Konstantinus Suuri asettuu Ariukselaisten puolelle; hänen kuolemansa.
Parempi on uskaltaa Herran päälle Imin luottaa päämiehiin. Ps.
118: 9.
Niistä henkilöistä, jotka ottivat osaa Nicaean kokoukseen, on
Atanasius epäilemättä etevin. Tämän mainion miehen aikuisemmat
elämänvaiheet ovat hyvin vähän tunnetut. Tiedämme vain hänen
jonkun aikaa oleskelleen Antoniuksen luona erämaassa sekä siellä
harjaantuneen erakkojen ankaraan elämään. V. 319 ryhtyi hän diakonina
Aleksandrian seurakuntaa palvelemaan ja semmoisena esiintyi
hän Nicaean kokouksessa, missä hän palveli koko kristikuntaa,
Herran voimalla jalosti edustaen tuota suurta taistelua totuuden
puolesta, josta vasta olemme kertoneet, Aleksanterin kuoltua
valittiin Atanasius Aleksandrian piispaksi (326). Ainoastaan
vastahakoisesti suostui hän vastaanottamaan tämän viran, hyvin
oivaltaen, ettei Nicaeassa toimeensaatu sovinto ollut luotettava,
sekä että vastapuolueen koko viha ennen pitkää oli kääntyvä juuri
häntä vastaan. Kaikin voimin koettivat Ariukselaiset saavuttaa
entisen valtansa, käyttäen mitä viekkaimpia keinoja päästäksensä
tarkoitustensa perille. Heidän johtajanansa näissä juonikkaissa
yrityksissä oli Eusebius Nikomediasta, jonka ylpeys oli saanut
kovan iskun ariukselaisuuden eduksi Nicaean kokouksessa tekemäinsä
välittämisehdotusten tyhjään rauetessa, eikä hän säästänyt voimiansa
kostaaksensa Atanasiukselle. Apuna oli hänellä keisarin sisar
_Konstantia_, joka oli hyvin mieltynyt Ariukselaisiin ja lakkaamatta
rukoili veljeänsä noudattamaan lempeyttä heitä kohtaan. Juonet
onnistuivat: Arius sai luvan esiintyä hovissa, esitti Konstantinuksen
hyväksyttäväksi uuden oppikaavan, jonka suuri joukko itämaan
piispoista arveli varsin oikeaksi. Siihen mielistyi keisarikin,
joka, peruuttamalla Nicaean kokouksen lausuman tuomion, puolusti
Ariuksen ottamista kirkon yhteyteen. Kaikki olivat valmiit suostumaan
kristikunnan mahtavan suojelijan vaatimukseen; Atanasius yksin pani
ankaran vastalauseen, ja niin suuren vaikutuksen teki "jumalallisen
miehen" käytös vielä nytkin keisariin, että yritys sillä kertaa
raukesi tyhjään. Mutta leppymätön oli Ariukselaisten viha. Keksien
kaikenlaisia syytöksiä ja sepittäen jos minkäkaltaisia kanteita
Aleksandrian piispaa vastaan, onnistui heidän vihdoin kokonaan
muuttaa Konstantinuksen mieli. Vaikka Atanasius selvästi näytti
toteen kaikkien häntä vastaan tehtyjen syytösten perättömyyden,
vaikka hänen virkamiehensä näiden vehkeiden ohessa monesti mitä
surkeimmalla tavalla paljastivat epärehellisyytensä ja halpamielisen
kostonhimonsa, kävi Konstantinus yhä kuurommaksi oikeuden
vaatimuksille. Seuraus oli, että Atanasius tuomittiin virkansa
menettäneeksi ja ajettiin maanpakoon Gallian maakunnan Trier nimiseen
kaupunkiin.
