Uusia vainoja. Kirkkoisä Cyprianus.
Älkäät luulko, että minä olen tullut rauhaa lähettämään maan
päälle: en ole minä tullut rauhaa, mutta miekkaa lähettämään.
Math. 10: 34.
Septimius Severuksen kuoltua seurasi rauhallisenpi aika. Muutamat
tämän aikakauden keisareista koettivat valtakunnan eri uskonnoista
luoda jonkummoisen yleisuskonnon, joka yhdistäisi kaikki
uskonnolliset järjestelmät ja tyydyttäisi kaikkia ihmisiä. Kuinka
turhat ja mahdottomat nämä yritykset itsessään olivatkin, tuottivat
ne kuitenkin kristityille entistä levollisempia päiviä, tarjoten
heille tilaisuutta järjestämään kirkon sisällisiä oloja sekä
levittämään evankeliumin sanomaa maailmassa. Mutta tämä rauha oli
yhtä vaarallinen kuin lyhyt. Se kokosi nimikristityitä kirkkoon,
veltostutti kristittyjen kilvoitusta elämän kaitasella tiellä ja
sai monen suruttomaksi petollisen maailman suhteen. Ja kuitenkin
väijyi heitä nytkin pakanain viha, odottaen ainoastaan tilaisuutta
leimahtaaksensa ilmituleen.
V. 249 korottivat legionit _Deciuksen_ valtaistuimelle. Hän oli
jäykkäluontonen, muinaisroomalaisia tapoja harrastava henkilö
ja hänen hartain toivonsa oli uudistaa Rooman entinen loisto ja
mahtavuus. Pitäen esi-isien uskontoa valtakunnan paraana tukeena,
päätti hän hävittää kristinuskon ihan juurinensa. Heti keisariksi
päästyänsä sääti hän, että kaikkien kristittyjen tuli ottaa osaa
valtion uskonnollisiin menoihin. Käskyn noudattamista piti ankaran
tarkasti valvottaman valtakunnan kaikissa osissa. Kristittyjen
hämmästys ja pelko oli yleinen. Keisarin käskyläiset koettivat
uhkauksilla ja väkivallalla pakottaa heitä kuuliaisuuteen, ja
suruksensa täytyi Jesuksen tunnustajain monesti kokea, miten suuri
nimikristittyjen luku tähän, aikaan oli. Joukottain kiiruhtivat
toiset uskoansa kieltämään jo ennenkuin he olivat vangitutkaan, täten
säilyttääksensä niitä maallisia etuja, joihin heidän sydämmensä oli
kiinnitetty. Toiset hankkivat itselleen virkamiehiltä todistuksen
että olivat noudattaneet keisarin käskyä, vaikkeivat olleetkaan
sitä tehneet, täten koettaen tyydyttää omaatuntoansa hätävalheella
ja petoksella. "Heissä toteutuivat," sanoo kirkkohistorioitsija
Eusebius, "Vapahtajan sanat: huokeampi on kamelin käydä neulan silmän
läpitse kuin rikkaan tulla Jumalan valtakuntaan." Mutta tapaammepa
tänäkin aikana monta jaloa esimerkkiä Jesuksen tunnustajain
taistelusta totuuden puolesta; monessa paikoin säteilee vielä
nytkin muuttumattoman kirkkaasti meitä kohtaan marttyyriajan kirkas
valo. -- Deciuksen vaino ei rajoittunut, kuten edelliset, muutamiin
paikkakuntiin ja kaupunkeihin -- se raivosi koko valtakunnassa ja
on siis pidettävä ensimmäisenä _yleisenä vainona_. Keisarin kuoltua
(251) odotti moni rauhallisempia aikoja, vaan turhaan, Deciuksen
seuraaja valtaistuimella _Gallus_ jatkoi vainoa. _Valerianus_,
joka v. 253 tuli keisariksi, kohteli alussa kristityltä lempeästi,
mutta erään hänen suositun neuvonantajansa onnistui pian kokonaan
muuttaa keisarin mielen. Jo v. 256 kiellettiin kristityitä ankarasti
rukouksia pitämästä ja piispoja uhattiin maanpaolla, elleivät
taipuisi palvelemaan epäjumalia. Seuraavana vuonna kiihtyi vaino
kiihtymistään. Julkaistiin näin kuuluva keisarillinen käsky:
"Kristittyjen piispat, presbyterit ja diakonit ovat heti miekalla
surmattavat, senaatorit ja ritarit menettäkööt arvonimensä ja
omaisuutensa, ja jos tämänkin jälkeen pysyvät kristittyinä, ovat
hekin kuolemalla rangaistavat, Säätynaiset ajettakoot maanpakoon;
keisarillisen hovin kristityitä kohdeltakoon orjina, he pantakoot
kiinni ja lähetettäkööt keisarillisille maatiloille työtä tekemään."
