V.

Montanuksen harhaoppi. Kirkkoisä Tertullianus.

Sentähden vyöttäkäät teidän mielenne kupeet, olkaat raittiit,

pankaat teidän täydellinen toivonne siihen armoon, kuin teille

Jesuksen Kristuksen ilmestyksen kautta taritaan. 1 Piet. 1: 13.

Jos se kokemus, ettei mitään suurta ilman innostuksetta ole saatu

toimeen, jo maallisissakin oloissa toteutuu, niin on tämä totuus

vieläkin silminnähtävämpi hengellisellä alalla. Uskonnollista

innostusta tapaamme aina Herran seurakunnassa kaikkialla, missä

vain on ryhdytty työhön Jumalan kunniaksi. Kirkkaasti loistaa se

meille apostolein elämästä ja heidän kirjoituksistansa, se säteilee

meitä vastaan Jesuksen veritodistajain urhoollisesta kilvoituksesta

ja uskonsankarein ylevästä työstä Herran viinamäessä, levittäen

kaunista valoansa maan synkissä laaksoissa ja jalostuttaen ihmisten

sydämmiä uhraamaan kaikki taistelussa epäuskoa ja syntiä vastaan.

Mutta kirkkohistoria todistaa myös, että uskonnollisen innostuksen

valo ihmisten sydämmissä on arka lahja, jota sen omistajain

varovaisuudella tulee hoitaa ja ainoastaan Jumalan muuttumattomasti

puhtaasen sanaan perustuvan uskon öljyllä ylläpitää, sillä jos sitä

virittämään käytetään muita aineksia, menettää se kirkkautensa ja

johdattaa harhateille. "Meillä on vahva profeetallinen sana", sanoo

apostoli, "ja te teette hyvin, että te siitä vaarin otatte niinkuin

kynttilästä, niin kauan kuin päivä valkenee ja kointähti koittaa

teidän sydämmissänne." Joka kerta kuin kristityt unohtaen tämän

varoituksen poikkesivat Jumalan sanan opista ja mielikuvituksensa

ohjaamina rupesivat Jumalan lupauksia ja ennustuksia selittämään,

joutuivat he eksyttäville poluille, kuinka harras heidän

innostuksensa edistää taivaan valtakunnan lähestymistä sitten olikin.

Tämä on kokemus, jonka totuutta kirkkohistoria lukemattomilla

todistuksilla todistaa. Jo varhaan tapaamme kirkossa tämänkaltaisia

poikkeuksia Jumalan sanan osottamalta tieltä, vaikka täten syntyneet

erikoisseurat vasta myöhemmin ilmaantuvat. Ensimmäinen suurempaa

huomiota herättävä tämänlaatuinen lahko on se, jonka keskuudessa

_Montanuksen harhaoppi_ kehittyi.

_Montanus_ oli kotosin Fryygiasta, missä ikivanhoista ajoista

asti oli harrastettu mielikuvitusta liikuttavia uskonnollisia

menoja. Tämä taipumus ilmaantui, vaikka tietysti varsin toisessa,

ijankaikkisen totuuden puhdistamassa muodossa täällä syntyneissä

kristillisissä seurakunnissakin, jota paitsi se luulo, että Herran

tuhatvuotinen valtakunta oli hyvin lähellä lisäsi täkäläisten

kristittyjen uskonnollista intoa, kehottaen heitä vainojen kovina

päivinä innostuksen hetkinä unohtamaan nykyisyyden tuskat. Toisen

vuosisadan keskipalkoilla esiintyi heidän keskuudessaan Montanus.

Kerskaten erinomaisista ylönluonnollisista lahjoista, vieläpä

väittäen olevansa Kristuksen lupaama parakleeta (lohduttaja), ennusti

hän entisistä vainoista pelästyneille seurakuntalaisilleen uusia

semmoisia, viehättäen sanankuulioitansa rohkeista vertauksista

uhkuvalla saarnallaan. Montanus ennusti vanhurskaan Jumalan tuomion

pian kohtaavan kirkon sortajia, kuvasi hehkuvilla sanoilla pian

lähestyvän tuhatvuotisen valtakunnan kunniaa ja kirkkautta sekä

kehotti kristityltä urhoolliseen uskontunnustukseen ja kilvoitukseen.

