Kirkkoisä Origines.
Meidän elinaikamme on seitsemänkymmentä vuotta, taikka eninnäkin
kahdeksankymmentä vuotta, ja kuin se paras on ollut, niin se on
tuska ja työ ollut. Ps. 90: 10.
Monella eri tavalla on kirkon suuria henkilöitä ja heidän työtänsä
Jumalan valtakunnan palveluksessa usein arvosteltu, ja jos kukaan
niin on se mies, jonka elämäkertaa nyt lähdemme silmäilemään, antanut
aihetta mitä ristiriitaisimpiin keskusteluihin ja lausuntoihin. Niin
katoamattoman selvästi on hän piirtänyt nimensä kirkkohistorian
lehdille, niin tuntuva, merkillinen on hänen vaikutuksensa ollut,
että tulevien vuosisatain monet oppiriidat ja taistelut uskonopin
alalla suureksi osaksi riippuvat siitä, miten hänen oppiansa
selitettiin ja arvosteltiin. Tämä mies on _Origines_. Älköön
kuitenkaan kukaan tästä päättäkö hänen uskonoppinsa olleen kirkon
edellisten opettajain mielipiteitä selvemmän, oikeamman; päinvastoin
tapaamme juuri hänen kirjoituksissaan usein raamatusta poikkeavia,
varsin eksyttäviä ajatuksia. Origineksen merkitys on hänen
jättiläisneronsa ja tavattoman tietonsa synnyttämä, ja jos häntä
ainoastaan tältä kannalta arvostellaan, ei kukaan kiellä hänen olleen
marttyyriaikakauden suurimman kirkkoisän, olkootpa mielipiteet hänen
kristillisestä kannastaan kuinka erinkaltaiset tahansa.
Origineksen rikkaat luonnonlahjat kehittyivät ja kypsyivät alituisten
koetusten ja vaarojen ohessa. Jo nuorena harjaantui hän käsittämään
kristittyjen elämää ristin tieksi, jo pienenä poikana tutustui hän
noihin hirmuisiin verinäytelmiin, jotka tuon tuostakin kohtasivat
Jesuksen tunnustajia. Hänen isänsä _Leonidas_, joka oli oppinut mies
ja uskollinen kristitty, opetti poikaansa inhimillisen tiedon ja
viisauden aarteita kokoamaan, vaan hänen hartain toivonsa, hellin
huolensa oli kuitenkin saada jumalallisen totuuden siemeniä itämään
lapsen sydämmessä. Leonidaan työ ei ollut turhaa, hänen toivonsa
ei pettynyt. Verrattoman nopeasti edistyi Origines tieteissä ja
ylönluonnollisen valon valaisemina välkkyivät hänen kirkkaat
silmänsä ijankaikkisten totuuksien voittaessa yhä suurempaa alaa
hänen sielussaan. Hän ei viihtynyt ikäistensä leikkipaikoilla, hän
oleskeli aatteiden yli-ilmoissa, tyydyttäen mielikuvitustansa ja
harjoittaen voimiaan kaukana tämän maallisen elämän lapsellisista
ja turhista oloista. Usein nuhteli Leonidas poikaansa tämän
osottaessa mitä vastustamattominta halua päästä syvimpiäkin
hengellisiä salaisuuksia käsittämään sekä kehotti häntä tyytymään
raamatun yksinkertaiseen tajuntaan, vaan salaa kiitti hän Jumalaa
Origineksensä hämmästyttävästä edistymisestä. Huolellisesti koettaen
poistaa kaikki ylpeät ajatukset nuorukaisen sydämmestä, salasi hän
häneltä ilonsa; -- vasta päivän työn loputtua, kun Origines enkelein
vartioimana nukkui viattomuuden unta, kuulematta, näkemättä maailman
viettelyksiä, uskalsi isä suudellen poikansa rintaa, tuota "P.
Hengen temppeliä" ilmaista miten suuret hänen toiveensa lemmittynsä
tulevaisuudesta olivat.