-- Tämän vainon uhreista mainitaan muiden muassa Rooman piispa
_Sixtus II_ ja neljä hänen diakoniansa. He ristiinnaulittiin
kristittyjen hautausmaalla. Urhoollisesti he tunnustivat uskonsa,
voitollisesti he kuolivat.
Rauhaton oli aika, täynnä vaaroja ja vaikeuksia. Pakanamaailma
valmistautui viimmeiseen suureen taisteluun kristinuskoa vastaan,
kooten kaikki voimansa, kaiken vihansa vihdoinkin masentaaksensa
Jesuksen tunnustajat, ja tämän ohessa ilmaantui kirkossa yhä
suuremmassa määrässä erimielisyyttä, eripuraisuutta ja riitaa. Jos
mikään oli tämä aika tuskallinen kirkon opettajille, sillä heitä
vastaan kokosi riehuvan taistelun myrskyisä meri kovimmat aaltonsa.
Todistuksena on esim. kirkkoisä Cyprianuksen elämäkerta, jota nyt
lähdemme silmäilemään.
_Tascius Caecilianus Cyprianus_ syntyi luultavasti Kartagossa
kolmannen vuosisadan alussa. Ollen arvokasta sukua kasvatettiin
hän pakanalliseksi viisaaksi ja rupesi asianajajaksi. Opillaan ja
taidollaan saavutti hän maailman kunnioitusta runsaassa määrässä
ja hänen rikkaan pöytänsä ympärille kokoontui paljo ystäviä. Mutta
kaikki tämä kunnia ja loisto ei voinut tyydyttää, häntä eikä tuottaa
hänen sydämmelleen sitä rauhaa, jota hän kaipasi. Päivä päivältä kävi
hän yhä synkkämielisemmäksi, turhat, tyhjät olivat hänestä maallisen
elämän pyrinnöt ja toimet, köyhä maailman kunnia, petolliset sen
lupaukset, "Olin nääntyä elämän myrskyisällä, pimeällä merellä,
minä horjuin sinne tänne enkä tietänyt minne kääntyä, kaukana kun
harhaelin totuudesta ja valosta," kirjoittaa hän itse tätä aikaa
muistellessaan. Uskollinen Vapahtaja, hengellisesti köyhäin ja
murheellisten auttaja, loi valoa ja rauhaa hänen kolkkoon sydämmeensä
ja kutsui hänet työhön viinimäkeensä. V. 246 otettiin Cyprianus p.
kasteen kautta kristillisen seurakunnan yhteyteen ja kaksi vuotta
myöhemmin valittiin hän Kartagon piispaksi. Pitäen itseään varsin
kelvottomana näin painavaa virkaa hoitamaan, koetti hän kaikin
voimin estää vaalia, mutta kun kansa rukoillen, vaatien pyysi häntä
piispaksensa, suostui hän vihdoin, vaikka vastahakoisesti, sen
pyyntöön.
Cyprianus oli syvänluontonen henkilö, hän vihasi kaikkea
pintapuolisuutta, kaikkea teeskentelemistä. Mitä enemmän hän
Pyhän Hengen kurittamana ja opettamana tutustui kristinuskoon,
sitä selvemmäksi kävi hänelle se totuus, että Jumala vaati meiltä
koko meidän sydämmemme. Seuraten tätä vaatimusta ja noudattaen
Tertullianuksen esimerkkiä, jonka kirjoituksia hän ahkeraan
luki, alkoi Cyprianus ankarasti vastustaa nimikristillisyyttä ja
kaikkea sitä epäsiveellisyyttä, johon Kartagon seurakunta tuon
verrattain pitkän ulkonaisen rauhan aikana oli sortunut. Opillaan
ja esimerkillään herätti hän tosikristillisyyden uuteen eloon
seurakuntalaistensa sydämmissä, teroittaen heille kristityn kalliita
velvollisuuksia sekä vaatien heitä taisteluun syntiä vastaan. Eikä
Cyprianus suotta varoittanut seurakuntalaisiaan, ei hän joutavia
puhunut muistuttaessaan heille sitä totuutta, että kristityn elämä on
taistelua, tie Kristuksen seuraamisessa ristin tie!