Montanuksen kautta -- niin hän opetti -- oli kirkko saavuttava

suuremman täydellisyyden kuin milloinkaan ennen, sillä nyt oli se

aika tullut, jolloin Henki Kristuksen lupauksen mukaan oli ilmoittava

ihmisille niitäkin salaisuuksia, joita ei Vapahtaja vielä saattanut

opetuslapsilleen julistaa. Ollen kovin ankara itseänsä kohtaan,

vaati Montanus kaikilta kristityiltä puhtautta ja nuhteetonta

siveellisyyttä lausuen mitä kovimman tuomion niille, jotka eivät

paastoomalla, marttyyrikuolemaa etsimällä sekä kaikenkaltaisella

itsensäkieltämisellä harrastaneet ainoastaan hengellisen valtakunnan

voittoa maan päällä. Kaikki maallinen ilo, oli se mitä laatua

tahansa, oli hänen oppinsa mukaan syntistä; tosikristityn tulee sitä

tarkasti karttaa samoinkuin kaikkien maallisten pyrintöjen pitää

oleman hänestä kaukana.

Tämmöiset mielipiteet, joiden viehättäväisyyden Montanus sitä paitsi

lumoavalla esitystavallaan sai vielä suuremmaksi, kokosivat hänelle

tämän myrskyisän, uusia oloja valmistavan ajan vaiheissa paljon

ystäviä, ensiksikin Fryygiassa, etenkin _Pepuzan_ kaupungissa, ja

sitten kaukana Wähän-Aasian rajojen ulkopuolellakin. Näistä ystävistä

mainitaan jo alussa kaksi naistakin, _Maximilla_ ja _Priskilla_,

jotka, kerskaten hekin ylönluonnollisista lahjoistaan, ennustivat

Jumalan valtakunnan lopullisista vaiheista maan päällä. Niin väitti

esim. Priskilla, että Herra oli ilmestynyt hänelle vaimon muodossa

sekä sanonut, että taivaallinen Jerusalemi oli ilmaantuva Pepuzan

kaupungissa, joka paikka siis oli pyhänä pidettävä. Montanukselaiset

hylkäsivät kaiken erityisen pappissäädyn, puolustivat jyrkän

yksipuolisesti aatetta jokaisen kristityn pappeudesta sekä väittivät

tosi kirkon löytyvän ainoastaan siinä, missä Hengen ylönluonnolliset

lahjat, joista etenkin ennustuksen lahja on tärkeä, ilmaantuvat ja

ovat vaikuttamassa. Katolisen kirkon oppia, mikäli se tähän aikaan

oli järjestetty ja määrätty, he eivät tahtoneet vastustaa, vaikka

heidän yksipuolinen katsantotapansa monessa kohden siitä erosi.