Vanhemmaksi tultuaan pääsi Origines kotikaupunkinsa Aleksandrian
mainioon katekeetikouluun, jonka opettajana kuuluisa Clemens silloin
oli. Täällä hän päivä päivältä saavutti yhä suurempaa mainetta,
vaikka hän tähän aikaan vielä oli varsin nuori. Mutta rauhaton
oli aika, ja niiden jotka silloin uhrasivat elämänsä kristillisen
tieteen edistämiselle täytyi usein keskeyttää lukunsa lohduttaaksensa
vankilaan vietyjä tahi kuolemaan tuomituita sukulaisiaan ja
ystäviään, tietämättä, milloinka heidän oma elämänsä oli vereen
sammutettava. V. 202 kohtasi Septimius Severuksen vaino, josta
ennen on kerrottu, Aleksandrian kristityltä. Origines oli siihen
aikaan 17 vuoden ikäinen. Saatuansa tietää, että hänen isänsäkin oli
heitetty vankilaan, tahtoi hän heti rientää hänen luoksensa, vaan kun
hänen äitinsä piilotti häneltä vaatteet, täytyi Origineksen tyytyä
kirjoittamaan isällensä. Kehottaen häntä urhoollisuuteen lausui hän
hartaamman toivonsa olevan saada marttyyrinä uhrata nuoren elämänsä
Kristuksen kunniaksi. Kiittäen Herraa sai Leonidas marttyyrikruunun,
jota hänen mainio poikansa ei milloinkaan voittanut, vaikka hän
toivoen, hakien sitä etsi! -- Hellällä rakkaudella piti Origines
huolta turvattomasta äidistänsä ja kuudesta orvoksi jääneestä
sisarestansa hankkien heille elatusta opettamalla nuorukaisia.
Lujalla tahdollaan kesti hän nämäkin vastukset, kunnes hänelle
koitti parempi aika aineellisen toimeentulon suhteen. Peläten vainoa
oli näet katekeetikoulun johtaja Clemens paennut kaupungista,
ja Aleksandrian piispa _Demetrius_, joka tajusi Origineksen
loistavan neron ja suuret tiedot, nimitti hänen tähän virkaan
(203). Nuorukainen rupesi nyt innokkaasti lukemaan ja opettamaan ja
hänen maineensa levisi kaukaisiin maihin. Häntä ei suotta sanottu
"timanttimieheksi", sillä ääretön oli hänen työkykynsä eikä mikään
kysymys, kuinka vaikeata laatua se sitten olikin, voinut lannistuttaa
hänen voimiansa taikka rakentaa salpoja hänen väsymättömälle
tietohalullensa. Ainoastaan ruumiillisissa nautinnoissa noudatti
hän kohtuutta ollen tässä suhteessa kovin ankara itseänsä kohtaan.
Tällä tavoin kului muutamia vuosia, joiden vieriessä Origineksen
nero kypsyi yhä aaterikkaammaksi ja valtavammaksi. Tuon tuostakin
sattuneiden vainojen raivotessa hän kyllä etsi marttyyrikuolemaa,
jonka ylevyyttä ei suurinkaan tieteellinen maine ja kunnia voinut
häneltä himmentää; -- vaan turhaan hän pelkäämättä kävi kristityitä
vankiloissa tervehtimässä ja lohduttamassa, turhaan puhui hän
mestauspaikoilla rohkeita kehotussanoja kuolemaan tuomituille
uskonveljilleen: ristiinnaulittu kuningas ei asettanut häntä
veritodistajain valittuun joukkoon!
Keisari _Caracallan_ vainotessa Aleksandrian koulua meni
Origines Palestinan Caesareaan, missä hän perusti samankaltaisen
oppilaitoksen, joka veti vertoja itse tuolle mainiolle Niilin
rannalla olevalle mallikoululle. Paitsi tiedemiehenä ja opettajana
vaikutti Origines uudessa isänmaassaan paljon saarnaajana: läheltä ja
kaukaa tulvasi ihmisiä ihailemaan ja ihmettelemään hänen loistavaa
ja syvää esitelmäänsä.
