Donatuksen lahko.
Katso minä tahdon oikeudelle käydä sinun kanssas, että sinä
sanoit: en minä ole syntiä tehnyt. Jer. 5: 33.
Voittosasti olivat kristityt taistelleet; Diokletianuksen vainon
kauhut olivat asettumaisillaan ja lopullisen rauhan enteet kaikkialla
havaittavissa, jos kohta pakanain hurja verenhimo vielä siellä täällä
raivosi. Vaan harventuneet olivat Jesuksen tunnustajani rivit,
lukemattomia uhreja oli vaino vaatinut. Ylistäen Jumalaa, joka oli
heitä koetuksen päivinä tukenut, kertoivat kristityt toisillensa
veritodistajain urhoollisuudesta, kunnioittaen heidän muistoansa.
Mutta löytyipä niitäkin, jotka haikein sydämmin vetäytyivät syrjälle
uskaltamatta ottaa osaa tuohon yleiseen kiitos- ja ylistysveisuun,
jonka säveleet nyt kaikuivat kaikkialla kristikunnassa. Omantuntonsa
soimaamana huokasi moni Jesuksen tunnustaja, joka vaaran hetkenä
oli luopunut uskostansa, epätoivoon sortuneena: minä olen pettänyt
veljeni, rikkonut valani, kieltänyt Kristuksen. He kyllä tiesivät
marttyyrikirkon, jonka katsantotapaa lukemattomani veritodistajain
veres muisto jalostutti, nyt vielä vähemmin kuin ennen laskevan
leikkiä synnin kanssa! Etenkin pidettiin suurena, miltei anteeksi
antamattomana rikoksena, jos joku oli suostunut jättämään raamatuita
pakanoille poltettaviksi, ja Diokletianuksen vainon lakattua
tuli ilmi että hyvinkin moni oli langennut juuri tähän syntiin.
Viimmemainittuja luopuneita, joita kutsuttiin _"traditores"_, kohteli
kirkko hyvin ankarasti samoinkuin se yleensä tarkasti valvoi kaikkein
langenneiden parannusta ja katumusta, ennenkuin se antoi heidän
rikoksensa anteeksi ja jälleen laski heidät Herran armovälikappaleita
täydellisesti nauttimaan. Sitä ohjasi sen Herran sana, jonka edessä
ei yksikään ihminen ole vanhurskas, miten jalosti tämä sitten
onkaan taistellut Jumalan valtakunnan puolesta, sen Herran, jonka
armo ja lohdutus on tarjona kaikille katuvaisille syntisille. Mutta
kun uskosta luopuneiden luku oli kovin suuri ja monen katumus ja
parannus näytti hyvinkin epäiltävältä, heräsi uuteen eloon tuo
Novatianukselaisten ennen muinoin edustama, sittemmin unohduksiin
jäänyt katsantotapa, jonka mukaan luopuneita ei millään ehdolla
saisi ottaa seurakunnan yhteyteen. Etenkin Pohjois-Afrikassa, missä
Novatianukselaisten ja Montanukselaisten ankarat mielipiteet olivat
paljon vaikuttaneet, ruvettiin kovasti valittamaan kirkkokurin
lannistumista, ja täällä syntyi erikoislahko, joka pian herätti yhä
suurempaa huomiota. Sen jäsenet ovat kirkkohistoriassa tunnetut
_Donatukselaisten_ nimellä.
V. 311 valittiin eräs _Caecilianus_ Kartagon piispaksi. Häntä
syytettiin traditoriksi samoinkuin sitä piispaa, joka oli hänen
virkaan vihkinyt. Kansan viha kiihtyi kiihtymistään etenkin
koska eräs kristitty rouva, jota uusi piispa oli moittinut hänen
marttyyrein vaatteille y.m. senkaltaisille omaisuuksille osottamasta
liiallisesta kunnioituksesta, veritodistajain jalojen muistojen
innostuttamana, alkoi häntä soimata pelkuriksi, joka kyllä rauhan
aikana saattaa esiintyä hyvinkin muka uutterana Herran palvelijana,
mutta vaaran hetkenä osottaa aivan toista mieltä. Syntyi kiihkosa
riita. Ankaran kirkkokurin puolustajat alkoivat jyrkästi vaatia
Caecilianuksen erottamista virasta, vaan kun heidän ei onnistunut
saada seurakunnan enemmistöä puolelleen, kokoontuivat kaikki
tyytymättömät kirkolliskokoukseen, joka sulki piispan kirkon
yhteydestä ja valitsi _Majorinuksen_ hänen sijaansa. Tämä kuoli
muutaman viikon kuluttua, ja nyt ryhtyi _Donatus_, jonka mukaan lahko
on saanut nimensä, sitä johdattamaan.
Asettuen Novatianukselaisten kannalle vaativat Donatukselaiset
ehdotonta puhtautta näkyväiseltäkin kirkolta, väittäen että kaikki
kuolleet jäsenet ja kaikki luopuneet ainaiseksi ovat suljettavat
sen yhteydestä. Tämän ohessa oli heidän moitteensa Caecilianuksen
piispaksi vihkimisen suhteen johdattanut heidät siihenkin
yksipuoliseen ja väärään käsitykseen, että armovälikappalten voima
riippuu toimittajan mielentilasta. Kaste, Herran ehtoollinen,
samoinkuin muutkin pyhät toimitukset -- niin he opettivat -- eivät
vaikuta mitään, jollei toimittaja kuulu "pyhäin yhteyteen." Tämä
katsantotapa, joka, kuten tiedämme, ei suinkaan ole uusi ja joka
sittemmin monessa eri muodossa tuon tuostakin on esiintynyt kirkossa,
luovuttaa Jumalan kaikkivaltiaan sanan voiman ihmisille eikä suinkaan
ole omiansa tuottamaan siunausta puolustajilleen. Unohtaen että "ei
yksikään voi muuta perustusta panna, vaan se kuin pantu on, joka
on Jesus Kristus," eksyivät Donatukselaiset perustamaan autuutensa
toivon omaan pyhitykseensä sekä seurakuntansa luultuun puhtauteen,
siten sortuen hengelliseen ylpeyteen, jonka surkeat seuraukset kaiken
heidän ankaran kirkkokurinsa ja uskonnollisen innostuksensa uhallakin
päivä päivältä esiintyivät yhä selvemmin. Turhaan saarnasi Donatus
mitä ankarinta itsensäkieltämistä, vaatien lahkolaisiansa luopumaan
kaikista toimista, jotka jollain lailla saattoivat vietellä heitä
maailmaan, turhaan koki hän mitä korkeimmaksi rakentaa rajamuurin
valtion ja kirkon välillä siten säilyttääksensä seurakuntansa
puhtaana ja pyhänä. Montanukselaiset sortuivat epäsiveellisyyteen
ja heidän hurja raakuutensa, heidän julmat veriset tekonsa
turmelivat ennen pitkää kokonaan sen monessa kohden hyvän työn,
johon he alkuansa tähtäsivät. Kuten vasta saamme nähdä, tuotti
heidän lahkonsa, joka saavutti paljon jäseniä Pohjois-Afrikassa,
täkäläiselle katoliselle kirkolle myöhempinä aikoina suuria vaaroja
ja onnettomuuksia. Varoittavana opetuksena miten "Herra seisoo
ylpeitä vastaan" on heidän nimensä säilynyt kirkkohistoriassa, joka
heistä on lausunut paljon kovemman tuomion kuin se, millä he itse
muinoin kirkkoa tuomitsivat.