Erakot.
Ota vaari minun huudostani, minun kuninkaani ja minun Jumalani;
sillä sinua minä rukoilen. Ps. 5: 3.
Ken on tuo harmaapäinen vanhus, joka kaukana toimivan elämän
vaiheista yksinänsä oleskelee korvessa, valittaen tuskaansa,
huoaten huoliansa erämaan autioille rotkoille? Pahantekijäkö, joka
täällä on etsinyt piilopaikan, vai mielipuoliko, joka kammoksuu
ihmisten seuraa? Matkustajat, jotka joskus kulkevat hänen kolkon
asuinpaikkansa ohitse, kertovat hänestä kummia. Hän on ruokottoman
näkönen, eläimen vuota vain peittää hänen kuihtuneet jäsenensä,
eikä hänellä ole muuta omaisuutta kuin pääkallo, jota hän synkästi
katselee, ja tiimalasi, jonka juokseva santa kertoo sekin maallisen
elämän katoavaisuudesta. Kaikki muistuttaa kuolemasta paitsi Jesuksen
nimi vanhuksen huulilla. Vaan ei mikään rikos eikä tavallinen
ihmiskammo ole johdattanut miehen askeleita erämaan etäisyyteen,
vapaaehtoisesti on hän tullut tänne välttääksensä maailman
viettelyksiä sekä uhrataksensa koko elämänsä Jumalalle. Liikkuvan
elämän kirjavat näytelmät, nuo tuhannet viettelevät äänet maailman
suurella torilla eivät suoneet lepoa hänen levottomalle, väsyneelle
sielulleen, ja sentähden on hän paennut erämaahan, koettaaksensa
ruumiinkidutuksilla ja alituisilla rukouksilla saavuttaa rauhaa
omalletunnollensa. Hän on yksi noita kummallisia ilmiöitä, joita
nimitetään _erakoiksi_.
Surulla oli Jesuksen ystäväin jo marttyyriaikakaudella monesti
täytynyt kokea, miten siveellinen velttous ja maallinen mieli
usein oli kokonaan päästä vallalle kirkossa, ja vainojen loputtua
ilmaantui epäsiveellisyys yhä selvemmin Herran seurakunnassa.
Tämän ohessa eli siellä täällä kristikunnassa yhä edelleen tuo
vanhoista ajoista peritty katsantotapa, jonka mukaan ihmisen ruumis
semmoisena on saastainen ja paha. Näin asiain ollen vetäytyi moni
kristitty erämaahan, saadaksensa täällä palvella Jumalaa hengessä ja
totuudessa. Kuuluisin kaikista erakoista on "pyhä" _Antonius_. Hän
oli kotosin Egyptistä, missä hän vanhempainsa luona oli viettänyt
onnellista nuoruudenaikaa, perehtyen jo lapsena kristinuskon
totuuksiin. 18 vuoden ikäisenä jäi hän isättömäksi ja vähän sen
jälkeen kuoli hänen äitinsäkin. Antonius peri vanhempansa suuren
omaisuuden, vaan hänen halunsa ei ollut maailman katoaviin aarteisin.
Kirkossa kuuli hän kerta saarnattavan rikkaasta nuorukaisesta; sanat
iskivät syvään hänen sydämmeensä, hän jakoi kaiken omaisuutensa
köyhille, erosi maailman iloisista seuroista, jotka eivät milloinkaan
olleet häntä miellyttäneet, ja lähti puhuttelemaan erämaan erakoita,
joiden tuttavuuteen hän jo kauvan salaa oli pyrkinyt. Karkottaen
sielustansa nuoruutensa iloiset muistot sekä riistäen rikki kaikki
ystävyyden ja rakkauden siteet, jotka vielä kiinnittivät hänen
sydämmensä maailmaan, asettui Antonius asumaan erääsen hänen
kotikylänsä läheisyydessä olevaan syrjäiseen vanhaan hautakammioon
täällä taistellaksensa lihan himoja vastaan. Mutta jota ahkerammin
hän koetti mielestänsä poistaa kaikki syntiset ajatukset sitä
voimattomammaksi tunsi hän itsensä. Alituisista rukouksista,
paastoomisista ja kidutuksista joutui hän pian kokonaan kiihkosan
mielikuvituksensa valtaan, niin että hän luuli silmillänsä näkevänsä
vihollisen milloin missäkin muodossa koettavan saada hänen omaksensa.
Kerta kun ystävänsä tulivat häntä katsomaan oli hän tainnuksissa.
He kantoivat hänen kylään, vaan Antonius ei enää viihtynyt ihmisten
parissa. Kovasti oli hän yksinäisyydessä taistellut, katkerat olivat
hänen päivänsä erämaassa olleet, mutta sinne hän kuitenkin jälleen
palasi. 20 vuotta eli hän tämän jälkeen erään vanhan vuorilinnan
raunioissa, kehittäen kristillistä kokemusta sisällisen taistelun
kuumassa liekissä. Läheltä ja kaukaa saapui ihmisiä hänen luoksensa
ihmettelemään tuota pyhää miestä sekä kysymään häneltä neuvoja
hengellisissä asioissa, Diokletianuksen vainon raivotessa nähtiin
tämä merkillinen mies Aleksandriassa missä hän kehotti marttyyrejä
urhoollisuuteen, lohdutti murheellisia ja auttoi sairaita.
Pakanatkin pitivät häntä jonkunmoisena ylönluonnollisena olentona,
eikä kukaan uskaltanut häntä vahingoittaa. Palattuaan takasin
erämaan hiljaisuuteen, kehotti hän kaikkia, jotka tulivat häntä
puhuttelemaan, uhraamaan "kaikki Jumalalle, joka ihmisten tähden ei
ole ainoata Poikaansa säästänyt". Noudattaen Antoniuksen esimerkkiä
kiiruhtivat lukuisat kristityt erämaahan täten pyhittääksensä
elämänsä Herralle, vaan ei kukaan heistä saavuttanut hänen
mainettansa. Ja kuitenkin oli Antonius aivan oppimaton mies, hän ei
osannut kirjoittaa eikä lukea!