Origineksen jumaluusoppi on siksi monipuolinen ja eri tahoille
haaraantuva, ettei hänen uskonnollista kantaansa käy yhdessä jaksossa
täydellisesti esittäminen. Mainitsemme tässä ainoastaan muutamia
hänen uskonoppinsa pääkohtia:
P. raamatussa, jonka jumalista alkuperää Origines innostuksella
puolustaa, sanoo hän löytyvän kolmenkaltaisen merkityksen:
kirjaimellisen merkityksen, jota hän nimittää raamatun ruumiiksi,
siveellisen totuuden eli sen sielun sekä raamatun hengen eli sen
mystilliset, salaiset totuudet. Raamatun selittäjän velvollisuus
on ruumiista tunkeutua sieluun ja siitä pyrkiä itse ytimeen
s.o. henkeen. Ei kukaan kieltäne tätä ajatusta pääasiallisesti
yhtä oikeaksi kuin se on syvä ja (ainakin tässä muodossa)
ajan kehkeymiskantaa korkeampi, mutta valitettavasti johdatti
se ajattelijan arveluttaville poluille. Origines vieraantui
yksinkertaisesta kansasta, arvellen ainoastaan oppineita kykeneviksi
Jumalan sanaa käsittämään, hän unohti että taivaan valtakunta on
hengellisesti köyhäin ja mieltyi liiallisesti raamatun tieteelliseen
selittämiseen. On kyllä totta, että hän juuri raamatun tutkimisen
alalla on suuria toimittanut kokoamalla aineksia tulevien aikojen
tutkijoille ja rakentamalla heille monessa kohden hyvän perustuksen,
mutta tästä hänen työstänsä ovat myös hänen monet erehdyksensä juuret
etsittävät. Mielikuvituksensa pettämänä selittää Origines usein
Jumalan sanaa mielivaltaisesti ja aivan väärin ja näihin vääriin
selityksiin perustuvat hänen jumaluusoppinsa virheet. Mitä vaikeampi
kysymys, sitä rohkeammin pyrkii hän päästä sen perille, silloinkin
kun Jumalan sana selvästi vaatii häntä luopumaan yrityksestä.
Jumalasta puhuessaan koettaa Origines tarkasti poistaa kaikki, joka
voisi alentaa ja supistaa korkeimman olennon äärellisyyden ahtaiden
näköpiirien mukaiseksi. "Yhtä vähän kuin ihmissilmä, joka sietää
ainoastaan lampun himmeätä valoa, saattaa katseellansa käsittää
auringon kirkkauden, yhtä vähän voi ihmisjärki muodostaa Jumalan
olentoa ilmaisevan käsitteen" lausuu Origines, väittäen niitä
raamatunpaikkoja, jotka puhuvat Jumalasta rajoitetun inhimillisen
käsitysky'yn mukaan, vertauksen tapaisiksi lauseparsiksi, joiden
kirjaimellisesta käsityksestä meidän tulee koettaa mielemme
vapauttaa. Ajatus on syvä ja itsessään varsin oikea, mutta
kun Origines ryhtyy Jumalan ilmoituksia p. raamatussa tältä
kannalta selittämään, viepi hän meidät usein aavalle, sumujen
peittämälle merelle, missä yksinkertainen lapsellinen usko kadottaa
ankkurinsa. Vaan vieläkin arveluttavampi on se väite, johon hän
johtuu, koettaessaan selittää kolminaisuuden, tuon ihmisjärjelle
selittämättömän salaisuuden syvyyttä, kun hän opettaa jumaluuden
toisen persoonan, Sanan, olevan Isää alhaisemman. Miten suuri
hänen ansionsa tämän vaikean kysymyksen suhteen ylimalkaan onkin,
missä määrässä hän nerokkailla ajatuksillaan johdattikin myöhempiä
opettajia tuota kirkon tunnustuksessa välttämättömän tarpeellista
oppikaavaa Jumalan kolminaisuudesta valmistamaan, varmaa on toiselta
puolen, että juuri hänen eksyttävä käsityksensä Pojan suhteesta Isään
on ihmisten sydämmiin kylvänyt niitä harhaoppisuuden siemeniä, joiden
myrkyllisiä vaikutuksia me sittemmin vuosisatojen kuluessa tapaamme
kristikunnassa.
Ajatellessaan Jumalan luomistyötä johtuu Origines käsittämään sitä
ijankaikkisuudesta tapahtuvaksi, sillä "Jumala ei ole milloinkaan
saattanut olla vaikuttamatta". Perustuen tähän väitökseen
edellyttää hän jokaisen ihmissielun olleen olemassa yli-ilmoissa
ennenkuin ruumis, jonka vankilaan se langettuaan sortui, luotiin.
