Kristinuskon muuttunut asema Rooman keisarikunnassa.
Älkäät maailmaa rakastako eli mitään kuin maailmassa on. Jos joku
maailmaa rakastaa, ei hänessä ole Isän rakkaus. 1 Joh. 2: 15.
"Läntisen valtameren rannoilta niihin välkkyviin vesiin saakka, mistä
aurinko nousee, olivat ihmiskunnan asiat sodan ja rauhattomuuden
vallassa. Tylyt kädet, aina aseissa, eivät osanneet muuta kuin
lyödä ja haavoittaa. Tämän raivon tahtoi Jumala hillitä, Hän
opetti kansat nöyrtymään yhteistä lakia noudattamaan, muuttumaan
kaikki Roomalaisiksi -- Reinin ja Tonavan seuduilla, kultaisen
Tajon rannoilla, Pon rikkaissa kaupungeissa ja Niilin höysteisillä
aloilla. Yhteinen laki ja arvo yhdistää heidät kaikkialla: orjain
kahleet ovat muuttuneet veljeyden siteeksi. Jokaisessa maailman
paikassa elämme kansalaisten tavalla, niinkuin olisimme samassa
kyläkunnassa, saman kotipesän ääressä kasvaneet." Näin arvostelee
tämänaikuinen kristitty runoilija _Prudentius_ (k. 405) Rooman
valtakunnan merkitystä inhimillisen kehkeytymisen historiassa,
nähdessään kristinuskon leviämistä ja vakaantumista tuossa suuressa
keisarikunnassa, jonka alaisena koko sivistynyt maailma on. Valtio
ja kirkko eivät enää taistele toinen toistansa vastaan, ne ovat
tehneet liiton yhdessä edistääksensä ihmiskuntaa, ja tämän uuden,
rauhallisen ajan tultua esiintyy kristinuskon asema maailmassa aivan
toisena kuin menneinä päivinä. Kaikki on muuttunut. Väijytyn lahkon
sorretuista syrjäkaupungeista ja kylistä ovat kristityt astuneet
valtaistuimen juurelle yksissä Rooman keisarin kanssa maailmalle
lakeja laatimaan. Nuo ennen ylönkatsotut ja köyhät Jesuksen
tunnustajat saavuttavat päivä päivältä yhä suurempia maallisia
etuja; ei vaaraa eikä pelkoa missään, kaikkialla ystävyyttä vain ja
menestystä tarjona. Kummastelisimmeko sitä, että kristityt ylistäen
kiittivät Jumalaa suuresta voitostansa? Oudoksuisimmeko että he
suuremmalla luottamuksella kuin ennen loivat silmänsä maallistakin
tulevaisuuttansa kohtaan? Emme suinkaan. Sotilas, joka voitollisesti
on taistellut isänmaansa puolesta, on oikeutettu iloitsemaan
sen pelastuksesta, ja hänen velvollisuutensa on luottamuksella
ruveta valmistamaan sen sarkoja rauhan kylvöjä kasvamaan. Jalossa
taistelussa olivat Jesuksen tunnustajat puolustaneet kirkkoa Herran
vihollisia vastaan ja voittaneet sille ulkonaisestikin taatun
aseman maailmassa -- ken kieltää heidän ilonsa olleen oikeutetun?
Vaan toiselta puolen on meidän muistaminen että monet suuret
vaarat, joita marttyyriaikakauden verinäytelmät olivat omiansa
poistamaan kirkosta, juuri nyt uhkasivat Herran seurakuntaa.
