Septimius Severus vainoo kristityitä.
Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enämpi kuin minua, ei
se ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka
tytärtänsä enämpi kuin minua ei se ole minulle sovelias. Math.
10: 37.
Toinen vuosisata oli kulunut umpeen; verisenä nousi kolmannen
vuosisadan aurinko taivaalle, ennustaen kristityille uusia
taisteluja ja kärsimisiä. _Septimius Severus_, joka v. 193 oli
tullut keisariksi, oli alussa hyvinkin ystävällinen kristityille,
kunnes hänen mielensä yhtäkkiä muuttui aivan vastaiseksi. Syyksi
väittävät muutamat seuraavan tapauksen. Eräs afrikalainen legioni
saapui kerta keisarin luokse vastaan ottamaan hänen sille lupaaman
palkinnon. Kaikki sotilaat esiintyivät seppelöittyinä, paitsi yksi,
joka kantoi seppelettänsä kädessä. Hän oli, näet, kristitty eikä
tahtonut noudattaa toveriensa pakanallisia tapoja. Miehen käytös
herätti Septimius Severuksessa epäluuloa kristittyihin ja heti kielsi
tämä erityisellä lainsäädännöllä jokaista kristinuskoon kääntymästä.
(202). Olipa syy mikä tahansa, kova vaino syntyi, jonka ääretöntä
julmuutta Jesuksen tunnustajat etenkin Pohjois-Afrikassa saivat
kokea. [Ruotsalainen runoilija Stagnelius on murhenäytelmässään
"Marttyyrit", joka löytyy suomeksikin käännettynä, runollisesti
kuvannut tämän vainon vaiheita.]
Luultavasti jo ennen v. 202 olivat Syyrian seurakunnat taasenkin
joutuneet pakanain vainoovan vihan alaisiksi. Täältä levisi vaino
ensiksi Aleksandriaan, missä lukematon joukko Jesuksen tunnustajia
rovioilla, mestauslavalla, ristin päällä sekä muilla kidutuksilla
surmattiin. He kärsivät urhoollisesti kaikki tuskat, ja heidän
jaloutensa saavutti monesti pakanainkin kunnioitusta. Tämän vainon
uhreista on etenkin eräs nuori nainen nimeltä _Potaminaea_ tullut
kuuluisaksi, ja moni kaunis kertomus hänestä säilyi vielä kauan
tämän jälkeen kansassa, joka muisti häntä melkein ylönluonnollisena
olentona. Herättäen huomiota yhtä paljon ihanalla ulkonäöllään kuin
neitsyeellisellä puhtaudellaan, tuotiin Potaminaea tutkittavaksi
heti vainon alussa. Raaka tuomari koitti ensiksi uhkauksilla ja
kovilla kidutuksilla pakottaa häntä uskosta luopumaan, vaan kun
tämä ei onnistunut, antoi hän käskyn polttaa hänet. Pilkaten
seurasi Aleksandrian raaka yleisö jalon neitosen viimmeistä matkaa,
saadaksensa nähdä hänen kuolemantuskiansa, ja töin tuskin saattoi
sotamies -- hänen nimensä oli _Basilides_, -- jonka vartioittavaksi
Potaminaea oli uskottu, suojella häntä kansan raa'alta väkivallalta.
Kiitollisuutta säteilivät kauniin uhrin silmät tälle miehelle,
joka ainoana kaikista osotti hänelle sääliväisyyttä tämän kovan
koetuksen hetkinä, ja Basilides kuuli hänen lausuvan: "kun minä
pääsen pois, rukoilen Herraa että Hän palkitsee sinua siitä hyvästä,
jota olet minulle osottanut." Kun ehdittiin määrätylle paikalle,
laskettiin Potaminaea verkalleen jäsen jäseneltä, jotta hänen
tuskansa kauemmin kestäisivät, kiehuvaan pikeen. Täten loppuivat
vihdoin hänen kärsimisensä. -- Muutaman päivän päästä mestattiin
Basilideskin, jonka sydämmessä Potaminaean jalo esimerkki oli
virittänyt ijankaikkisen elämän valon. Hänkin kuoli uskonsa tähden
ristiinnaulittuun Vapahtajaan.