Etenkin tulee meidän muistaa, että he väärin käsittäen Pyhän Hengen

virkaa seurakunnassa mielikuvituksensa pettäminä perustivat kaikki

väitöksensä tuohon välittömään valistukseen, jonka taivaallista

syntyperää he eivät milloinkaan epäilleet. Täten himmentyi heidän

käsityksensä ja armovälikappalten, erittäin sakramenttein,

merkityksestä kalliista arvosta. Mutta jos meidän täytyykin

myöntää, että tämmöisiä erehdyksiä ja niistä riippuvia varjopuolia

löytyi Montanuksen perustamassa lahkossa, emme suinkaan silti saa

halveksia sen suurta merkitystä kirkon historiassa. Montanukselaisten

uskonnollinen innostus, joka ei epäillyt uhrata kaikkea Herran

tähden, jalostutti Jesuksen tunnustajani urhoollisuutta, kehottaen

kristityitä noudattamaan näiden uusien veritodistajain esimerkkiä,

joiden oli tapana sanoa: "älä milloinkaan toivo saavasi kuolla

vuoteellasi, vaan kuole marttyyrinä, sillä siten Hän kirkastetaan,

joka kuoli meidän tähtemme," Kernaasti myönnettäköön että

Montanukselaisten maltiton pyrkiminen saada verellänsä tunnustaa

uskonsa ei ole Hänen käskynsä mukainen, joka on elämän ja kuoleman

Herra ja jonka tahtoon meidän tulee tyytyä silloinkin, kun

innokkaimmatkin toiveemme pettyvät; vaan ken ei toiselta puolen ole

altis antamaan heille tätä erehdystä anteeksi? Ja arvostellessamme

heidän orjamielisen ankaraa kirkkokuriansa, joka piti vapaaehtoisia

ruumiinkidutuksia kristillisen elämän nimenomaisena tuntomerkkinä

eikä epäillyt ehdottomasti sulkea jokaista törkeään syntiin

langennutta ainaiseksi seurakunnan yhteydestä, on meidän tässäkin

muistaminen, että he täten pyrkivät säilyttämään kristikuntaa

puhtaana siitä yleisestä epäsiveellisyydestä, joka kaikkialta uhkasi

sitä turmella. "Maailman suolana" vaikutti Montanuksen lahko kaikkien

erehdyksiensä uhallakin paljon hyvää kirkossa, ja moni jalo henkilö

löysi siinä ijankaikkisen elämän valon. Perpetua ja Felicitas, joiden

urhoollisesta marttyyrikuolemasta edellisessä luvussa kerroimme,

olivat montanukselaisia, ja tähän lahkoon kuului myös suuri kirkkoisä

Tertullianus, joka tieteellisesti on esittänyt ja jäljestänyt

Montanuksen omituiset mielipiteet. -- Tämän miehen merkitystä kirkon

historiassa sopii meidän siis tässä silmäillä.

_Septimius Florens Tertullianus_ syntyi Kartagossa toisen vuosisadan

keskipaikoilla. Hänen vanhempansa, jotka olivat pakanoita,

kasvattivat hänen asianajajaksi ja puhujaksi, jommoisen viran

Tertullianus mieheksi tultuaan saikin. Surutonna eli hän maailman

synneissä, kunnes hän keski-ikäisenä kääntyi kristinuskoon. Toiset

arvelevat marttyyrein jalon urhoollisuuden vaikuttaneen tämän

muutoksen. Kääntymisensä jälkeen tuli Tertullianus syntymäkaupunkinsa

seurakunnan presbyteriksi. Siellä hän kuoli v. 220. Hänen

ulkonaisista elämänvaiheistaan on meillä varsin vähän tietoja. Sitä

täydellisemmin kuvaavat tämän merkillisen miehen monet kirjoitukset

hänen luonnettansa ja hänen rikkaan henkensä tilaa. Tertullianus oli

voimakas henkilö, joka, ankara kun oli itseänsäkin kohtaan, jäykästi

vaati siveellistä puhtautta kaikilta kristityiltä urhoollisesti

taistellen Herran tunnustajissakin yhä karttuvaa tapainturmelusta

vastaan. Kaikki voimansa ja rikkaat lahjansa pani hän alttiiksi

säilyttääksensä kirkkoa puhtaana tämän epäsiveellisen ajan myrskyissä

ja estääksensä sitä hajoomasta erikoisseuroihin, joiden turmellusta

tuottavia seurauksia ilmaantui kaikkialla. Montanukselaisten oppi,

heidän siveellinen puhtautensa, heidän kehoituksensa kristityille

kaikissa pysymään erillään maailman saastaisista oloista tarjosi

Tertullianuksen ankaralle, synkkämieliselle luonteelle niin paljon

viehättävää, että hän takertui heidän lahkoonsa. Tätä askelta

arvostellessamme on meidän muistaminen, etteivät Montanukselaiset

vastustaneet kirkon oppia sekä ettei Tertullianuskaan huomannut että

heidän väitöksensä ainakin muutamissa kohden paljon poikkesivat

siitä. -- Tertullianus vastusti kaikin voimin maailmallista tiedettä,

väittäen sitä harhaoppien ja kaiken eksytyksen siittäjäksi. Jokaisen

ihmisen hengessä asuu -- niin hän opetti -- Jumalan tunto, vaikka

tämä tunto tulee täydelliseksi vasta Kristuksen kautta. Ainoastaan

kirkolla uskovaisten yhteydellä on totuus, eikä yksikään pääse

totuuden valoon kristillisen seurakunnan ulkopuolella. Ilman kirkkoa

ei ole mitään autuutta. Hän on _katolisen kirkon_ rajattoman vallan

jyrkimpiä puolustajia. Tertullianus oli erinomaisen tuottelijas

kirjailija, on muodostanut latinalaisen kirkkokielen ja on tämänkin

kautta saavuttanut varsin tärkeän aseman kirkon historiassa.

