Katsahdus toisen vuosisadan kirkkoon.
-- Olkaat aina valmiit vastaamaan jokaista, kuin teidän toivonne
perustusta tutkistelee, joka teissä on, hiljaisuudella ja
pelvolla. 1 Piet. 3: 15.
Täynnä vaaroja ja vaikeuksia oli tämä aika. Nuo veriset vainot,
joista olemme kertoneet, vaativat joka päivä uusia uhreja, ja lisäksi
rupesi pakanallinen tiedekin nyt kaikin keinoin koettamaan kumota
kristinuskoa, jota paitsi yhä karttuva harhaoppisuus häiritsi kirkon
rauhaa, tuottaen eripuraisuutta ja riitaa veljellisen rakkauden
ja sopusoinnun sijaan. Jos milloinkaan niin vaadittiin tämän ajan
kristityiltä totuuden jaloa, urhoollista tunnustamista sanoilla
ja töillä ja sitä rakkautta, joka "kaikki kärsii, kaikki uskoo."
Vaan kirkko ei kuitenkaan sortunut tässäkään taistelussa, sillä
Herra taisteli sen puolesta. Marttyyrein jalo joukko ei ole ainoa
todistamassa, että Hän nytkin oli läsnä seurakuntaansa: monet muut
ilmiöt osottavat samaa. Niinpä viittaa esim. ajan kristillinen
kirjallisuus kaikkien erehdyksien uhallakin tähän lohdulliseen
totuuteen.
Jo ennen on puhuttu n.s. apostolisista isistä, jotka melkein
kaikki elivät tänä aikakautena. Noudattaen suurten opettajainsa
esimerkkiä, kirjoittivat he kirjeitä seurakunnille, opettaen ja
neuvoen kristityitä oikein vaeltamaan elämän kaitasella tiellä sekä
lohduttaen heitä koetuksen ja vainon hetkinä. On kyllä totta, että
eivät heidän kirjeensä mitenkään voi vetää vertoja uuden testamentin
kirjoille, totta sekin, että apostoliset isät monesti erehtyvät
opissansa, mutta emme silti saa halveksia heidän merkitystänsä kirkon
historiassa. Päinvastoin löydämme heidän kirjoituksissaan monesti
kalliita aarteita, joiden vertaisia ei joka aika synnytä.
Kuten jo mainitsimme, ei pakanamaailma enää tyytynyt ainoastaan
niihin väkivaltaisiin keinoihin, joilla se alussa muihin ryhtymättä
oli koettanut Jesuksen tunnustajia sortaa. Sen pajassa valmistui
nyt toisiakin aseita, joiden avulla ruvettiin kristinuskoa
kirjallisuudenkin alalla hätyyttämään. Kaikenkaltaisia valheellisia
juttuja, joita niin halukkaasti kerrottiin kristityistä ja heidän
elämästään, koettivat toiset kirjallisesti levittää. Sitäpaitsi
tekivät filosofit parastansa tieteellisesti todistaaksensa
kristinuskon muka kelpaamattomuutta ja kykenemättömyyttä tyydyttämään
ihmisjärjen vaatimuksia. Tämän ohessa ilmaantui semmoisiakin
kirjailijoita, jotka ivaten ja pilkaten kilvan pyrkivät samaa
tarkoitusta saavuttamaan. Viimemainituista ovat etenkin tunnetut
_Celsus_ ja _Lucianus_. Edellinen pilkkaa kristittyjen uskoa,
joka edellyttää Jumalan alentuvan ihmisiä vihaamaan, vieläpä
rakastamaankin. Jumala -- niin hän arvelee -- ei huoli ihmisistä
enemmän kuin apinoista ja kärpäsistä. Verraten kristityitä
muurahaisiin ja matoihin, puhuu hän halveksimalla etenkin heidän
uskostansa syntisiä armahtavaan vapahtajaan, väittäen koko tämän
opin perustuvan valheelliseen satuun. Hänen sanansa ilmaisevat
katkeraa vihaa kristityitä vastaan, joiden lukuisuus näyttää häntä
arveluttavan. Lucianuksen iva on toista laatua. Häntä on kutsuttu
tämän aikakauden Voltaireksi, sillä hän pilkkaa kaikkia uskontoja,
säästämättä yhtä vähän vanhoja filosofeja kuin kristityltä.
Viimemainituista kertoessa kirjoittaa hän muun muassa: "Näiden
ihmisraukkojen päähän on pöllähtänyt se luulo, että heidän
ruumiinsa ja sielunsa ovat katoamattomat ja että he saavat elää
ijankaikkisesti; sentähden ylönkatsovat he kuolemaa, vieläpä sitä
etsivätkin. Heidän ensimmäinen lainsäätäjänsä on luulotellut heille
että he kaikki ovat veljiä, kun vain ovat eronneet meistä ja
kieltäneet kreikkalaiset jumalat, sekä kehottanut heitä palvelemaan
ristiinnaulittua sofistaa ja elämään hänen sääntöjensä mukaan. Jos
joku kavala viekoittelija tulee heidän luoksensa ja tietää oikeat
keinot, niin hän piankin voi rikastua ja sitten nauraa hän tyhmää
kansaa."