Karttaaksensa ihmisten uteliaisuutta ja kiitoslauseita vetäytyi
Antonius jonkun ajan kuluttua kauemmas erämaahan, missä harvat
ystävät vain joskus kävivät häntä tervehtimässä. Kauan täytyi
hänen vielä odottaa, ennenkuin Herra vihdoin vapautti hänen elämän
harhauksista, taisteluista ja tuskista. Vasta 105 vuoden vanhana
pääsi hän lepoon (356).
Monessa paikoin lähestyivät erakot toisiansa, muodostaen
jonkinmoisia pieniä yhteiskuntia erämaan yksinäisyyteen. Kuuluisin
näistä on se yhdistys, jonka _Pakonius_ (k. 348) perusti Tabennae
nimisellä Niili-virrassa olevalla saarella. Niiden sääntöjen
kautta, joita hän määräsi seuralaistensa noudatettaviksi, muuttui
erakkoelämä vähitellen järjestetyksi _munkkilaitokseksi_. Asuen
yhteisesti _luostarissa_, jonka johtajaa nimitettiin _abbotiksi_,
tuli täkäläisten _munkkien_ viettää aikaansa rukoilemalla sekä
työtä tekemällä (maanviljelystä ja käsitöitä). Tämän luostarin
läheisyydessä syntyi pian pienempiä, emäluostariin kuuluvia
munkki-yhdistyksiä, joiden asujanten luku nousi tavattoman korkeaksi
(50,000). -- Palestinassa perusti _Hilarion_ (k. 378) Gazan luona
luostarin. Siihen kuului luostareita Syyriassakin. Äärettömän
nopeasti levisi munkkilaitos itämaissa, vaan täkäläiset luostarit
eivät likimäärinkään saavuttaneet sitä historiallista merkitystä
kuin länsimaiden munkkiyhdistykset, sillä epäsiveellisyys turmeli
niissä ennen pitkää kokonaan kaiken hengellisen harrastuksen. Ollen
tähän aikaan kirkossa yhä karttuvan ylöllisen ja kevytmielisen
elämän vastakohtana ehtivät itämaidenkin erakot ja munkit kuitenkin
vaikuttaa paljon hyvää kristikunnassa, ennenkuin heidän oma,
kaikkialla havaittava turmeluksensa selvästi osottaa heidän alusta
alkaen rakentaneen väärälle perustukselle.
Meidän selväjärkisen ja käytännöllisen aikamme ihmisten on vaikea
käsittää erakkojen työtöntä, tavallisen laskun mukaan kokonaan
hyödytöntä elämää kaukana toimivan kristikunnan viljavainiosta, missä
Jesuksen tunnustajat väsymättömällä työllä kokevat edistyttää Jumalan
valtakuntaa, noudattaen hänen käskyänsä, joka sanoi: "eloa on tosin
paljo, mutta työväkeä on vähä. Rukoilkaat sentähden elon Herraa, että
hän työväkeä lähettäis hänen eloon". Kernaasti myönnämme p. raamatun
selvästi osottavan kristityn velvollisuuden olevan uskollisesti
vaikuttaa siinä asemassa, johon Jumala on hänen asettanut keskellä
maailman turmelusta todistamaan siitä Herrasta, joka ei ole
käskenyt ketään pakenemaan pois maailmasta, vaan päinvastoin
taistelemaan sitä vastaan, sekä että erakkojen katsantotapa jo
tästäkin syystä on varsin väärä. Ja vielä arveluttavammaksi käy
heidän erehdyksensä, kun tiedämme heidän pitäneen vapaaehtoisia
ruumiinkidutuksia, paastoomista y.m. senkaltaisia pyhityksen miltei
nimenomaisena tuntomerkkinä sekä täten ainakin osaksi eksyneen
perustamaan autuutensa toivon omiin hyviin töihinsä eikä yksinään
Jumalan armoon Jesuksessa Kristuksessa. Mutta esiintykööt nämä ja
muut erakkoelämän varjopuolet miten selvästi hyvänsä, ne eivät
kuitenkaan voi meiltä salata niitä tosikristillisyyden säteitä,
jotka tähän aikaan välkkyvät erämaassa, monen kirkkaan kynttilän
sammuessa synnin uneen kirkon taistelutantereella tuolla riehuvassa
maailmassa. Suurta on _tahtoa_ kokonaan kuolla maailmasta ja elää
Jumalalle, jaloa _voida_ uhrata kaikki, johon sydän on mieltynyt,
saavuttaaksensa ijankaikkisen elämän. Erakot ovat osottaneet
tahtovansa ja voivansa kokonaan luopua maailmasta, emmekä saata
kuulla heidän valituksiansa, nähdä heidän kovaa taisteluansa syntiä
vastaan, joka heitä täälläkin väijyy, ajattelematta: täältä erämaan
hiljaisuudesta on moni huokaus löytänyt tien sen Jumalan taivaasen,
joka tutkii ja näkee ihmissydämmen aivoitukset ja armahtaa kaikkia,
jotka häntä avuksensa huutavat taistelussa hengellisiä vihollisia
vastaan. Montako eksynyttä lammasta hyvä paimen on löytänyt erakkojen
autiosta erämaasta sen tietää yksin Hän, "jonka tuomioistuimen eteen
meidän kaikkien pitää ilmestymän, että jokainen sais sen jälkeen kuin
hän ruumiissansa tehnyt on, olkoon se hyvä eli paha".