Nicaean kirkolliskokous (325).
Alussa oli Sana, ja se Sana oli Jumalan tykönä, ja Jumala oli se
Sana. Joh. 1: 1.
Taisteluun on Herran seurakunta maan päällä vihitty; myrskyisällä
merellä, jolla alituiset vaarat sitä uhkaavat, on sen kulkeminen
kotimaatansa kohtaan, kunnes se vihdoin saapuu ijankaikkisen rauhan
satamaan tuolla uuden Jerusalemin rannalla. Vasta siellä saa
laivaväki virittää lopullisen voiton riemusäveleitä -- matka on pitkä
ja vaarallinen, alati tulee heidän taistella jotta nuo kuohuvat
aallot eivät turmelisi laivaa ja estäisi sen kulkua. Ja kun myrsky
on asettunut, kun merenpinta on tyyni ja laivanväki levollisena
levähtää taistelun vaivoista, peittävät sumut usein heiltä näköalan;
muutamat kehottavat muuttamaan matkan suuntaa, eripuraisuus, riita
häiritsee matkustajain sopua, toiset vaativat sitä, toiset tätä. Jo
on laiva kokonaan eksyä ja joutua haaksirikkoon, mutta näkymätön käsi
taittuu peräsimeen, ohjaten eksyneet oikealle tielle. -- Marttyyrein
aikakausi oli myrskysä aika, jonka kestäessä vihan ja vainon aallot
raivoten uhkasivat kirkkoa; -- kun nämä vaarat olivat ohitse,
salaavat oppiriitojen sumut kristikunnalta tuon tuostakin totuuden
tien, mutta Jumalan Henki liikkuu nytkin vetten päällä poistaen
sumut, ja Sana luo valoa inhimillisten eksytysten pimeässä.
Jo varhain oli, kuten tiedämme, kirkossa ilmaantunut vääriä väitöksiä
kolminaisuusopin suhteen. Niitä edustivat paitsi Monarkkilaiset
kirkkoisä Origineskin, joka opetti että Poika on Isää alhaisempi. V.
318 syntyi Aleksandriassa samaa kysymystä koskeva harhaoppi, joka,
ollen vaarallisempi kuin mikään edellinen, kauan häiritsi kirkon
rauhaa. Asettuen Origineksen yllämainitun erehdyksen perustukselle
sekä vastustaen Sabelliuksen oppia, joka taasen ei myöntänyt olevan
ensinkään mitään persoonallista eroitusta Isän ja Pojan välillä,
esiintyi täkäläinen presbyteri _Arius_ saarnaamaan uutta oppia,
jonka mukaan Sana ei olekaan samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä,
vaan on Hänen luomansa, samoin kuin kaikki muutkin olennot, vaikka
kohta näistä ensimmäinen sekä se, jonka kautta Isä on luonut koko
näkyväisen maailman, Monesti on ihmisjärki sittemmin samaan tapaan
koettanut selittää raamatun oppia Kristuksesta, ja etenkin meidän
aikamme epäusko on juuri tältä kannalta kokenut kumota kirkon
oppia, eksyttäen tuhansia sieluja tyytymään Vapahtajaan, jolta
on riistetty jumaluus. Kernaasti myönnämme Jumalasta langenneen
ihmisen helpommin voivan käsittää Pojan suhdetta Isään tällä tavoin
kuin nöyrtyä uskomaan tuota raamatun suurta salaisuutta, että
Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä ja kuitenkin eri
persoona jumaluudessa, vaan tämä ei todista muuta kuin inhimillisen
järjen kykenemättömyyttä luoda selitystä ijankaikkisuuden syville
kysymyksille. Kiitettäköön tuota ihmisten keksimää oppia, jonka
mukaan Kristus ei olekaan Jumalan vertainen, vaan ainoastaan muita
luotuja täydellisempi olento, miten nerokkaaksi hyvänsä ja yhtykööt
kaikki tämän maailman viisaat vastustamaan kirkon ikivanhaa uskoa
jumalalliseen Vapahtajaan: kehnoja, kurjia ovat tämmöiset väitteet
kaikille niille, jotka Jumalan armosta ovat päässeet näkemään
kadotetun tilansa ja etsivät pelastusta synnin, perkeleen ja kuoleman
vallasta. He tietävät syntinsä niin suuriksi, ettei mikään voima
taivaassa eikä maan päällä voi heitä niistä puhdistaa paitsi Hän,
joka, "vaikka hän oli Jumalan muodossa, ei lukenut saaliiksi Jumalan
kaltainen olla, vaan alensi itsensä, otti orjan muodon päällensä ja
tuli muiden ihmisten vertaiseksi."