[Origineksen vastakohtana tämän lopullisesti ratkaisemattoman
kysymyksen suhteen on Tertullianus, jonka opin mukaan ihminen
siitessänsä perii vanhemmiltaan sekä ruumiin että sielun.] Ken ei
tässä huomaa gnostisismin vaikutusta Origineksen ajatusjuoksuun,
jospa kohta hän onkin vapaa sen liiallisuuksista. Kirkon oppia
ruumiin ylösnousemisesta hän ei vastusta, vaikkei hän toiselta
puolen tämänkään kysymyksen suhteen kiellä aatteellisen kantansa
johdonmukaisuutta, jyrkästi kun vastustaa toisten kirkonopettajain
käsitystä kirkastetun ruumiin sukulaisuudesta aineellisuuden kanssa.
Yhtä vähän kuin Origines pelkää luoda silmänsä ijankaikkisuuden
syvyyteen jommoisena se oli ennen kaikkea aikaa, yhtä vähän hänen
sielunsa kammoksuu lähteä järjen mitalla arvostelemaan niitäkin
salaisuuksia, jotka ovat tuolla puolen viimmeisen päivän rajaa.
Vaan kun hänen rohkea mielikuvituksensa häneltä sammuttaa Jumalan
sanan kynttilän, eksyvät hänen jalkansa outoja teitä vaeltamaan.
Ja kun hän palajaa tältä matkaltansa, luulee hän äärettömästä
etäisyydestä nähneensä, miten Jumalasta luopuneet, ijankaikkiseen
kadotukseen tuomitut ihmissielut, vieläpä perkelekin ja hänen
enkelinsä lopullisesti palajavat Jumalan luokse, niin että Hän
sanan täydellisimmässä merkityksessä on "kaikki kaikissa." Tämä
Origineksen opin kohta soveltuu hyvin hänen käsitykseensä synnistä,
joka käsitys, sanottakoon hänen syvälle pyrkivästä nerostaan mitä
tahansa, on arveluttavan pintapuolinen. Saatamme sanoa koko tämän
tärkeän kysymyksen, jonka oikeasta käsityksestä jokaisen ihmisen
uskonnollinen kanta lopullisesti riippuu, kokonaan jääneen syrjälle
mainion kirkkoisän oppineesta järjestelmästä.
Kyllä niitä aina löytyy, jotka rohkeasti arvostelevat suurempienkin
henkilöiden elämän-työtä, ylpeästi tuomiten heitä silläkin tuomiolla,
jota Jumala ei luovuta muille, ja Origineksen suhteen on tämä tuomio
usein mitä ankarimmassa muodossa lausuttu. Mutta ajatellessamme
miten uskollisesti hän kantoi ristiänsä aikana, jolloin Herran
tunnustamiseen vaadittiin sydämmen koko rakkaus, kääntyvät
ajatuksemme toisaalle, kuinka sydäntä masentavaisilta Origineksen
erehdykset sitten kuuluvatkin. Kirkkohistorian todistaessa hänen
oppinsa olleen himmentämättä hänen kristillisen elämänsä kaunista
todistusta, käännymme lohdutettuina silmäilemään hänen vanhuutensa
päiviä. Ja nämä muistuttavat meitä taas tuosta innostuneesta
aleksandrialaisesta nuorukaisesta, joka Septimius Severuksen vainon
aikana toivoi saavansa kuolla Kristuksen kunniaksi, muistuttavat
meitä siitä Origineksesta, jonka hartain halu sittemmin aina oli
marttyyrikuoleman kautta päästä Herran iloon. Deciuksen vainon aikana
-- niin kertoo meille kirkkohistoria -- pantiin Origines muiden
kristittyjen kera Caesarean vankilaan, niissä häntä kovien kidutusten
kautta koetettiin saada kristinuskosta luopumaan. Miehuullisesti hän
kesti kaikki tuskat ja ainoastaan Deciuksen kuolema pelasti hänen
marttyyrikuolemasta. Muutamia vuosia myöhemmin (254) kuoli hän 70
vuoden vanhana Tyroksessa niiden kovien kidutusten seurauksista,
joita hän vainon aikana oli kärsinyt, -- Origineksen oli tapana
sanoa: "kärsiä on rakastaa," ja arvostellessamme hänen pitkää
väsymätöntä työtänsä Jumalan seurakunnan palveluksessa, jätämme
lopullisen tuomion sille Herralle, joka lausui: "sentähden että
hänelle paljo syntiä anteeksi annettiin, niin hän paljon rakasti."