Maailman hyökkäyksiä vastustamaan esiintyvät nyt _apologeetat_
(puolustajat), näyttäen _puolustuskirjoissaan_ toteen, kuinka
syyttömät Jesuksen tunnustajat olivat kaikkiin niihin rikoksiin,
joista heitä soimattiin, sekä todistaen tieteellisesti kristinuskon
verratonta ylevyyttä kaikkien muiden uskontojen ja oppijärjestelmäin
rinnalla. Toisen vuosisadan apologeetoista vetävät huomiomme
puoleensa: _Tatianus, Atenagoras Teofilus Antiokiasta_ sekä
etenkin jo ennen mainittu Justinus Marttyyri, joka on heistä
kaikista etevin. Tämä Justinus oli syntyperältään kreikkalainen,
vaikka hän oli elänyt ensimmäiset vuotensa Samariassa, minne hänen
vanhempansa olivat muuttaneet. Kauan oli hän, niinkuin hän itse
kertoo, turhaan hakenut totuutta eri filosofein kouluissa, kunnes
hän vihdoin antautui uusplatonilaisuuteen. Jo luuli hän tässä opissa
löytäneensä, mitä etsi, kun hän kerta tapasi erään vanhan miehen,
joka alkoi hänelle puhua kristinuskon syvistä totuuksista. Vanhuksen
sanat iskivät syvään hänen sydämmeensä ja herättivät hänessä
vastustamatonta halua tutkimaan raamattua, Tästä kirjasta Justinus
löysi, mitä hän niin kauan turhaan oli hakenut, ja tästä lähtien
uhrasi hän koko elämänsä totuuden palvelukseen ja puolustukseen.
Me tiedämme hänen pysyneen tälle totuudelle uskollisena loppuun
asti, tiedämme hänen ansainneen Marttyyrin kunnianimen, jolla
kirkko on tahtonut hänen muistoansa kunnioittaa, -- Ensimmäisen
puolustuskirjansa kirjoitti Justinus luultavasti jo v. 139 ja jätti
sen silloiselle keisarille _Antoninus Piukselle_. Vaan turha oli
hänen yrityksensä johdattaa Rooman hallitusta ja sen pakanallisia
alamaisia käsittämään kristinuskon jaloutta ja sen tunnustajain
siveellistä puhtautta. Vielä toisenkin puolustuskirjan ehti hän
kirjoittaa ennenkuin hän verellänsä kirkkohistorian lehdille
piirsi vieläkin paremman todistuksen kristinuskon ylevyydestä.
Lainaamme tähän muutamia otteita Justinuksen puolustuskirjoista.
"Me (kristityt) emme uhraa epäjumalan kuville, joita käsin tehdään,
vaan me palvelemme totista Jumalaa, jonka Kristus on meille
ilmoittanut. Meitä kyllä pidetään mielettöminä, koska omistamme
tälle Kristukselle, joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen
aikana, jumalallisen kunnioituksen, vaan he (vihollisemme) eivät
voisi niin soimata jos tietäisivät ristin salaisuuden. Me, jotka
ennen elimme siveettömyydessä, harrastamme nyt puhtautta; me,
jotka muinoin turvasimme noitakeinoihin, olemme nyt pyhittäneet
elämämme hyvälle, luomattomalle Jumalalle; me, jotka ennen pidimme
tavaroita ja rikkautta kaikkea muuta kalliimpana, annamme nyt
vapaaehtoisesti omastamme tarvitseville; me, jotka kävimme sotaa
toisiamme vastaan emmekä tahtoneet tietääkään niistä, jotka eivät
kuuluneet meidän kansaamme, istumme nyt samassa pöydässä heidän
kanssansa ja rukoilemme vihollistemme puolesta. Mitä, jotka vihan
vimmassa meitä vainoovat, koetamme hyvyydellä lepyttää, ja me
toivomme luottamuksella, että hekin voivat päästä saman onnen
osallisuuteen, josta me nyt iloitsemme." Nämä sanat ovat rauhan
sanoja keskellä taistelun kiihkoa, kristillisen rakkauden vakaata ja
ylevää kieltä meluavan maailman myrskyissä. Ja jos kohtakin meidän
täytyy myöntää että Justinus monesti erehtyy, vieläpä joskus esittää
väärin kristinuskon päätotuuksiakin, sekä että hän liian rohkeilla
vertauksillaan ja mielivaltaisilla olettamisillaan useinkin eksyy
pois oikealta tieltä, on kirkkohistoria kuitenkin aina kalliissa
muistossa säilyttävä hänen jalon taistelunsa totuuden puolesta
aikana, jolloin Herran tunnustajilta vaadittiin niin paljon.