Länteenpäin kääntyivät nyt vainon myrskyt levittäen kauhujaan
_Kartagonkin_ nuoressa seurakunnassa. Tämän kaupungin vankilassa
tapaamme tähän aikaan muiden muassa kaksi nuorta naista, _Vivia
Perpetuan_ ja _Felicitaan_, jotka uskoivat Vapahtajaan. Vastikään
olivat he päättäneet sen opetus- ja koetusajan, jonka kirkko vaati
pakanuudesta kääntyneiltä, ennenkuin nämä kasteen kautta otettiin
kristillisen seurakunnan jäseniksi. Perpetua oli korkeasukuinen
ainoastaan 21 vuoden ikäinen vaimo, jolle tämä maailma tarjosi
mitä sillä on viehättävintä ja parasta. Muun muassa kutsui pieni
rintalapsi, jonka hän sai ottaa mukaansa vankilaan, hänen ajatuksiaan
takasin maailmaan, ja kun lisäksi hänen vanha, harmaapäinen isänsä,
joka oli pakana, surusta masentuneena tuli vankilaan, rukoillen
häntä luopumaan Kristuksesta, syntyi nuoren vaimon sydämmessä kova
taistelu. Voittaen kiusaukset, vastasi hän kuitenkin vanhuksen
helliin rukouksiin: "en voi sanoa itseäni muuksi, kuin olen ja
olen oleva: olen kristitty." Muutaman päivän perästä siirrettiin
kristityt vangit siitä verraten hyvästä vankilasta, jossa heitä
tähän asti oli säilytetty, pimeään luolaan. Täällä oli suuri joukko
kaikenkaltaisia pahantekijöitä, joiden paatumus ja hurja raakuus
teki kristittyjen tilan vielä surkeammaksi. Vanginvartijain iva ja
säälimättömyys lisäsi heidän kärsimisiänsä. Tämmöisten vaiheiden
ohessa koitti näille Jesuksen tunnustajille se päivä, jona he kasteen
kautta olivat otettavat seurakunnan yhteyteen -- sen seurakunnan,
jonka paljas nimi silloin herätti ylönkatsetta ja vihaa kaikkialla
eikä tuottanut sen jäsenille muuta kuin tuskaa ja onnettomuutta
maailmassa. Ja kuitenkin odottivat he ikävällä tätä hetkeä! Semmoinen
oli marttyyrien usko ja rakkaus Vapahtajaan! Muutamat diakonit,
jotka olivat päässeet sisälle vankilaan, kastoivat nämä kuolemaan
vihityt uhrit kolmiyhteisen Jumalan nimeen sen taivaallisen
valtakunnan alamaisiksi, jonka kirkkautta ja kunniaa kaikki ne saavat
nähdä, jotka loppuun asti uskollisina pysyvät. Sanottuin diakonein
onnistui toimittaa vangeille vähän parempi paikka eräässä toisessa
vankihuoneessa, vaan täällä odotti Perpetuaa vielä tuskallinen
taistelu. Sinne saapui nimittäin hänen isänsä, koettaen vielä kerta
kyyneleillä ja rukouksilla muuttaa tyttärensä päätöstä. "Lapseni"
huokasi vanhus "sääli toki isäsi harmaita hiuksia! Sääli isääsi, jos
vielä ansaitsen kantaa tätä nimeä. Minä olen kasvattanut sinua, sinä
olet ollut minulle veljiäsi rakkaampi, voi, älä tuota minulle tätä
häpeää. Muista äitiäsi, sukulaisiasi, poikaasi, joka ei jää eloon,
jos sinä kuolet. Karkota nuo korkeat ajatukset pois mielestäsi äläkä
syökse meitä kaikkia onnettomuuteen." Perpetua vastasi: "kun seison
tuomioistuimen edessä, on kaikki päättyvä niin, kuin Jumala tahtoo;
tiedäthän, ettemme ole omassa vallassamme, vaan Jumalan vallassa."
Sortunein mielin lähti isä pois. Kun Perpetua sitten tuotiin
tutkittavaksi, koetti maaherrakin hänen mieltänsä muuttaa, sanoen:
"sääli isäsi harmaita hiuksia, sääli lastasi, uhraa keisarille!"
Mutta vakavasti vastasi jalo vaimo: "isäni onnettomuutta kyllä suren
yhtä paljon, kuin jos itse kärsisin hänen tuskansa, mutta omatuntoni
ei salli minun muuta tunnustaa, kuin mitä sydämmeni uskoo." Lopuksi
antoi maaherra vitsoilla piestä Perpetuan isää, jotta tytär
sääliväisyydestä vihdoinkin taipuisi, mutta vaikka taistelu oli kova,
ei Perpetua nytkään horjunut. Kristityt tuomittiin petojen eteen
heitettäviksi, ja Perpetua vietiin takasin vankilaan. Vahvistaen
uskoansa viimmeiseen taisteluun, nautti hän Herran ehtoollisen
muiden kuolemaan vihittyjen kanssa. Näiden joukossa oli, kuten yllä
mainitsimme, Felicitaskin, joka vankilassa oli synnyttänyt lapsen.
Kooten viimmeiset voimansa erosivat nämä molemmat hengiltä tuomitut
äidit pienokaisistansa, jotka he uskoivat ystävilleen hoidettaviksi,
ja seurasivat muita marttyyrejä näytelmäpaikalle. Kansan huviksi
olivat miehet puettavat Saturnuksen pappien, naiset Ceres jumalatarta
palvelevain naispappein pukuun, mutta kristityt sanoivat: "annammehan
vapaaehtoisesti elämämme, koska emme tahdo uhrata epäjumalille;
miksi meitä siis tähän pakotetaan?" Asianomaiset pitivät anomusta
kohtuullisena ja Jesuksen tunnustajat saivat esiintyä näyttämöllä
omissa vaatteissaan. Jo kuului petojen kiljunta, marttyyrit
suutelivat toisiansa ja veisaten ylistysvirttä sen Herran kunniaksi,
jolle he olivat elämänsä pyhittäneet, odottivat he levollisina
kuolemaa. Hetkinen vain -- ja heidän tuskansa olivat loppuneet ja
katoomattoman ilon päivä heille koittanut.
Septimius Severuksen vaino kesti monta vuotta, vaikkei se kuitenkaan
ollut yleinen koko valtakunnassa. Niiden maakuntien joukossa, joissa
kristityltä vainottiin, mainitaan Galliakin, missä, kuten jo on
kerrottu, kirkkoisä Irenaeuskin silloin sai surmansa. -- Tällä tavoin
surmasi onneton keisarikunta, jonka perikatoa barbarein uhkaavat
joukot, sisälliset eripuraisuudet ja yhä karttuva tapainturmelus
valmistivat, vielä kauan jaloimpia naisiansa ja paraita miehiänsä
sokeutensa uhriksi, ennenkuin se vihdoin käsitti, että kristinusko
oli ainoa, joka voi sen perikatoa viivyttää.