Diokletianuksen vaino.
Minun rakkahani! älkäät oudoksuko sitä hellettä, kuin teille
tapahtuu, että teitä koetellaan, niinkuin teille jotakin outoa
tapahtuisi;
Vaan iloitkaat että Kristuksen kanssa kärsitte, että tekin
ajallansa hänen kunniansa ilmestyksessä iloitsisitte ja
riemuitsisitte. 1 Piet. 4: 12-13.
40 vuotta olivat Jesuksen tunnustajat Valerianuksen kuoltua
saaneet nauttia rauhaa. Jo alkoivat kertomukset veritodistajain
kärsimisistä vähitellen haihtua tämän ulkonaisesti onnellisemman
sukupolven muistista, pilvetön oli taivas ja vaaroja aavistamatta
saapuivat pakanat joukoittain kuolleitten epäjumalainsa rappiotilaan
joutuneista temppeleistä kristittyjen elävää Jumalaa palvelemaan.
Mutta samoinkuin tyynein kesäpäivä, jolloin auringon helle on
kuumimmallaan, usein ennustaa kovinta rajuilmaa, niin nytkin. Alkoi
kuulua outoja, pelottavia huhuja -- ne toteentuivat: julmemmin
kuin milloinkaan ennen raivosi pakanamaailman viha äkkiarvaamatta
kristittyjen riveissä.
Voidaksensa paremmin hallita suurta valtakuntaa, jonka perikatoa
kaikki ilmiöt ennustivat, jakoi _Diokletianus_ keisariksi tultuaan
(284) hallitsiavaivat kahtia. Itse hän otti itämaat hallitaksensa
ja valitsi apulaiseksensa valtiotoimissa _Galeriuksen_; länsimaat
uskoi hän _Maximianukselle_, joka avuksensa sai _Constantius
Oloruksen_. Voimakkaasti ryhtyi Diokletianus hallitukseen
pakottaen etevämmällä nerollaan ja miehekkäällä luonteellaan
hallituskumppaninsa sovinnolliseen yhdysvaikutukseen kuuluisan
roomalaisvallan suojelukseksi ja sen edistämiseksi loistossa ja
mahtavuudessa. Dalmatialaisesta orjasta oli hän kelvollaan päässyt
korkeimpiin sotavirkoihin, kunnes hän vihdoin oli kohonnut koko
roomalaismaailman herraksi. Näiden vaiheiden ohessa oli hänen
jäykkä luontonsa kehittynyt tuoksi ylpeän hallitsijan rajattomaksi
mielivaltaisuudeksi, joka vaatii ehdotonta kuuliaisuutta
käskyillensä. Hän rakasti loistoa ja komeutta ja koki ylentää
keisarillisen arvon Jumalalliseksi majesteetiksi, jota kaikkien tuli
lähestyä suurimmalla kunnioituksella.
Saattaaksensa paremmin kuin Roomassa, missä senaatin ja väestön
muinaisista ajoista peritty mahtavuus häntä loukkasi, järjestää
hovinsa itämaan mallin mukaan, oli Diokletianus valinnut
_Nikomedian_ pääkaupungikseen. Täällä löytyi paljo kristittyjä.
Näitä vallanhimoinen keisari monesta syystä vihasi ja karsain silmin
katseli hän heidän täällä rakentamaa uutta komeata kirkkoansa,
joka vastikään oli saatu valmiiksi. Kernaasti olisi hän jo heti
keisariksi tultuansa ryhtynyt hävittämään tuota valtiolle,
Rooman vanhalle uskonnolle ja kaikille sen yhteiskunnallisille
oloille vaarallista lahkoa, joka päivä päivältä saavutti yhä
suurempaa alaa keisarikunnassa, voittaen puolellensa lukemattomia
ei ainoastaan alhaisista luokista, vaan kansan ylimmistäkin
kerroksista, mutta valtiollisista syistä hän ei uskaltanut ruveta
kristittyjä vainoomaan, Vaikka useat näiden vihollisista häntä
siihen kiihottivat. Vasta luotetun neuvonantajansa julman ja raa'an
Galeriuksen kehotuksesta antautui Diokletianus, valtioviisauden
vaatimuksista enää huolimatta, vähitellen kokonaan kiivautensa ja
katkeran vihansa valtaan. Helmikuun 23 p. 303 ryntäsi sotaväki
Nikomedian kirkkoon, ryöstivät sen ja hävittivät maan tasalle.