Hänen kirjoitustapansa on nerokasta ja voimakasta, täynnä syvää

tunteellisuutta ja aaterikasta. Nuo tuon tuostaki esiintyvät jyrkät

käänteet, miehen synkkämielinen luonne, jonka ankaruutta hän ei

koeta hillitä, vaikuttavat, että hänen kirjoituksiltaan puuttuu tuo

kirjoitustavan sulous ja lauseiden sopusointu, jotka viehättävät

meitä monen muun tämän aikakauden kirjailijain teoksissa. Puolueton

arvostelija on kuitenkin pitävä näitä varjopuolia syrjäseikkana ja

Tertullianuksen kirjoituksia lukiessaan aina myöntävä hänen olleen

tiiman ajan aaterikkaimpia ja jaloimpia henkilöitä, jolle ainoastaan

ani harva voi vertoja vetää.

Tertullianus oli ikäänkuin luotu apologeetaksi. Omasta kokemuksestaan

hän tiesi, kuinka kykenemätön pakanallinen viisaus oli antamaan

sielulle rauhaa. Sitä enemmän oli hän kääntymisensä jälkeen tullut

vakuutetuksi kristinuskon pyhittämästä voimasta. Senpätähden

puolustaa hän täydestä sydämmestään tätä uskoa, ylistäen sen

jaloja vaikutuksia ihmiskunnassa. Lainaamme tähän otteen hänen

"Apologeticus" nimisestä pakanoita vastaan kirjoitetusta teoksestaan

kuvaamaan Tertullianuksen kirjoitustapaa sekä niitä oloja, joissa hän

eli:

"Nyt tahdon teille kuvata kristittyjen kaunista vaellusta. Me

kristityt olemme yksi ruumis yhteisen uskonnon, jumalallisen oppimme

sekä toivomme liiton kautta. Me kokoonnumme yhteisesti ikäänkuin

suljetuissa riveissä Jumalaa ylistämään. Tämmöinen väkivalta

on Jumalalle otollinen. Me rukoilemme myös keisarein, heidän

virkamiestensä, maailman mahtavain sekä yleisen rauhan puolesta. Me

kokoonnumme p. raamattua tutkimaan, me ravitsemme uskoamme pyhillä

veisuilla, me tuemme toivoamme ja noudatamme vainonkin aikoina

jumalallisten ohjeiden kuria. Kokouksissamme annetaan neuvoja, niissä

vallitsee jumalallinen tarkastus, sillä olemme vakuutetut Jumalan

läsnäolosta. Meitä johdattavat kokeneimmat vanhat miehet, jotka

ovat saaneet tämän kunnian hyvän maineensa vuoksi eikä rahalla;