Tästä tärkeästä kysymyksestä, joka mitä likeisimmästi koskee
kristinuskon sisimpään ytimeen, syntyi nyt ankara taistelu. Arius
sai paljon ystäviä, vaikka Aleksandrian piispa _Aleksanteri_ erotti
hänen virasta ja sulki hänen kirkon yhteydestä (321). Saatuansa
tietää, minkä suuren häiriön Ariukselaisten päivä päivältä kasvava
lahko oli tuottanut itämaiden kristityille, sekä turhaan koetettuaan
kehottaa taistelevia puolueita rauhalliseen sopimukseen, päätti
Konstantinus Suuri kutsua kokoon yleisen kirkolliskokouksen, missä
riita oli ratkaistava. Kokouspaikaksi määräsi hän Nicaean kaupungin
Vähässä-Aasiassa. Tänne saapui etenkin valtakunnan itäisestä osasta
lukusa joukko piispoja, yhteensä noin 300, sekä lukemattomia
presbyterejä, diakoneja ja kirkonpalvelijoita. Nähtiinpä täällä
vielä sankareita veritodistajain riveistä, joiden kuihtuneet jäsenet
"kantoivat Jesuksen Kristuksen merkkejä" sekä erakoita erämaan
etäisyydestä. Avauspäivä oli Heinäkuun 6 p. Äänetöinnä odottivat
kristikunnan edustajat keisarillisessa palatsissa, missä keskustelut
olivat pidettävät, keisarin tuloa. Ensin saapuivat valtakunnan
korkeimmat virkamiehet ja hetkisen kuluttua astui Konstantinus
Suuri kokoussaliin. Kaikki nousivat sijoiltaan ja Caesarean piispa
Eusebius, sama mies, jonka kirjoittamasta kirkkohistoriasta ennen
olemme puhuneet, tervehti keisaria ylistyspuheella, jonka liialliset
kiitoslauseet selvästi ilmaisevat, kuinka suuressa määrässä
ihmispelko ja maallinen mieli jo tähän aikaan olivat tahranneet
kirkon menneistä päivistä perityt yksinkertaiset, jumalanpelon ja
sydämmenhartauden synnyttämät tavat. Konstantinus vastasi: "Toivoni
on täytetty nähdessäni teidät, ystäväni, täällä kokoontuneina;
siitä kiitän maailman kuningasta, joka paitsi paljon muuta hyvää
on minulle tämänkin armon suonut. Me olemme täällä yksimielisesti
koossa eikä mikään vihollinen ole onneamme häiritsevä. Tyhjäksi
on jumalankieltäjäin väkivalta tehty, eikä perkele ole onnistuva
muulla tavoin häväistä Jumalan lakia. Kirkon sisällinen eripuraisuus
on sotaa ja verenvuodatuksia vaarallisempi. Korkeimman avulla
voitettuani viholliset, en luullut minulla muuta tehtävää olevan kuin
kiittää Jumalaa niiden kera, jotka minun kanssani olivat päässeet
vapaiksi. Mutta kuultuani teidän eripuraisuudestanne, älysin asian
varsin tärkeäksi ja sentähden päätin kutsua teidät kokoon, jotta
pahe minun kauttani poistettaisiin. Minä iloitsen nähdessäni teidät
täällä, mutta vasta silloin tiedän yritykseni onnistuneen, kun
olen tullut vakuutetuksi hyvästä sovustanne, jota teidän Jumalan
pyhinä tulee muillekin opettaa. Älkäät siis kauan miettikö, te
Jumalan ystävät ja huonekuntalaiset, te meidän yhteisen Herramme
ja Vapahtajamme hyvät palvelijat; kiiruhtakaat poistamaan tämän
eripuraisuuden syyt ja avaamaan kaikki epäilyksen solmut rauhassa
sepitetyillä uskonlauseisilla. Siten tekisitte mitä Jumalalle
otollista on ja tuottaisitte minulle, teidän kanssapalvelijallenne,
mahdottoman suuren ilon."
Pidettyään tämän puheen sekä määrättyään Corduban piispan _Hosiuksen_
puheenjohtajaksi, ryhtyi Konstantinus nyt johtamaan tätä _ensimmäistä
yleistä kirkolliskokousta_, jonka suurta merkitystä kristillisen
kirkon historiassa hän ei aavistanutkaan. Sievä, majesteetillinen
käytöksensä, sointuva äänensä, purppurainen, kalliilla koristeilla
varustettu pukunsa, loisto ja komeus, jonka vertaista kristityt eivät
milloinkaan ennen olleet nähneet -- kaikki teki suuren vaikutuksen
läsnäolijoihin. Miten surkeata, vaarallista! Konstantinus suuri oli
tähän aikaan vielä pakanuuden ylimmäispappina ja hänen käsityksensä
täällä ratkaistavista kysymyksistä oli silminnähtävästi arveluttavan
pintapuolinen, ja kuitenkin pidettiin häntä miltei puolijumalana,
jonka neuvoja ja vaatimuksia kaikkien tulisi nöyrästi noudattaa.