Armossaan oli Herra muutaman vuoden kuluessa suonut tunnustajilleen
ulkonaista rauhaa ja lepoa, mutta moni heistä oli, kuten mainitsimme,
suruttomuuteen uupuneena alkanut solmia liittoa maailman kanssa,
siten unohtaen Hänen, jonka sana varoittaen, uhaten kieltää
meitä rakastamasta maailmaa ja sen tavaroita, Kaikkina aikoina
on kristittyjen kokemus todistava rauhan ja menestyksen päivien
olevan taistelun ja koetuksen aikoja vaarallisempia, ja marttyyrien
aikakausikin, jonka veriset näytelmät usein täyttävät mielemme
kauhistuksella, opettaa meille samaa. Kun Herran vanhurskaat
tuomiot synnin tähden kohtaavat ihmisiä, kun Hänen valittuinsa
usein täytyy ulkonaisestikin kärsiä enemmän kuin maailman lasten,
oppikaamme pitämään tätäkin armona, sillä Herra kääntää kurituksensa
siunaukseksi kaikille niille jotka Häntä pelkäävät. Tätä totuutta
sai Kartagon seurakuntakin taas kokea Deciuksen verisen vainon sitä
kohdatessa. -- Cyprianuksen seurakuntalaisia vietiin joukottain
vankilaan, toisia kidutettiin, toisia surmattiin missä oli hän itse,
tuo jalomielinen, rohkea paimen, joka saarnoillaan oli kehottanut
seurakuntaansa urhoollisesti taistelemaan maailmaa vastaan? Uhkasihan
Deciuksen vaino juuri piispoja, juuri he olivat ennen muita
surmattavat -- eikö historia tiedä kertoa mitään mainion Cyprianuksen
käytöksestä näinä aikoina? Me oudoksumme hänen vetäytymistään pois
tuon verisen taistelun näyttämöltä ja pakenemistaan syrjäiseen
paikkaan, minne vainon myrskyt eivät ulottuneet, emmekä saa
kummastella, että häntä tästä kovasti moitittiinkin. Turhaan koetti
piispa puolustaa itseään, sillä vaikka hän väitti noudattaneensa
Herran tahtoa ja omantuntonsa ääntä, ei häntä uskottu. Kristityt
sanoivat häntä pelkuriksi, petturiksi, pakanat pilkkasivat häntä
ylönkatseellisesti. Vielä vaikeammaksi kävi Cyprianuksen asema vainon
päätyttyä hänen ryhtyessään järjestämään seurakuntansa häirityitä
oloja. Kaikkialla keisarikunnassa oli suuri joukko kristittyjä
vainon uhatessa heikkoudesta ja pelosta luopunut Kristuksesta ja
katuvaisina pyrkivät he nyt kirkon yhteyteen jälleen. Noudattaen
entistä ankaraa mielipidettänsä vastusti Cyprianus niitä, jotka
laiminlyöden kirkkokurin vaatimuksia olivat valmiit heti suostumaan
luopuneiden ottamiseen seurakuntaan. Oli näet niitä, jotka
osotettuaan rohkeutta vainon aikana ylpeytensä vietteleminä kokivat
kartuttaa hyvää mainettansa osottamalla lempeyttä luopuneita kohtaan.
Häiriötä lisäämään ilmaantui Roomassa presbyteri _Novatianuksen_
perustama erikoisseurakunta, joka tunnustaen ainoastaan "puhtaita"
seurakunnan jäseniksi ehdottomasti sulki kaikki luopuneet ainaiseksi
kirkon yhteydestä. _Novatianukselaiset_ sanoivat: eihän kirkko
voi säilyä "puhtaitten yhtiönä," jommoisen sen tulee olla, jos
luopuneitakin suvaitaan sen keskuudessa. Rooman piispa _Cornelius_
oli toista mielipidettä luopuneiden suhteen, samoinkuin Cyprianus,
jonka seurakunnassa Novatianukselaiset saivat monta ystävää. Kuinka
vaikea oli Cyprianuksen asema, kun hän, noudattaen omantuntonsa ääntä
ja perustuen Jumalan sanaan, vastaanotti luopuneita kirkkoon, ja
lahkolaiset tuomiten lausuivat: sille miehelle ei kirkon puhtaus ja
pyhyys maksa paljo! Kuinka vaikeat ja katkerat olivat hänen toimensa
ja huolensa kirkkokurin suhteen, vihamiesten soimaten huutaessa:
kyllä hän nyt on ankara ja vaativa, kun on vaara ohitse!