Seuraavana aamuna julkaistiin keisarillinen käsky, jonka mukaan
valtakunnan kaikki kirkot olivat hävitettävät sekä p. raamatut
poltettavat. Nyt seurasi verinäytelmä, jonka julmuudelle ja
säälimättömyydelle eivät marttyyriaikakauden entiset vainotkaan voi
vetää vertoja. Tämä vaino on pakanamaailman viimmeinen ponnistus,
sen kuolemantaistelu: helpolla se ei aio luovuttaa vanhaa valtaa
voittajalle, jota se tähän asti on halveksinut. Vainon kauhuista
lausuu kristillinen kirjailija _Lactantius_ (k. 380), jota kauniin
kirjoitustapansa vuoksi nimitetään kristityksi Ciceroksi: "Jos
minulla olisi sata kieltä ja sata suuta, jos ääneni olisi luja kuin
vaski, en sittenkään voisi luetella kaikkia julmuuksia, kaikkia niitä
kidutuksia ja rääkkäyksiä, joilla koetettiin näitä vanhurskaita ja
viattomia uhreja kiusata."
Pitkän rauhan siittämä velttous ja lihallinen suruttomuus oli
kyllä synnyttänyt epäsiveellisyyttä ja maallista mieltä Jesuksen
tunnustajissa, mutta sama Herra, joka taas tahtoi heidän uskoansa
koetella, oli nytkin läsnä seurakuntaansa, tukien sitä voimallaan
kuten menneinä aikoina. Kaikki todistaa marttyyriaikakauden ylevän
hengen vielä tämänkin vainon verisissä vaiheissa jalostuttavan
kristittyjen taistelua totuuden puolesta. Etenkin valtakunnan
itäisessä osassa raivosivat keisarin käskyläiset mitä julmimmalla
tavalla. Yhdessä päivässä surmattiin monessa paikoin sadottain
kristittyjä. Toisia kidutettiin kauheasti ja kun jo olivat
puolikuolleina, koetettiin heitä taasen saada virkistymään, jotta
heidän tuskansa kestäisivät hyvin kauan. Mahdotonta on luetella
kaikkia niitä kidutuskoneita, joilla pakanallinen julmuus ja hurja
irstaisuus nyt kilvan toimittivat hirmuista työtään. Lukiessamme
kristittyjen sanomattomista kärsimisistä tämän vainon aikana valtaa
kauhistus sydämmemme, ja miltei epäillen Herran armoa on moni
kysynyt: miksi täytyi näiden kristittyjen kärsiä näin äärettömän
paljon? Vaan taistelun kauhuista viittaa kirkkohistoria niihin
siunauksiin, joita näidenkin veritodistajain urhoollinen tunnustus
on tuottanut kirkolle, ja kysymykseen: minkä vuoksi laupias Jumala
on sallinut näin kovien vainojen kohdata ihmiskunnan jaloimpia
henkilöitä, vastaa Hänen sanansa osottamalla kristittyjen yhteyttä
sen Herran kanssa, jonka elämä maan päällä Betlehemin seimestä
Golgatan ristiin saakka oli täynnä verrattominta tuskaa ja katkerinta
kärsimistä. Syynä on maailman ääretön turmelus, missä ei kukaan
pääse voittamaan paitsi saman Herran seuraamisessa, jos kohta tämä
seuraaminen, kaikkiviisaan Jumalan ohjaamana kuin se on, eri aikoina
ja eri oloissa ulkonaisessa suhteessa esiintyy monella eri lailla
niidenkin elämänvaiheissa, jotka Herra tuntee omiksensa. Juuri tästä
ristin suuresta salaisuudesta on marttyyrein aikakausi sanoilla ja
töillä niin voimakkaasti saarnannut maailmalle, että se vielä tänä
päivänä kehottaen kysyy jokaiselta kristityltä: tahdotko kärsiä
Herrasi tähden?