Mistä kirjailijoista, jotka toisella vuosisadalla puolustivat
kirkon oppia lahkolaisia vastaan, on Polycarpuksen oppilas
_Irenaeus_ epäilemättä etevin. Jo varhain lähti hän Galliaan
luultavasti vastustamaan tässäkin maassa löytyviä Gnostikkoja
ja oli presbyterinä täällä, kun Lyonin ja Viennen seurakunnat
joutuivat tuon kauhean vainon alaisiksi v. 177. Potinuksen jälkeen
tuli hän Lyonin piispaksi ja kärsi marttyyrikuoleman v. 202. Vielä
vanhoilla päivillään muistelee Irenaeus hellällä rakkaudella ja
suurella kunnioituksella suurta opettajaansa. Niin kirjoittaa hän
eräälle nuoruudenystävälleen, jota hän koettaa saada luopumaan
Gnostikkojen petollisista paaveista: "Mitä elämämme aikuisimpina
vuosina olemme kuulleet ja havainneet, se kasvaa yhteen sielumme
kanssa, niin että vieläkin päivän selvästi muistan paikan, missä
autuas Polycarpus istui, hänen tapansa ja ulkomuotonsa sekä puheensa,
jotka hän seurakunnalle piti kertoessaan meille kanssakäymisestänsä
Johanneksen ja muiden kanssa, jotka olivat nähneet Herran; -- muistan
selvästi kuinka hän kertoi heidän puheistansa, Herran sanoista ja
ihmetöistä. Hänen puheensa olivat aina raamatun mukaisia. Tämmöisiä
minä kuulin sen armon kautta, jonka Jumala on minulle antanut;
paperille en niitä kirjoittanut, vaan sydämmeeni, ja siinä minä
niitä Jumalan avulla aina säilytän." Asettuen kokonaan kirkon
säilyttämän suullisen kertomuksen ja p. raamatun perustukselle ei
Irenaeus antau tieteellisiin tutkimuksiin ja väittelyihin uskonnon
alalla, vaan puhuu uskon ja vakuutuksen yksinkertaista kieltä. Tuon
tuostakin teroittaen lukijoillensa sitä totuutta, että me pääsemme
oikeaan käsitykseen Jumalasta ainoastaan Häntä rakastamalla sekä
jokapäiväisen pyhityksen kautta, kammoo hän kaikkia filosofillisia
tutkimuksia, "sillä" -- niin hän sanoo Paavalin kanssa -- "tieto
paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa." Ainoastaan tältä kannalta tahtoo
hän uskonnon syvimmätkin salaisuudet käsittää, ja sentähden säilyttää
hän taistelussaan Gnostikkojakin vastaan tuon sydämmen lempeyden,
joka on kristillisen kirjailijan kauniin ominaisuus Lukiessamme
hänen kirjaansa "harhaoppisia vastaan" tiedämme hänen rukoilleen
niiden puolesta, joita vastaan hän taisteli. Irenaeuksen lempeä
ja rauhallinen mieliala ilmaantui kauniilla tavalla myöskin itä- ja
länsimaiden kristittyjen välillä pääsiäisjuhlan viettämisestä
syntyneessä riidassa. Asian laita oli seuraava. Vähän-Aasian
seurakunnat, joissa löytyi paljo juutalaiskristittyjä, olivat
säilyttäneet vanhan testamentin tavan syödä pääsiäislammasta Misan
kuun 14 p:nä. Seuraavan päivän viettivät he sitten Herran kärsimisen
muistoksi sekä 17 päivänä ylösnousemisen juhlaa Länsimaiden kristityt
eivät hyväksyneet tätä tapaa, koska pääsiäisjuhla siten saattoi
sattua vietettäväksi minä viikonpäivänä hyvänsä Asia tuli puheeksi,
kun Polycarpus Smyrnasta v. 160 kävi Roomassa Täkäläinen piispa
_Annicetus_ puolusti länsimaalaista katsantotapaa jota vastaan
Polycarpus väitti itse viettäneensä pääsiäisjuhlaa Johanneksen kanssa
vanhan tavan mukaan. He erosivat kuitenkin sovussa toisistansa, ja
kysymys jäi tällä kerralla sikseen Mutta v 196 syntyi sama riita
jälleen ja tiili silloin hyvinki kiivaaksi Rooman silloinen piispa
_Viktor_, joka saman kysymyksen johdosta oli riitaantunut Efesoksen
piispan _Polycarpuksen_ kanssa, kiihtyi kiivaudessaan niin että hän
rikkoi kaiken yhteyden Vähän-Aasian seurakuntien kanssa. Silloin
kirjoitti Irenaeus Viktorille kirjeen jossa muun muassa tapaamme
seuraavat kauniit sanat: "Apostolit ovat säätäneet, ettei kenenkään
omatunto saa loukkaantua ruo'asta tahi juomasta eikä määrätyistä
sabatti- tahi juhlapäivistä Mistä siis kaikki nämä riidat ja
häiriöt? Me vietämme juhlia, vaan vihan ja kiukun hapatuksessa,
kun rikkirevimme Jumalan kirkkoa pitäen silmällä ainoastaan, mitä
ulkonaista on, unhottaen uskon ja rakkauden." Riitaa Irenaeus ei
saanut asettumaan, sitä kesti aina vuoteen 325, jolloin _Nicaean
kirkolliskokous_ sen vihdoin ratkaisi, mutta kirkkohistoria on aina
muistava hänen ylevämielinen käytöksensä tässäkin tilaisuudessa,
samoin kuin se suurella kiitollisuudella ja kunnioituksella yleensä
muistaa hänen hyvää työtänsä kirkon palveluksessa ja siitä syystä
omistaa hänelle etevän sijan _kirkko-isien_ jalossa joukossa.
