Silmäys kristillisen kirkon oloihin marttyyriaikakauden loppupuolella.
-- te olette valittu suku, kuninkaallinen pappeus, pyhä kansa,
omaisuuden kansa, ilmoittamaan sen voimaa joka teitä pimeydestä
hänen ihmeelliseen valkeuteensa kutsunut on. 1 Piet. 2; 9.
Valerianuksen kuoleman jälkeen saivat kristityt nauttia pitempää
ulkonaista rauhaa kuin milloinkaan marttyyriaikakauden kestäessä.
Hänen poikansa _Gallienus_ myönsi heille _täydellisen uskonvapauden_
lainsäädännöllä, jonka mukaan valtio otti suojellaksensa
kristinuskoa (260). Tämän rauhallisen ajan koittaessa sopii meidän
silmäillä kristittyjen elämää ja kirkon tilaa marttyyriaikakauden
loppupuolella, ennenkuin ryhdymme kertomaan pakanuuden viimmeisestä
ponnistuksesta kristinuskoa vastaan, jolloin kaikkia entisiä vainoja
kovemmat päivät kohtasivat Herran tunnustajia ja mitä kauheimmat
verinäytelmät kaikkialla kristikunnassa vetävät kaiken huomion
puoleensa.
Jumalallisine totuuksineen ja ylevine aatteineen oli kristinusko
luonut uuden, pakanallisista mielipiteistä kokonaan poikkeavan
katsantotavan maailmaan. Sen ytimenä oli itse tuo jumalallinen
totuus, joka ei saata solmia liittoa pimeyden ruhtinaan kanssa, jonka
ikeen alle ihmiskunta syntiinlankeemuksen kautta oli sortunut; --
sen tehtävä oli päinvastoin herkeämättä taistella maailmaa vastaan
ja Pyhän Hengen voimalla rakentaa sitä hengellistä rakennusta, jonka
kulmakivenä Jesus Kristus on. Senpätähden muodostui kristittyjen
elämä pakanallisten olojen mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi.
Jos luomme silmämme kristittyjen perhe-elämään, jommoisena
se ilmaantuu marttyyrikirkon aikakaudella, esiintyy eteemme
aivan toinen näköala kuin pakanoiden kodeissa, Jos mahdollista
toimitettiin avioliiton vihkiminen kirkossa, missä aviopari sitä
ennen nautti Herran ehtoollisen. Se solmittiin kuvaamaan tuota
"suurta salaisuutta," josta apostoli puhuu, sillä marttyyriaikakauden
kristityt eivät perustaneet maallisen onnensa vaiheita tämän maailman
pettäviin lupauksiin, heitä kun joka päivä muistutti siitä, ettei
heidän kotinsa ollut täällä. Moni jalo kristitty piti oikeampana
elää naimatonna kuin mennä avioliittoon siten välttääksensä monta
kärsimistä, joita alituiset vainot tuottivat perheellisille, ja
löytyipä niitäkin, jotka väärin selittäen apostoli Paavalin neuvoja
avioliiton suhteen pitivät sitä syntinäkin, mutta kristillinen
perhe-elämä jäi kaikkien vastaväitösten uhallakin todistamaan Hänestä,
joka tahtoo pyhittää mitä Hän on perustanut. Itse Tertullianuskin,
joka, kuten olemme nähneet, edustaa mitä ankarinta mielipidettä
kristityn velvollisuudesta itsensäkieltämisessä seurata Kristusta,
puhkeaa lausumaan: "onnellinen, kirkon vihkimä, p. ehtoollisen
vahvistama avioliitto! Enkelit vartioitsevat sinua ja taivaallinen
Isä tuntee sinun omaksensa!" -- Kristittyin kodeissa ei näy noita
kalliissa vaatteissa ja koristuksissa kopeilevia vieraita, joiden
lukuisat parvet täyttävät rikkaiden pakanoiden huoneet syntisen
ilon kevytmielisellä melulla. Jos talo on varakas, tapaamme siinä
kyllä vieraita, mutta aivan toisenkaltaisia. Sinne saapuu joka
päivä suuri joukko orpoja, köyhiä, sairaita, sillä kaikki semmoiset
ovat tervetulleet, täällä kuin vallitsee kristillinen "rakkaus
joka ei omaansa etsi." Päivä aljetaan ja päätetään rukouksella,
kaikki askareet ja työt toimitetaan Herran nimeen. Äiti puhuu
pienokaisillensa lasten ystävästä Jesuksesta, isä kasvattaa heitä,
"kurituksessa ja Herran nuhteessa." Veljinä ja sisarina kohdellaan
palkollisia, ja nämä tekevät tehtävänsä ilolla, eivätkä ostetun
palvelijan orjamielisellä pelolla, niinkuin pakanain luona laita on.