Ariukselaiset olivat voittaneet. Heidän vaarallisin vastustajansa
oli poistettu näyttämöltä ja riemastuneina odottivat he Ariuksen
palajamista maanpaosta. Jerusalemissa kokoontuneet piispat
valmistivat hänen ottamistansa kirkon yhteyteen, ja tämä juhlallisuus
oli toimitettava Aleksandriassa. Sikäläisen kansan uhkaava käytös
pakotti kuitenkin Konstantinuksen, joka nyt kokonaan oli takertunut
Ariukselaisten verkkoihin, ensin kutsumaan Ariuksen luoksensa sekä
vaatimaan häneltä uutta tunnustusta. Tämä sepittikin semmoisen,
valalla vakuuttaen sen olevan kirkon opin mukaisen. Asia näyttää
kuitenkin arveluttaneen keisaria, sillä ennenkuin laski Ariuksen
menemään lausui hän: "jos sinulla on oikea usko, niin olet vannonut
hyvän valan; mutta jos tunnustuksesi on väärä, niin tuomitkoon Jumala
tässä asiassa valasi mukaan". Pakottiko omatunto sillä hetkellä häntä
vertaamaan Ariuksen ja hänen puolueensa vehkeilevää ja huikentelevaa
käytöstä puhdasoppisuuden järkähtämättömän puolustajan menettelöön,
jonka jaloutta hän turhaan oli koettanut mielestänsä karkottaa?
Vaikea on tätä varmaan väittää, vaan siltä ainakin näyttääpi. Peläten
Aleksandrian seurakuntaa, missä Atanasiuksen jalo henki vielä
oli vireillä, ei Konstantinus uskaltanut vahvistaa itamaalaisten
piispojen päätöstä, jonka mukaan Arius siellä oli otettava kirkon
yhteyteen, vaan määräsi Konstantinopolin piispan toimittamaan
juhlallisuuden. Ollen oikeauskoisuuden puolustajia koetti tämä saada
keisaria luopumaan vaatimuksesta, mutta turhaan: Konstantinuksen
päätös oli muuttumaton. Rukoillen Jumalaa estämään harhaoppisen
vehkeilijän ottamista seurakunnan yhteyteen odotti piispa Ariuksen
tuloa. Mutta tämä ei saapunutkaan kirkkoon. Äkillinen kuolema oli
temmannut hänen pois elävien joukosta (336). Kaikki hämmästyivät.
Oikeauskoiset pitivät kohtausta Jumalan tuomiona; Ariukselaiset
väittivät että hän oli saanut surmansa noitakeinojen kautta.
Seuraavana vuonna päätti Konstantinus Suurikin päivänsä, jättäen
vaiherikkaan elämänsä jälkimaailman tuomittavaksi. Monenkaltainen
on tämä tuomio ollut. Yksimielisesti häntä kaikki kyllä kiittävät
viisaaksi hallitsijaksi, joka, aavistaen aikansa syvimmän tarpeen
sekä käsittäen kristinuskon suuren uudistuttavan voiman, tiesi sen
vastustamisen turhaksi ja valtiolle vahingolliseksi, mutta jos hänen
käytöstään punnitaan kristinuskon vaa'alla, ei arvostelu suinkaan
ole yhtä selvä. Kirkkohistorijoitsija Eusebius, joka omin silmin
näki keisarin hankkeet ja toimet ja siis oli tilaisuudessa läheltä
arvostelemaan hänen uskonnollista kantaansa, ei ensinkään tiedä
rajoja ylistyssanoillensa ja kiitoslauseillensa, asettaen tämän
ensimmäisen kristityn hallitsijan kirkon suurimpain pyhimysten
rinnalle. Epäilemättä on Konstantinus monessa tilaisuudessa selvästi
osottanut, että Kristuksen oppi oli vaikuttanut hänen sydämmeensä;
sen todistaa paitsi hänen hellä huolenpitonsa kirkosta moni jalo
lausunto, moni sydämmen tarpeesta lähtenyt hartaudenosotus, jonka
todenmukaisuutta emme saa epäillä. Etenkin ovat kertomukset
Konstantinuksen viimeisistä päivistä sitä laatua, että ainoastaan
julki väärentäminen uskaltaa väittää hänen kristillisyytensä aina
olleen ainoastaan valtioviisauden salaamaa teeskentelyä. Mutta
kaikki tämä ei kuitenkaan riitä puhdistamaan häntä noista monista
oikeutetuista syytöksistä, jotka tahraavat hänen mainettansa
ihmisenä ja kristittynä. Vähemmän arveluttava on se seikka että
Konstantinus vasta kuolinvuoteellansa antoi kastaa itsensä, sillä
tämä ei suinkaan ehdottomasti todista hänen tähän asti halveksineen
kristinuskoa tahi epäilleen sen totuutta, kuten moni on olettanut.