Ennen merkitsi nimi "kristitty" samaa kuin "kuolemaan tuomittu",
eikä maallisia etuja ollut tarjona niille, jotka silloin pyrkivät
kirkon yhteyteen. Senpätähden oli nimikristittyjen luku marttyyrein
aikakaudella aina pieni ja jos se joskus noina silloin tällöin
sattuvina rauhallisina väliaikoina oli karttamaisillaan, pakotti uusi
vaino kaikki teeskenteleväiset piankin vetäytymään pois Jesuksen
tunnustajani taistelevasta joukosta. Nyt oli aivan toisin. Valtio
suosi kristittyjä kaikin tavoin, heillä oli tarjona paljoa suurempia
etuja kuin pakanoilla, joita hallitus kyllä suvaitsi, vaan kaikkialla
kuitenkin lapsipuolina kohteli. Näin asiain ollen tulvasi kirkkoon
joukottain pakanoita maallista kunniaa ja onnea saavuttamaan,
ja täten lisääntyi nimikristittyjen luku vuosi vuodelta yhä
arveluttavammassa määrässä. Tämän ohessa tuotti valtion sekaantuminen
kirkon oloihin suuria haittoja ja häiriöitä kristinuskolle.
Kirkon virkamiehet, joiden valitseminen ja virkaan asettaminen
suureksi osaksi riippui keisarista, pitivät usein päätehtävänänsä
olla hänelle mieliksi, laiminlyöden velvollisuutensa sitä Herraa
kohtaan, jonka laumaa he olivat asetetut kaitsemaan. Kunnianhimo,
maailmanrakkaus, ihmispelko, petollisuus turmeli monesti heidän
vaikutuksensa seurakunnan palveluksessa, vietellen kristikuntaa
antautumaan omatekoisille teille, joilla ristin salaisuus unohtui
ja kristillinen elämä oli kokonaan kuihtua, kuinka innokkaasti
ja ahkerasti kirkon oppia koetettiinkin tarkkaan määrätä ja p.
raamatun mukaan kehittää. Ja juuri tässä viimmemainitussa työssä,
jonka ihmeteltävän suuret ja nerokkaat tulokset muodostavat tämän
aikakauden kauniimman muistopatsaan, ilmaantuvat nuo valtion puolelta
kirkkoa uhkaavat vaarat mitä selvimmällä tavalla, kun näet keisarit,
joiden tarkoitusten puhtaus ja kristillinen kanta yleensä usein oli
hyvin epäiltävä, anastivat itselleen yhä suuremman vallan oppiriitoja
ratkaistaessa.
Oppiriitojen aikakausi on taistelun aika sekin, vaikka toisessa
merkityksessä kuin edelliset vuosisadat. Taistellen ulkonaista
väkivaltaa ja sortoa vastaan todisti marttyyrikirkko verellä uskonsa,
sen sankarit voittivat panemalla henkensä alttiiksi Herran kunniaksi.
Oppiriitojen kirkonhistoria kuvaa meille toisia näytelmiä taisteluja,
joita ratkaistaan kynällä. Edellinen aikakausi innostuttaa meitä
verisillä urotöillään, jälkimmäinen vetää huomiomme puoleensa
nerokkailla väittelyillään ja oppineilla keskusteluillaan. Jos
toisiinsa vertaamme näitä molempia ajanjaksoja, kallistuu voitto
epäilemättä edellisen puolelle, vaan älkäämme silti toistakaan
halveksiko, sillä sen merkitys kirkon kehkeytymisen historiassa on
määräämättömän tärkeä ja suuri. Kuinka pintapuolinen kristittyjen
usko silloin usein olikin, miten himmentynyt heidän toivonsa miten
jäätynyt heidän rakkautensa, ilmaantuu siinä kaikkien paheiden
uhallakin sen Herran kunnia, "jonka valtakunnalla ei loppua ole."
Kirkon tehtävä ei ole sama eri aikoina, vaikka kyllä kaikki
tosikristillinen työ aina tähtää samaan päämaaliin, ja tämä tulee
meidän muistaa, jos mielimme oikein arvostella kirkkohistorian
vaihtelevia ilmiöitä, Tältä kannalta tahdomme siis tarkastella
oppiriitojen kirkkoakin ja niitä henkilöitä, jotka tämän aikakauden
kuluessa tekivät työtä Herran viinamäessä. -- Marttyyrejä vainosi
maailman viha, näitä todistajia väijyy sen ystävyys. Voitto on nyt
yhtä vaikea ja yhtä tärkeä kuin ennenkin, vaikka taistelutanner on
muuttunut.