Kristinusko on rikkonut rajamuurit eri säätyluokkain väliltä: rikkaat
ja köyhät, isäntäväki ja palvelijat, vapaat ja orjat, missä näitä
vielä löytyy muistona pakanuuden oloista, kaikki tuntevat toisensa
veljiksi ja sisariksi sen Herran palveluksessa, joka "ei katso
ihmisen muotoa." Hävitetyt ovat nuo siveyttä loukkaavat koristukset
ja epäjumalain kuvat, joita perheen pakanallisten esi-isien aikana
tavattiin huoneissa; uudet kristinuskon tuomat suojelushenget
vartioivat nyt taloa: uskon, toivon ja rakkauden näkymättömät
haltijattaret. On kyllä totta, että kauheat sanomat kristittyjen
kärsimisistä vankiloissa ja mestauspaikoilla usein häiritsevät
perheen rauhaa, totta sekin, että keisarin virkamiehet milloin
tahansa saattavat astua sisälle tuomaan kenen hyvänsä tutkittavaksi
tahi surmattavaksi, vaan täällä ei pelätä kuolemaa, tuli se sitten
hirvittävässäkin muodossa, toinen kehottaa toista urhoollisuuteen,
isäntä palvelijaansa, poika isäänsä, vanhemmat lapsiansa!
Marttyyrikruunua pidetään tämän elämän kauniimpana voittona, ja
haudan toisella puolella koittaa muuttumattoman ilon kirkas päivä!
Näin ajattelivat, elivät ja kuolivat marttyyriaikakauden kristityt.
Alituisten vaarojen ja kärsimisten uhalla "löydettiin heidän uskonsa
paljoa kalliimmaksi kuin katoava kulta, joka tulessa koetellaan."
Hengellisessä säädyssä oli vähitellen suuria muutoksia tapahtunut.
Yhä yleisemmäksi pääsi kirkossa se katsantotapa, jonka mukaan
_pappissäätyä_ pidettiin _maallikoista_ tarkasti erotettuna
luokkana, jos kohta se väitös että papiksi-vihkiminen tuottaa
vihitylle ylönluonnollisia hengellisiä lahjoja vasta seuraavina
vuosisatoina selvästi esiintyy. Tämän ohessa syntyi papistossakin
eri arvoluokkia ennustamaan tuota surkeata vallanhimoa ja maallista
mieltä, joka myöhempinä aikoina on pappissäädyn miltei nimenomaisena
tuntomerkkinä. Ei siinä kylliksi että piispoja ruvettiin pitämään
presbytereitä ja diakoneja etevämpinä, edellistenkin, suhteessa
toisiinsa tapaamme jo marttyyrikirkon aikana samankaltaisen
kunnianhimon merkkejä. Kaupunkein piispat kohosivat maaseutujen
piispoja mahtavammiksi, riistäen näiltä pian itse piispan nimenkin,
ja jota kuuluisampi kaupunki oli, sitä suurempaan arvoon pääsivät he
kansankin silmissä, jos vain muuten jalosti edustivat kirkkoa. Niinpä
saavutti pääkaupungin piispa maakunnan muita piispoja suuremman
arvon; hänen tuli vihkiä heidät virkaan ja siten vahvistaa kansan
vaalin, johon hän muuten vaikutti hyvinkin paljon, sekä kutsua
kokoon maakunnan kirkolliskokoukset, joiden puheenjohtajana hän
oli. Marttyyriaikakauden loppupuolella omistivat nämä pääkaupunkien
piispat itselleen erityisen arvonimenkin: heitä kutsuttiin nim.
_metropoliitoiksi_. -- Tämä on ajan varjopuolia, vihollisen nisuin
sekaan kylvämiä ohdakkeita, jotka ainoastaan odottavat sopivampaa
aikaa kasvaaksensa vaarallisia hedelmiä Herran seurakunnalle.
Marttyyrikirkon verisessä vainiossa ne työläästi itivät.
Veritodistajain jalo tunnustus ei saattanut olla pakanoihin
vaikuttamatta: yhä lukuisammin he pyrkivät sorretun kirkon yhteyteen.
