Monarkkilaiset.
-- Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa. 1 Kor. 8: 1.
Ensimmäiset kristityt omistivat itselleen uskon nöyryydellä ja
kuuliaisuudella kristinopin syvät totuudet. Heidän ei ollut tarve
ruveta näitä totuuksia tieteellisesti tutkimaan ja järjestettyyn
oppikaavaan sovittamaan. Mutta jota enemmän aika edistyi, jota
selvemmin raamatusta poikkeavia mielipiteitä alkoi ilmaantua Herran
seurakunnassa, sitä tarpeellisemmaksi tuli myös puhtaan opin
rajoittaminen kaikista erehdyttävistä mielipiteistä ja väitöksistä.
Erittäin kehotti tuo pitkä taistelu Gnostikoita vastaan kirkon
opettajia tähän työhön. Täten valmistui vähitellen se aika, jonka
päätettävänä oli järjestää ja tarkemmin määrätä kirkon oppia. Vaan jo
tämän tehtävän enteetkin, joista nyt on kysymys, ennustavat selvästi,
kuinka vaarallinen ja vaikea tämä työ oli oleva. Moni koetti likemmin
selittää ja kehittää kirkon oppia, vaan takertui itse arveluttaviin
erehdyksiin. Kuta vaikeampi kysymys, sitä lähempänä tietysti
erehdyskin, etenkin jos, niinkuin usein tapahtui, p. raamatun syviä
totuuksia ruvettiin ihmisjärjen ahtaalla mitalla arvostelemaan.
Niinpä ilmaantui esim. monta eksyttävää väitöstä Jumalan
kolminaisuudesta, ja nämä väitökset synnyttivät pian järjestettyjä
harhaoppeja, joita vastaan puhtaan opin puolustajat kauan saivat
taistella, ennenkuin kirkon oppi tämän järjelle käsittämättömän
kysymyksen suhteen vähitellen vakaantui.
Kirkon vanhemmat, opettajat olettivat kyllä, että Logos (Sana)
ijankaikkisuudesta on ollut Isässä, vaan kun he kallistuivat siihen
väärään katsantotapaan, että tämä Sana vasta luomisessa oli olemassa
Hänestä persoonallisesti eroitettuna olentona, tuli se käsitystapa
yhä yleisemmäksi, että jumaluuden toinen persoona on Isää alhaisempi.
Tältä kannalta käsitettiin luonnollisesti myös Pyhän Hengen suhde
Isään. Tämä katsantotapa, jonka mukaan Pojan ja Pyhän Hengen
jumaluus tulee hyvin epäiltäväksi, synnytti pian vastakohtansa.
Säilyttääksensä jumalallisen olennon yksyyttä, hylkäsivät, näet,
toiset persoonallisen eroituksen jumaluuden eri persoonain välillä,
kun eivät muulla tavoin voineet sanottua totuutta puolustaa. Vaan
itse teossa joutuivat he täten vieläkin arveluttavamman erehdyksen
puolustajiksi ja muodostivat harhaoppisia lahkoja, joiden edustajia
yhteisellä nimellä nimitetään _Monarkkeiksi._
Noin v. 200 ilmaantui Roomassa eräs _Teodotus_, kotosin
_Bysantiumista_. Hän väitti että ei ole kuin yksi persoona
jumaluudessa, nim. Isä, ja että Poika ja P. Henki, ovat vain
jumalallisia _voimia_. Asettuen Ebionein kannalle piti hän Kristusta
ainoastaan jumalallisilla voimilla varustettuna ihmisenä. Teodotuksen
perustamaa harhaoppia, jonka puolustajia kutsutaan _Dynamikoiksi_,
kehitettiin menestyksellä heidän Roomassa perustamassaan koulussa
sekä muualla, ja moni jalo kristitty pettyi heidän oppinsa kautta.
Näiden joukossa mainitaan _Natalis_ niminen mies, joka esiintyi sillä
väitöksellä, ettei kukaan "ennen näitä aikoja" ole kutsunut Kristusta
Jumalaksi. Jonkun ajan kuluttua hän kuitenkin huomasi erehdyksensä ja
luopui siitä. Enemmän kuin kukaan muu on _Paavali Samosatalainen_,
joka v. 260 pääsi Antiokian piispaksi, kehittänyt Dynamikkojen
oppia. Miehen röyhkeä käytös, hänen ylpeytensä ja itsekkäisyytensä
herätti kuitenkin niin paljon mielipahaa häntä vastaan, että hän v.
272 pantiin pois viralta. Tästä alkaen lannistui vähitellen hänen
lahkonsakin, mutta sen kylvämät harhaoppisuuden siemenet itivät ja
tuottivat kirkolle myöhemmin suuria häiriöitä.
Toiseen suuntaan erehtyivät n.s. _Patripassianit_, joista _Praxeas_
ja _Noétus_, molemmat kotosin Vähästä-Aasiasta, ovat etevimmät.
Viimemainittu esiintyi Roomassa 3:nen vuosisadan alkupuolella ja
sai täällä paljon ystäviä; itse Rooman silloinen piispakin asettui
hänen puolellensa. Patripassianit opettivat, että Isä itse oli tullut
ihmiseksi, kärsinyt ja kuollut maailman syntein sovittamiseksi.
Heidän päätarkoituksensa, joka kyllä itsellään oli aivan oikeutettu,
oli säilyttää Jumalan ilmestyminen Kristuksessa täydellisenä, mutta
heidän yksipuoliselta kannaltansa oli varsin mahdotonta puolustaa
puhdasta oppia. Tertullianus sanoi heistä: "he ovat ristiinnaulinneet
Isan ja ulosajaneet Pyhän Hengen."
Vielä kolmannen Monarkilais-lahkon tuntee kirkkohistoria. Sen etevin
edustaja on Ptolemaisin presbyteri _Sabellius_, joka eli kolmannen
vuosisadan keskipaikoilla. Hänen oppinsa mukaan (sitä kutsutaan
_modalilaisuudeksi_) on Jumala alkuansa persoonaton yksyys, joka
sittemmin kolmella eri tavalla on ilmestynyt maailmassa. Isä, Poika
ja P. Henki ovat vain jumaluuden toinen toisensa perästä ilmaantuvia
ilmestysmuotoja eivätkä suinkaan persoonallisia olentoja.
Alkamaisillaan oli nyt tuo pitkä riita Jumalan kolminaisuudesta
-- se riita, jonka vaihtelevat ilmiöt täyttävät niin monta lehteä
seuraavien vuosisatojen kirkkohistoriassa. Monarkilaiset lahkot
kyllä voitettiin ja katosivat vähitellen näyttämöltä, kun eivät
niiden edustajat pystyneet puolustamaan mielipiteitänsä niitä kirkon
suuria opettajia vastaan, jotka rupesivat heitä vastustamaan,
mutta kun nämäkin takertuivat yksipuolisuuksiin ja erehdyksiin,
jäi tämän tärkeän opin määrääminen myöhempien aikojen tehtäväksi.
Valitettavasti teki kirkon opettajain katkeruus ja heidän sydäntensä
kovuus tämän vaikean kysymyksen kehittämisen jo alussa vielä
vaikeammaksi. Järjenmukainen arvostelu pääsi vallitsemaan ollen
monessa paikoin tukehuttaa elävän uskon Herran seurakunnassa,
eripuraisuus ja viha poisti rakkauden monen kristityn sydämmestä.
Synkät pilvet nousevat kirkon tulevaisuuden taivaalle, mutta pilvien
takana asuu Hän, jonka kaikkivaltias käsi nytkin on korotettu
totuuden puolustukseksi.