Kristinuskon lopullinen voitto taistelussa pakanamaailmaa vastaan.
Jos he sotisivat sinua vastaan, ei kuitenkaan heidän pidä
sinua voittaman: sillä minä olen sinun tykönäs, sanoo Herra,
vapahtamassa sinua. Jer. 1: 19.
Galeriuksen kuoltua pääsi hänen apuhallitsijansa, verihimoinen
_Maximinus_, joka säälimättä oli ottanut osaa kristittyjen
vainoomiseen, valtaistuimelle. Kernaasti olisi hän yhä edelleenkin
jatkanut verenvuodatuksia, ellei Galeriuksen kristittyjen
suojelukseksi antama lainsäädäntö, jonka länsimaiden silloiset
keisaritkin olivat allekirjoittaneet, olisi häntä siitä estänyt. Sen
sijaan koetti hän salaisilla ja kavalilla keinoilla muulla tavoin
masentaa kristinuskoa. Niinpä määräsi hän kouluissa luettavaksi
erään mitä törkeintä herjausta Kristusta vastaan sisältävän "acta
Pilati" nimisen kirjan, jota aivan perättömästä väitettiin Pilatuksen
tekemäksi. Samassa tarkoituksessa koetti hän minkä voi enentää
pakanallisen jumalanpalveluksen loistoa, auttaen sen jo aikoja sitten
kadonnutta lumousvoimaa lainaamalla sen avuksi kaikenkaltaisia
itämaalaisia uskonnollisia menoja. Hulluutensa ja vihansa ohjaamana
ryhtyi hän vähitellen kristityltä julkisestikin hätyyttämään,
kieltäen heitä käymästä marttyyrien haudoilla sekä vaatien heitä
uhraamaan epäjumalille. Monen Jesuksen tunnustajan täytyi jälleen
kärsiä kovia kidutuksia uskonsa tähden; muutamia surmattiinkin.
Kauan olivat Aasian asukkaat huokaelleet julmien, tuhlaavaisten
ja vallanhimoisten keisarein ikeen alla. Tuon tuostakin sattuneet
rutto- ja katovuodet lisäsivät onnettomuutta. Ennen hedelmälliset
ja kukoistavat maakunnat olivat suureksi osaksi autioina, lukuisat
mierolaisparvet kulkivat paikasta toiseen kerjäten leipää ja
harjoittaen väkivaltaisuutta. Ainoat, jotka auttoivat onnettomia,
noudattivat siveellisyyttä ja tukivat horjuvaa valtakuntaa, olivat
kristityt -- ja heitä sorrettiin, vainottiin! Näin oli synti
paaduttanut pakanamaailman, ja kuitenkin tarjottiin sille vielä
nytkin pelastusta! -- -- Vähän paremmalla kannalla olivat länsimaan
olot, ja täältä tuli kristityille vihdoin apu noiden alituisten
vainojen sorrosta. Konstantius Cloruksen kuoltua olivat legionit
korottaneet hänen poikansa _Konstantinuksen_ valtaistuimelle.
Hurskaan äitinsä Helenan kasvattamana oli tämä keisari jo lapsena
tutustunut kristinuskoon, jonka maalliseksi tukeeksi Herra oli hänen
valinnut. V. 312 marssitti Konstantinus sotajoukkonsa Italiaan,
missä Maximianuksen poika _Maxentius_ oli anastanut hallituksen.
Tämä sotaretki oli oleva ratkaiseva kristinuskon tulevaisuudelle
Rooman keisarikunnassa. Lähestyessään vastustajansa sotajoukkoa näki
Konstantinus taivaalla ristin välkkyvän, johon kirkkailla kirjaimilla
oli piirretty: "tässä merkissä olet sinä voittava." Monesta syystä
täytyy meidän epäillä kertomuksen todenperäisyyttä, jos kohta
kirkkohistorioitsija Eusebius vakuuttaa keisarin itse vielä vähää
ennen kuolemaansa siitä hänelle puhuneen. Vaan oli miten olikin,
se ainakin oli Jumalan sallimus, että julma Maxentius voitettiin
tappelussa ja että Konstantinuksen pääseminen yksinvaltiaaksi nyt
oli miltei taattu. Miten tärkeä tämä voitto oli kristityille tuli jo
samana vuonna ilmi. Yhteisesti Illyrian hallitsijan _Liciniuksen_
kanssa julkasi Konstantinus näet säädännön, jonka mukaan kaikki
uskonnot olivat suvaittavat Rooman keisarikunnassa. Seuraavana
vuonna kävivät voittajan aikeet kristinuskon suhteen vieläkin
selvemmiksi Milanossa annetun uuden suvaitsemispäätöksen kautta, joka
myönsi jokaiselle vapauden milloin hyvänsä kääntyä kristinuskoon.