Tiedämme että näitä kääntyneitä huolellisesti valvottiin, ennenkuin
p. kasteen kautta pääsivät täydellisesti nauttimaan kristinuskon
siunauksia. Koetusajan loputtua katekumenit julkisesti lupasivat
luopuvansa perkeleestä ja maailmasta, vahvistaen lupaustaan piispalle
kättä antamalla. Sitten lausuivat he tunnustuksensa, jonka jälkeen
he kasteen peson kautta otettiin seurakunnan yhteyteen. Tavallisesti
toimitti piispa kasteen, vaan jollei hän ollut saapuvilla, saattoi
presbyteri tahi diakonikin sen tehdä. Viimmemainitussa tapauksessa
ei kastetta kuitenkaan pidetty täydellisenä, ennenkuin siihen oli
liitetty jo tähän aikaan tavallinen piispallinen _vahvistus_, johon
kuului kätten laskeminen kastetun pään päälle [osottaa P. Hengen
antamista.] sekä öljyllä voiteleminen [kuvaa kastetun hengellistä
pappeutta.].
Mitä jumalanpalveluksen ulkonaisiin menoihin tulee, tyytyi tämä
aikakausi vielä apostolisen ajan yksinkertaisiin tapoihin. Usein
kokoontuivat kristityt marttyyrein haudoille hartaudenhetkiä
viettämään, siten ikäänkuin paremmin muistaaksensa taistelevan
ja riemuitsevan seurakunnan yhteyttä. Kuuluisat ovat Rooman
katakombit, pitkät holvintapaiset maanalaiset käytävät, joihin
täkäläiset kristityt hautasivat kuolleensa ja usein kokoontuivat
jumalanpalvelusta pitämään. Vähitellen ruvettiin kirkkoja
rakentamaan, vaan nämä olivat vielä kaikkea komeutta ja ulkonaista
loistoa vailla. -- Jumalanpalveluksen alkaessa nähtiin diakonein
osottavan kullekin kirkkoon saapuneelle hänen määrätyn paikkansa. Ne
jotka epäsiveellisyytensä tahi vainojen aikana osotetun heikkoutensa
vuoksi olivat seurakunnasta erotetut ja nyt pyysivät päästä sen
yhteyteen jälleen, jäivät ovelle seisomaan; puettuina suruvaatteisin
rukoilivat he seurakunnalta syntinsä anteeksi. Jumalanpalveluksen
alkaessa täytyi heidän lähteä pois kirkosta. Muista erotettuina
seisoivat määrätyllä paikallaan tämän ensimmäisen asteen läpikäyneet,
toiseen katumusluokkaan kuuluivat langenneet, samoinkuin
katekumenitkin. Kuorissa istui piispa korkeammalla paikalla ja
lähellä häntä presbyterit. -- Jumalanpalvelus alkaa. Keskellä
kirkkoa lukee "lectori", seisoen korotetulla paikalla, kappaleen
vanhasta testamentista, jonka jälkeen joku diakoni veisuntapaiseen
nuottiin esittää luvun psalttarista, seurakunnan hiljaa veisatessa
jokaisen värsyn alkua. Toisen diakonin luettua kappaleen Ap.
Teoista, Paavalin lähetyskirjeistä sekä evankeliumeista, nousee
koko seurakunta seisaalta kuulemaan presbyterein varoitus- ja
kehotuspuheita, joita nämä kukin vuorossaan pitävät luettujen
raamatunpaikkojen johdosta. Lopuksi puhuu piispa seurakunnalle.
Tämä on jumalanpalveluksen ensimmäinen osa. Sen päätyttyä poistuvat
katumuksen alaiset langenneet sekä katekumenit kirkosta. Nyt seuraa
joku diakonin toimittama rukous, jota seurakunta seisaalta kuuntelee;
ainoastaan viimmeiseen katumusluokkaan kuuluvat langenneet, jotka
saavat olla kirkossa kunnes Herran ehtoollista aljetaan jakamaan,
ottavat polvistuen osaa siihen. Pyhä rauha, äänetön hiljaisuus
vallitsee kaikkialla diakonin rukoillessa kirkon, koko maailman,
papiston, piispojen ja maallisen esivallan puolesta. Marttyyrit
eivät muistaneet ainoastaan ystäviään rukouksissaan, he ajattelivat
rakkaudella verivihollisiaankin, noudattaen Hänen esimerkkiänsä,
joka rukoili: "Isä anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä
tekevät." Tämän rukouksen päätyttyä jaetaan vihitty leipä ja viini
(varat koottiin vapaaehtoisilla lahjoilla) seurakunnan jäsenille.