Diokletianuksen vainon uhreista keisarikunnan itäisessä osassa ovat
etenki seuraavat henkilöt tunnetut: Nikomedian piispa _Antimus_ sekä
Kartagon seurakunnasta _Viktoria_ ja _Hilarius_. Viimmemainittu, joka
vielä oli varsin nuori, vastasi pelkäämättä maaherran uhkauksiin:
"tee mitä tahdot, minä olen kristitty" ja meni iloisena kuolemaan.
Viktorian vanhemmat olivat pakanoita ja kokivat kaikin tavoin saada
tytärtänsä uskosta luopumaan. Kun tämä ei onnistunut, koetti hänen
veljensä pelastaa häntä väittämällä hänen olevan mielenviassa,
vaan Viktoria lausui: "juuri minulla on oikea mieli enkä aio siitä
luopua," Maaherran kysymykseen; "tahdotko seurata veljeäsi?"
vastasi hän: "en, sillä minä olen kristitty ja ainoastaan ne jotka
noudattavat Jumalan käskyjä ovat minun veljiäni." Katkeran mutta
voitollisen kuoleman kautta pääsi hänkin tämän elämän tuskista
kirkastetun Vapahtajansa iloon. -- Roomassa mestattiin muiden kera
13 vuoden ikäinen tyttö nimeltä _Agnes_, jonka jalosta käytöksestä
kirkon säilyttämissä tämän aikuisissa kirjoituksissa usein puhutaan.
[Näistä kertomuksista ovat keskiajan legendat sepittäneet mitä
kummallisimpia taruja. -- Agneksen kunniaksi rakennettiin Roomassa jo
neljännellä vuosisadalla kirkko, joka uudestaan rakennettuna v. 626
P. Agneksen kirkon nimellä on säilynyt meidän aikoihimme saakka.] --
Muuten ei vaino ollut niin kova valtakunnan läntisessä osassa, sillä
jalomielisen Konstantius Cloruksen onnistui sen vainoa täällä paljon
hillitä.
Näiden vaiheiden ohessa oli Diokletianus valtiotoimiin ja
verenvuodatuksiin kyllästyneenä luopunut hallituksesta (305) ja hänen
esimerkkiänsä seurasi pian Maximianuskin, mutta kristittyjen asema
tämän kautta ei muuttunut. Päinvastoin yltyi vaino jos mahdollista
entistä kovemmaksi julman Galeriuksen sitä johtaessa. Näiden vuosien
kirkkohistoria ei tiedä muuta kertoa kuin uusista kidutuksista ja
verenvuodatuksista, kunnes mestaajain miekat sanan alkuperäisimmässä
merkityksessä lopuksi tylstyvät ja koko pakanamaailma väsyneenä
ikäänkuin huokailee: tämä taistelu on turha! Itse hirmuinen
Galeriuskin, joka elämänsä loppupuolella sortui inhottavaan tautiin,
näkyy jo ajatelleen samaan suuntaan, sillä vähää ennen kuolemaansa
lakkautti hän vainon (311) lainsäädännöllä, jossa hän muun ohessa
lausuu: "Tarkoitukseni on ollut koettaa pakottaa kristittyjä
esi-isien uskontoon, vaan koska useimmat heistä eivät luovu
mielipiteistään, oikeutan heitä rukoilemaan valtion puolesta mitenkä
itse tahtovat."
Verisempi, pilkallisempi ja yleisempi kuin milloinkaan ennen oli
vaino tällä kertaa ollut, mutta sitä lähempänä oli lopullinen
voittokin. Muutama vuosi vain, ja koko pakanamaailma luovuttaa
valtakunnan ja kunnian sille sankarille, jolle on annettu "kaikki
voima taivaassa ja maan päällä."