta
yksi niitä, joiden kautta kaikkivaltias Jumala toimittaa suuria
seurakuntansa voitoksi taistelussa sen vihollisia vastaan. --
Atanasius on saanut kunnianimen "puhdasoppisuuden isä".