Joko piispa, presbyteri tahi diakoni antaa leivän ehtoollisvieraan
käteen sanoen: "Kristuksen ruumis," diakoni taritsee viinin lausuen:
"Kristuksen veri, elämän juoma;" ehtoollisvieraat vastaavat: "amen,"
polvistuvat ja vastaanottavat piispan siunauksen. Diakonin tervehdys
"menkäät rauhaan" päättää toimituksen, ja seurakunta lähtee hiljaa
pois kirkosta. Jumalanpalveluksen jälkeen vievät diakonit Herran
ehtoollisen sairaille ja vangeille.
Marttyyrein jumalanpalvelus muodostui siis pääpiirteissään meidän
jumalanpalveluksemme kaltaiseksi, etenkin jos otamme huomioon siellä
täällä jo esiintyneen muitakin pyhiä tapoja, jotka yhä selvemmin
viittaavat meidän kirkoissamme käytännössä oleviin juhlamenoihin.
Vaikka meidän täytyykin myöntää heidän aikakautensa opettajain,
vieläpä etevimpien kirkkoisienkin monesti erehtyneen opin suhteen,
vaikka esim. käsitys p. ehtoollisesta usein esiintyy hyvinkin
eksyttävässä muodossa, ken ei ole altis olettamaan marttyyrien
jumalanpalveluksen olleen todellisemman ja syvemmän kuin meidän
aikamme nimikristittyjen hartauden harrastukset ovat. Kuinka moni,
joka meidän aikoinamme silloin tällöin uhraa Herralle joutilaan
hetken, joskus käy kirkossa ja noudattaen vanhaa tapaa määrätyllä
päivällä polvistuu alttarin eteen, soisi omalletunnolleen tätäkään
kurjaa lohdutusta, jos Herran seurakunnalle jälleen koittaisi
vainojen aika? Varmaankin olisi kristittyjen luku silloin monessa
paikoin hyvinkin pieni! Marttyyrit kävivät kirkossa kestääksensä
elämän kovissa taisteluissa, he pyrkivät kuolla synnistä ja elää
Kristukselle, jossa olivat löytäneet kaiken ilonsa. Kidutukset,
veriset vainot odottivat heitä maailmassa, mutta vakaina,
ylönluonnollisen voiman tukemina astuivat he ulos kirkosta,
ollen valmiina milloin hyvänsä nöyrästi, vieläpä kiitoksellakin
uhraamaan henkensä Herran kunniaksi. Hyvin tavallista on arvostella
näitä kristittyjä meidän aikamme pintapuolisen ja kevytmielisen
katsantotavan mukaan. Niinpä on esim. usein arveltu heidän
karttaneen ja kammoksuneen näytelmiä, soittajaisia y.m. maallisia
huvituksia, joihin moni nykyisin kiiruhtaa melkein suorastaan
kirkosta, ainoastaan siitä syystä, että tämmöisissä tilaisuuksissa
silloin ei ollut tarjona kuin törkeän pakanallisen epäsiveellisyyden
turmelevia nautintoja. Vaan tämmöinen arvostelu on kristillisyyden
kannalta yhtä väärä, kuin se osottaa peräti pintapuolista käsitystä
marttyyriajan luonteesta. Mielellään myönnämme kristinuskon aikojen
kuluessa vaikuttaneen paljon Jumalasta irroitetun elämänkin ilmiöihin
pakottamalla näitä pukeutumaan ulkonaisesti siveellisempiin
muotoihin, vaan tämä ei suinkaan myönnä kristityille suurempaa
oikeutta ottamaan osaa maailman huveihin. Missä Jesus ei ole,
siellä ei saata Hänen tunnustajansakaan viihtyä, ja vasta silloin
kun asiaa tältä kannalta arvostelemme, tiedämme mistä syystä
marttyyriaikakauden kristityt vaativat toinen toistansa kokonaan
luopumaan maailmasta. Jos he olisivat etsineet noita "sivistyttäviä
nautinnoita", joita meidän aikamme nimikristityt pakanain kera
ihailevat, niin varmaankin turhaan etsisimme noita tuhansia jaloja
esimerkkiä itsensä kieltämisestä ja urhoollisuudesta Kristuksen
tunnustamisessa, joita marttyyrit verellänsä ovat piirtäneet
kirkkohistorian lehdille. Heidän muistonsa on oikeutettu vaatimaan
että heitä arvostellaan sen kristillisyyden kannalta, joka ei suostu
palvelemaan kahta herraa. Nimikristillisyyden tyhjää sääliväisyyttä
he tosiaan eivät kaipaa!