Kirkossa oli se käsitys hyvin yleinen, että kaste pesee ihmisen
puhtaaksi kaikista synneistä välittämättä kastetun mielentilasta,
ja sentähden päätti moni jättää kasteensa kuolinpäiväänsä asti,
jotta syntiset himot eivät enää ehtisi saastuttaa puhdistettua
sielua. Mutta ajatellessamme Konstantinuksen julman kavalaa käytöstä
vihollisiansa kohtaan (hän esim. surmautti Liciniuksen, vaikka oli
luvannut hänen säästää) sekä hänen osottamaa kovasydämmisyyttä
mestattaessaan puolisonsa, jalon poikansa y.m. sukulaisiaan, täytyy
meidän tunnustaa: näin ei menettele kristitty, jonka sydämmen Herran
Henki on saanut uudistaa. Ja jos joku väittänee Konstantinuksen
siihen aikaan vielä olleen vieraan kristinuskon vaatimuksille,
jääpi kuitenkin moni seikka esim. Atanasiuksen kova kohtalo
todistamaan häntä vastaan elämänsä loppuun asti, samoinkuin koko
hänen käytöksensä ariukselaisen riidan vaiheissa selvästi osottaa
hänen pintapuolisesti vain omistaneen uskontonsa syvät totuudet.
Konstantinusta on kiitetty siitä ettei hän ryhtynyt väkivaltaisiin
keinoihin pakottaaksensa pakanallisia alamaisiaan kääntymään
kristinuskoon, vaan suvaitsi heitä kristittyin rinnalla, vaikka hän
viimmemainituille soi suurempia etuja, ja varmaan on tämä arvostelu
aivan oikea. Mutta toisella alalla olisi hänen pitänyt säälimättä
taistella pakanuutta vastaan saavuttaaksensa kristityn keisarin nimen
sanan syvemmässä merkityksessä, ja tämä ala oli hänen oma sydämmensä.
Vaan eipä näytä siltä kuin olisi hän ollut harjaantunut tässä
taistelussa.
Epäilemättä ovat menneiden aikojen Konstantinus suuresta usein
lausumat liialliset kiitoslauseet olleet omiansa valmistamaan
aseita kirkon vihollisille, sillä nämä ovat väittäneet kristittyjen
tallalla peittäneen hänen vikojaan voidaksensa sanoa Nicaean
kokouksen päätöstä Kristuksen jumaluudesta totuutta harrastavan
miehen toimeksi. Itsessään väitös kyllä on varsin mitätön, mutta se
muistuttaa meille miten epäluotettava kaikki inhimillinen suuruus
ja kunnia on, jos sen avulla ryhdytään jumalallisia totuuksia
puolustamaan, ja myöntää täytyy monen kristityn kirjailijan ainakin
suureksi osaksi erehtyneen juuri Konstantinus suuren suhteen.
Ensimmäisen kristityn keisarin nimi on monesti saanut kauniimman
kaiun kuin hän olisi ansainnut. Hänen uskollinen kantansa esiintyypi
päinvastoin monessa tilaisuudessa hyvinkin epäiltävänä, jos hänen
elämänsä vaiheet punnitaan kristinuskon vaa'alla. Ja tältä kannalta
tahdomme mekin häntä arvostella, huomauttamalla ettei Jumalan
valtakunnan voitto riipu ihmisistä, vaan siitä Herrasta, jonka
tarkoituksia tämän maailman mahtavatkin ovat pakotetut palvelemaan,
ovatko he sitte suuremmassa tahi vähemmässä määrässä itse omistaneet
jumalallisen totuuden pyhittävän voiman.