sillä rahalla ei osteta mitään jumalallista. On kyllä totta, että

meillä on jonkunlainen yhteinen rahasto, mutta me emme kokoa mitään

rahalle alttiille uskonnolle. Kerta kuukaudessa antaa jokainen

kohtuullisen rahasumman, jos tahtoo ja voi, sillä ei ketään pakoteta

sitä tekemään. Näitä varoja ei käytetä huveihin eikä juominkeihin,

vaan lahjoiksi köyhille sekä avuksi isättömille ja vanhoille. Ja

siitä te meitä moititte, että me rakastamme toinen toistamme teidän

meitä vihatessanne. Me olemme valmiit uhraamaan henkemme toistemme

puolesta, kun te sitä vastoin murhaatte toisianne. Te syytätte

kristityltä kaikista sattuneista onnettomuuksista. Jos Tiber-joen

vesi nousee liian korkealle, jos Niilivirta ei kostuta peltoja,

jos nälkä taikka rutto sattuu, niin te heti huudatte: kristityt

petojen eteen! Eiköhän semmoisia onnettomuuksia tapahtunut ennen

kristittyjen esiintymistä? Warmaankin tapahtuu niitä nyt vähemmässä

määrässä kuin ennen, sillä kristittyjen rukousten tähden on Jumala

armahtavampi. Onnettomuudet tulevat teidän synteinne vuoksi. Mutta --

niin väittänette -- sehän todistaa meidän Jumalaamme vastaan, että

mekin, jotka Häntä palvelemme, joudumme niiden alaisiksi. Tietäkäät,

että vasta ajan lopussa on palkinto ja rangaistus tuleva. Meille

ovat nämä koetukset varoitukseksi, eikä meidän ole niin vaikea kuin

teidän niitä kärsiä, kun eivät sydämmemme ole kiinnitetyt maallisiin.

Jos luulottelette itseänne, että nämä onnettomuudet tulevat meidän

tähtemme, miksikä sitten teidän jumalanne eivät varjele teitä niiltä?

Te syytätte meitä kelvottomiksi yhteiskunnan jäseniksi. Mutta mehän

teemme kauppaa, harjoitamme maanviljelystä ja laivaliikettä sekä

suoritamme veromme tunnon mukaan. Hullutuksissa vain emme tahdo

olla osallisina; ainoastaan ravintolanisännillä, myrkkyjuomain

valmistajilla y.m. senkaltaisilla on syytä moittia meitä siitä,

ettemme tuota heille mitään tuloja. Pahantekijöitten joukossa ei

löydy kristityitä. Ainoastaan me olemme viattomia, sillä Jumala

ja täydellinen mestari on meille viattomuutta opettanut. Meidän

siveysoppimme on puhtaampi ja täydellisempi kuin teidän; meidän

keskuudessamme ovat saastaiset ajatuksetkin eivätkä ainoastaan pahat

teot kielletyt. Jumalan, emmekä maaherran tuomiota me pelkäämme.

Useat teistä pitävät meitä filosofi-yhdistyksenä. Miksikä ette

siis suo meille samaa vapautta, kuin filosofit nauttivat, etenkin

koska olemme näitä siveellisemmät? Meitä verrataan filosofeihin

siitä syystä, että nämä ovat lainanneet paljon meidän pyhästä

kirjastamme. Heidän esimerkkiänsä noudattaen ovat muutamat,

harhaoppiset ja gnostikot, sekoittaneet meidän uutta oppiamme

filosofillisiin väitöksiinsä. Tämmöistä oppia emme hyväksy, vaan

asetamme sitä vastaan uskontunnustuksemme. Mutta te pilkkaatte

meitä, kun esittelemme puhdasta oppia, ja kuuntelette sitä vastoin

mieltymyksellä filosofein väärentämää oppia. Ja vaikka tämä meidän

oppimme olisi vääräkin, niin on se hyödyllinen ja parantaa meitä.

Mitä syytä teillä siis on rangaista meitä siitä? Korkeintain sopisi

teidän meitä siitä pilkata. Mutta -- niin sanotte -- miksi sitä

valitatte, että me teitä vainoomme? Itsehän etsitte kärsimisiä,

rakastatte kai siis niitä, jotka semmoisia teille tuottavat. Me

vastaamme: kärsimiset semmoisinaan eivät tuota meille iloa, vaan

voitto riemun tuottaa, samoinkuin sota sotamiehelle on vaivaloista,

mutta voitto riemuisa. Mutta me voitamme, kun me surmataan.

Teidän on tapana kunnioittaa urhojen niinkuin esim. Reguluksen

kärsivällisyyttä, vaan meitä pidätte mielipuolina. Tehkäät loppu

meistä, hyvät maaherrat; pääsettehän kansan suosioon, jota enemmän

kristityitä tuomitsette, ristiinnaulitsette, kidutatte! Veremme

on kristinuskon siemen. Me kiitämme teitä, kun meitä tuomitsette,

sillä olemme vakuutetut, että Jumala silloin julistaa meidät

rangaistuksesta vapaiksi."