Keskustelu alkoi. Ariukselaiset olivat enemmistössä, ja kun
keskipuolue, jota Eusebius Caesareasta ja Nikomedian samanniminen
piispa johtivat, kallistui heidän puolellensa, näytti heidän
voittonsa varmalta. Vasta-väitteet olivat laimeita, kehnoja; on
meistä kuin olisi totuuden Henki jättänyt harhailevan kristikunnan
oman onnensa nojaan. Ja kuitenkin on Herran asia täällä ajettava,
kristinopin ydin säilytettävä puhtaana siunaukseksi tuleville
sukupolville! Niin, asia on Herran, ja sentähden on Hän nytkin
läsnä seurakuntaansa! Eräs nuori diakoni -- _Atanasius_ on hänen
nimensä -- pyytää sananvuoroa. Hän on oleskellut Antoniuksen luona
erämaassa, kuullut erakkojen huokauksia, nähnyt heidän taistelevan
syntiä vastaan. Nämä muistot yhtyvät hänen omaan kokemukseensa -- hän
tietää, ettei Ariuksen Kristus kelpaa tyydyttämään särjettyä sydäntä,
rauhatonta omaatuntoa, eikä kaikki maailman mahti eikä vastustajainsa
lukuisuus saa tätä hänen uskoansa horjumaan. Turhaan ponnistivat
Ariukselaiset kaikki voimansa säilyttääksensä äsken vielä taatun
asemansa: Atanasiuksen jalot puheet, hänen selvät, raamatusta otetut
todistuksensa sekä loistava puhelahjansa kumosi heidän väitöksensä.
Keisarinkin suostuttua Atanasiuksen puolustamaan oppiin, päätti
kokous lopullisesti että kirkon tunnustukseen oli otettava oppikaava,
jonka mukaan _Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isä sekä
Hänestä ijankaikkisesti syntynyt_. Keisarin uhkauksien pakottamina
allekirjoittivat ariukselaiset piispat muiden kera tunnustuksen
paitsi kaksi, jotka samoin kuin Ariuskin ajettiin maanpakoon.
Kuten ennen on mainittu, ratkaistiin täällä Nicaeassa myöskin riita
pääsiäisjuhlan viettämisestä sekä Stefanuksen ja Cyprianuksen välillä
syntynyt, kiistan alaiseksi jäänyt kysymys harhaoppisten kasteesta.
Pappien oikeudesta elää avioliitossa syntyi vilkas ja kiivas
keskustelu. Vihdoin onnistui egyptiläisen piispan _Pafnutiuksen_,
joka vainojen aikana oli kärsinyt kovia kidutuksia ja jota kaikki
kunnioittivat ankaran kirkkokurin puolustajana, kumota niiden
vastaväitökset, jotka, väärin käsittäen papin asemaa maallisten
olojen suhteen, sanoivat, hänen avioliittonsa olevan Jumalan
sanan vaatimuksia vastaan. Noudattaen vanhaa tapaa sitoutuivat
korkea-arvoisemmat papit kuitenkin naimattomuuteen.
Muiden kysymysten ohessa keskusteltiin papiston eri arvoluokistakin.
Rooman, Aleksandrian, Antiokian sekä Jerusalemin piispat ovat --
niin päätti kokous -- pidettävät muita piispoja arvokkaampina. Heitä
kutsuttiin _patriarkoiksi_.
Kaksi kuukautta kesti tämä merkillinen kokous. Sen keskustelut
ja päätökset paljastivat usein kristikunnan monessa suhteessa
turmeltuneen tilan sekä tuota maailman kunniaan ja valeloisteesen
mieltynyttä katsantotapaa, joka tämän aikakauden kuluessa sittemmin
yhä suuremmassa määrässä ilmaantuu Jesuksen tunnustajissa. "Saattoi
uskoa näkevänsä Kristuksen valtakunnan kuvan" huudahtaa Eusebius
kertoessaan siitä juhlasta, jonka Konstantinus vietti kokouksen
aikana sattuneen valtaistuimelle-astumisensa päivän johdosta, sekä
muistaessaan sitä suosiollista lempeyttä millä papistoa tässä
tilaisuudessa kohdeltiin. Ihastuksensa saa hänen kysymään: "onko
tuhatvuotinen valtakunta nyt tullut?" ja moni muu Herran seurakunnan
paimen ajatteli samaan tapaan! Haikeat tunteet valtaavat sydämmemme
näitä lukiessamme, ja moni kysynee epäillen: miten kelpaavat
tämän aikakauden kristityt puolustamaan totuutta ja vastustamaan
maailmaa, kun maallinen mieli ja maailmanrakkaus näin on päässyt
heissä valloille? Vastaus kuuluu: jos mikään, niin todistaa juuri
Nicaean kokous, missä miltei pakanallinen keisari ja kunnianhimoiset
hovipapit edustivat kirkkoa ja vastustaen Ariusta puolustivat oikeata
oppia, sen Herran voimasta, joka synnin ja kaiken inhimillisen
heikkouden uhallakin voittosasti johdattaa seurakuntaansa ja on
taisteleva sen puolesta päivien loppuun asti.