Näiden vaiheiden ohessa syntyi Kartagossa kova rutto, joka tempasi
pakanoita ja kristittyjä joukottain tuonelaan. Kuolla tautiin
ajalla, jolloin marttyyrikuolema oli tarjona milloin hyvänsä, ei
tuottanut ihmisten kunnioitusta eikä loistavaa nimeä historian
lehdillä -- tätä vaaraa sopi siis kristityn häpeämättä paeta. Näin
arvelivat useimmat, kiiruhtaen pois kaupungista. Kaduilla oli
joukottain kuolleita, huoneista kuului kuoleman kanssa taistelevasta
vaikeroimiset! Kristillisen rakkauden pakottamana jäi Cyprianus
taistelutantereelle. Nöyränä, kunniaa etsimättä, hoiti hän
väsymättömällä alttiiksiantavaisuudella yhtä hellästi vihollisia kuin
ystäviä, yhtä huolellisesti pakanoita kuin kristittyjä. Niidenkin,
jotka olivat väittäneet hänen pelosta paenneen Deciuksen vainoa,
täytyi nyt yksimielisesti hänestä todistaa: hän ei pelkää kuolemaa,
Ikäänkuin ihmeen kautta jäi hän eloon.
Joku kysynee: kentiesi oli Cyprianuksen mieli niin masentunut
noista alituisista riidoista ja taisteluista, kentiesi tunsi
hän elämänsä kuorman niin raskaaksi, että hän tahallaan viipyi
Kartagossa siten lyhyen taudin kautta päästäksensä tämän elämän
tuskista. Vastaamme: Cyprianus oli mies, jota ei sovi arvostella
tavallisella mitalla, ja jota etemmäs pääsemme hänen elämäkerrassaan,
sitä paremmin käsitämme hänen oppineen tyytymään Herran tahtoon,
tuottipa se hänelle sitten maailman kunniaa tahi pilkkaa. Lainaamme
tähän otteen hänen juuri ruton aikana kirjoittamasta kirjastaan
"kuolevaisuudesta". "Ainoastaan tuolla ylhäällä on tosi rauha,
pysyväinen lepo, alituinen ijankaikkinen turva. Siellä on asuntomme,
kotimme: ken ei kernaasti kiiruhtaisi sinne päästäksensä. Siellä
odottaa meitä suuri joukko rakkaitamme, lukuisa paljous isiä,
veljiä, lapsia. Siellä ovat apostolit kirkkaudessa, siellä profeetat
ilossa; siellä on marttyyrein lukematon joukko, seppelöittynä voiton
seppeleillä taistelun ja kärsimisen jälkeen; siellä ovat riemuitsevat
neitsyet, siellä palkitut armeliaat. Halatkaamme päästä sinne,
toivokaamme että pian ehtisimme heidän tykönsä, että saapuisimme
Kristuksen luo. -- Tätä maallista elämää seuraa taivaallinen,
kurjuutta kunnia, katoavaisuutta ijankaikkisuus." -- Näin ei pelkuri
ja velvollisuuksiinsa kyllästynyt ajattele. Sanat ovat Herran
kilvoittelijan, joka on löytänyt "ahtaan portin" ja Kristuksen
seuraamisessa tahtoo uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti.
Näinä aikoina, jolloin uusia harhaoppisia seurakuntia tuon
tuostakin ilmaantui, vaati kirkon yksyyden aate vakaita, nerokkaita
puolustajia. Cyprianus on näistä etevimpiä. Suurimmassa teoksessaan
"kirkon yksyydestä" väittää hän jyrkästi, ettei kirkon ulkopuolella
löydy pelastusta eikä autuutta. "Irroitettuna auringosta sammuu
säde, eroitettuna puusta kuivuu oksa" lausuu hän muun muassa tästä
puhuessaan. Hän tuomitsee kaikkia lahkolaisia paljon ankarammin kuin
luopuneita, jotka katuvaisina syntisinä pyrkivät päästä takasin
kirkon yhteyteen. Kernaasti myönnämme Cyprianuksen usein innostuksen
kiihkossa liika jyrkästi puolustaneen mielipidettään tässä kohden,
mutta itse kirkon yksyyden aate, joka ajan eripuraisuuksien
ja ristiriitaisuuksien uhalla kangastaa hänen toivossaan, on
korkeammassa merkityksessä oikeutettu, jos kohtakin sen toteuttaminen
ulkonaisten muotojen ja sääntöjen kautta on mahdoton.