Valtakunnan itäisessä osassa täytyi Jesuksen tunnustajain kuitenkin
vielä muutamia vuosia kärsiä vainoa. Voitettuansa Maximinuksen oli
Licinius päässyt Nikomedian herraksi, vaan hänen mielensä alkoi
pian yhä enemmän kääntyä kristittyjä vastaan samoinkuin hänen ja
Konstantinuksen välinen ystävyys kävi yhä kylmemmäksi, kunnes
se vihdoin muuttui katkeraksi vihaksi. Turvaten pakanalliseen
puolueesen rupesi Licinius sortamaan ja vainoomaan kristittyjä, joita
Konstantinus kaikin tavoin koetti suosia. Sota oli välttämätön.
Viholliset sotajoukot, jotka nyt lähestyvät toinen toistansa valmiina
taistelemaan viimmeiseen asti, eivät siis edusta ainoastaan kahta
valtiollista puoluetta: taistelu on ratkaiseva paljoa tärkeämmän
kysymyksen kuin se onko Licinius vai Konstantinus pääsevä valtakunnan
yksivaltiaaksi, se on määräävä onko pakanuus vai kristinusko
lopullisesti voittava Rooman keisarikunnassa. Ristinmerkki lipussaan
marssi Konstantinus Liciniusta vastaan, joka kysyttyään neuvoja
ennustajilta ja egyptiläisiltä uhripapeilta kehotti sotajoukkoaan
urhoollisesti taistelemaan "uutta Jumalaa" vastaan. Viimmeisen
kerran kangasti pakanuuden vanha unelma "voittamattomista jumalista"
kristinuskon vihollisten silmissä. Se haihtui vereen _Adrianopolin_
(Heinäk. 3 p.) ja _Kalcedonin_ (Syysk. 18 p. 323) tappeluissa,
missä Liciniuksen sotajoukot kokonaan voitettiin. -- Konstantinus
"suuri" oli yksinvaltias Rooman keisarikunnassa, kristinuskon voitto
ratkaistu.
* * * * *
Tähän päättyy marttyyrikirkon aikakausi, jonka jaloudelle me monessa
suhteessa turhaan saamme etsiä vastakohtaa tulevien ajanjaksojen
kirkkohistoriasta. Kaikkien erehdyksien uhallakin, joita siinä
ihmisten synnin vuoksi ilmaantuu, sisältää tämä aika niin paljon
todellista ylevää ja suurta, etteivät Jesuksen katkerimmat
vihollisetkaan pysty sen kunniaa himmentämään. Vastustamattoman
selvästi todistaa se meille kristinuskon verrattomasta voimasta,
ollen vielä meidän aikoinammekin historian jaloimpia todistuksia p.
raamatun, jumalallisesta totuudesta. Se kirkko, joka voitollisesti
kesti taistelussa vanhaa pakanamaailmaa vastaan, on yhä edelleenkin
voittava, näyttäkööt uudemman ajan pakanuus ja epäusko miten
vastustamattomilta tahansa. Marttyyrein aikakausi kehottaa Jesuksen
tunnustajia urhoollisesti taistelemaan totuuden puolesta, koetuksen
synkimpinäkin hetkinä luottamaan Häneen, jonka lupaukset ovat varmat
ja totiset. Tämä opetus on Ignatiuksen, Polycarpuksen, Irenaeuksen,
Cyprianuksen y.m. veritodistajain jälkeisille sukupolville antama
suuri perintö, heidän kunniansa kautta vuosisatojen. Vaan älkäämme
milloinkaan unohtako, ettei näiden jalojen sankarien kunnia
ole heidän oma kunniansa, vaan sen Herran, jonka palveluksessa
he taistelivat ja vuodattivat verensä, sillä ainoastaan näin
ajatellessamme voimme oikein kiittää Häntä, joka on heidät ottanut
tämän elämän taisteluista ja tuskista ikuiseen iloonsa.
Ole uskollinen kuolemaan asti,
niin minä annan sinulle
elämän kruunun.
Ilm. k. 2: 10.