Jumalan palveluksessa seurattiin vielä apostolisen aikakauden
yksinkertaista tapaa. Vaikka se mielipide oli yleinen, että kristityn
sabatti on joka päivä eikä riipu säädetyistä ajoista eikä määrätyistä
paikoista, tahdottiin kuitenkin erittäin muistaa muutamia päiviä
viikossa. Min vietettiin _keskiviikkoa_ muistamalla Kristuksen
kärsimisen alkua, _perjantaita_ Hänen kuolemansa ja _sunnuntaita_
Hänen ylösnousemisensa muistoksi. Molemmat edelliset päivät
olivat _surupäiviä_, joina paastottiin ja polvistuen rukoiltiin,
viimemainittu sitä vastoin vietettiin _ilopäivänä_; silloin
toimitettiin rukoukset seisaalta eikä paastottu. Kuten ennen on
mainittu säilyttivät juutalaiskristityt lauantain (sabattipäivänä).
He viettivät sitä ilopäivänä, jota vastoin länsimaiden seurakunnat,
vastustaen tätä katsantotapaa, alkoivat sitä surupäivänä pitämään ja
semmoisena viettämään. Muuten määrättiin jumalanpalveluksen menot ja
kirkon juhlaryhmä tarkemmin vasta myöhempinä aikoina, jonka vuoksi
täydellisempi kertomus tähän kuuluvista asioista paraiten sopii
esiteltäväksi toisessa paikassa.
Tähän aikaan, jolloin harhaoppisuuden synnyttämä eripuraisuus
uhkasi erikoisseuroihin jakaa Herran seurakunnan, esiintyi myös yhä
selvemmin _yhden katolisen_ (yleisen) _kirkon_ aate vastustamaan
lahkolaisuuden harjoittavaa vaikutusta. Vaan tällä aatteella oli
vieläkin tärkeämpi ja syvempi merkitys: se ilmaisi nimittäin samalla
tuota kristinuskon ylevää tarkoitusta yhdistää koko ihmiskunnan
yhdeksi ainoaksi lammashuoneeksi, jonka paimen on Kristus. Jo tämän
aikakauden etevimmät henkilöt, niinkuin Polycarpus, Irenaeus y.m.
puolustavat jäykästi kirkon katolisuutta. Hengen sisällinen yhteys
vaati kyllä yhteyttä ulkonaisissa oloissakin, mutta ajan pyrinnöt
tässä suhteessa tulivat toiselta puolen vaarallisiksi kirkolle, kun
näet ruvettiin pitämään ei ainoastaan harhaoppeja, epäsiveellisyyttä
ja luopumista seurakunnasta, vaan myös jokaista poikkeusta yleisestä
tavasta ulkonaisissa muodoissa, hallitustavassa ja jumalanpalveluksen
menoissa irroittumisena kirkon ja samalla Kristuksen yhteydestä.
Kirkon yksyyden aate esiintyi elävänä piispan persoonassa, jonka
virkaa ruvettiin pitämään entistä suuremmassa kunniassa. Poiketen
apostolisen aikakauden tavasta, antoi tämä aika sanotun nimen
ainoastaan yhdelle joka seurakunnassa ja häntä pidettiin muita
seurakunnan palvelijoita etevämpänä ja arvokkaampana. Tämä on sen
katsantotavan ensimmäisiä enteitä, joka sittemmin saa kristikunnan
vuosisatojen kuluessa polvistumaan paavin valtaistuimen edessä.