Cyprianuksen elämänvaiheista mainittakoon vielä hänen riitansa
Roomaa piispan _Stefanuksen_ kanssa lahkolaisten kasteesta.
Edellinen ei myöntänyt harhaoppisten lahkossa toimitetulle kasteelle
minkäänlaista merkitystä, vaati vain lahkolaista, joka pyrki
kirkon yhteyteen, uudestaan kastettavaksi. Viimmemainittu sitä
vastoin puolusti harhaoppisen toimittamaa kastetta oikeaksi, kun
se vain oli toimitettu Herran asetussanojen mukaan. Stefanus oli
ylpeä ja vallanhimoinen mies, joka koki pakottaa kaikkia tahtoansa
noudattamaan, ja kun Pohjois-Afrikan piispat, seuraten Cyprianuksen
esimerkkiä, eivät taipuneet noudattamaan hänen vaatimuksiaan, rikkoi
hän kaiken yhteyden heidän kanssansa. Uudet vainot keskeyttivät
riidan, kunnes Nicaean kirkolliskokous (325) lopullisesti ratkasi
kysymyksen kasteesta Stefanuksen puolustaman mielipiteen mukaan.
Cyprianus oli mies sanan syvemmässä merkityksessä. Hänen ei ollut
tapana vaikeroida, kuinka kipeästi riehuvan taistelun iskut
kohtasivatkin häntä, eikä hän vaipunut epätoivoon, vaikka hänen
kauniimmat toiveensa usein pettyivät. Urhoollisesti säilytti hän
asemansa ja piispallisen arvonsa loppuun asti. Elämän myrskyissä tuki
häntä ijankaikkisen ilon toivo, joka ei anna häpeään tulla, ja tällä
toivolla, jonka hänen rikas mielikuvituksensa puki mitä kauniimpiin
sanoihin, lohdutti hän murheellisia ystäviäänkin.
Valerianuksen vaino raivosi. Kristityltä vaadittiin luopumaan
jumalanpalvelusta pitämästä, heitä kiellettiin käymästä
marttyyrein haudoilla y.m. Cyprianus, joka ei totellut näitä
keisarillisia käskyjä, kutsuttiin maaherran tutkittavaksi. Pienestä
maaseutukaupungista, minne hän ensin (257) vietiin, kirjoitti hän
viimmeiset kirjeensä seurakuntalaisilleen. Ne puhuvat urhoollisen
kristityn, kokeneen paimenen, nöyrän marttyyrin ylevää kieltä.
Seuraavana vuonna tuotiin Cyprianus Kartagoon. Kiitollisuutta,
kunnioitusta säteili häntä kohtaan seurakuntalaistensa kasvoista,
hänen heitä viimme kerran tervehtiessään, ja monen pakanankin
silmässä välkkyi kyynel, nämä kun säilyttivät rakkaassa muistissa,
miten tuo jalomielinen, nyt kuolemaan vihitty mies oli heitä ruton
aikana samoinkuin monesti sittemmin auttanut. "Pyhä keisari käskee
sinun uhraamaan" lausui maaherra. "Sitä en tee" kuului piispan
vastaus. "Tyydy siis seurauksiin" jatkoi edellinen. "Tee mitä
lakisi käskee! näin selvässä asiassa ei tarvita selityksiä" vastasi
Cyprianus, joka kuultuaan tuomionsa: "miekalla mestattava" lausui:
"Jumala olkoon kiitetty!" Rukoillen valmistihe hän tuohon viimmeiseen
kovaan taisteluun, sitoi itse peitteen silmillensä ja laskeutui
polvilleen. Kun mestaajan miekka välkkyi syysauringon valossa ja
Cyprianuksen pää putosi mestauslavalle, silloin ei enää kukaan
rohjennut epäillä hänen urhoollisuuttansa, kaikki hänen vihamiehensä
vaikenivat -- yksimielinen oli kunnioitus. Mutta ihmisten kiitosta
hän nyt kaipaisi vielä vähemmän kuin milloinkaan ennen -- hän oli
saanut paremman palkan!