Harhaoppisuutta: Ebionit, Natsarealaiset, Gnostikot.
-- -- -- teidän sekaanne tulee vääriä opettajia, jotka
vahingolliset eriseurat tuovat, ja kieltävät sen Herran, joka
heidän ostanut on, saattaen heillensä nopian kadotuksen. 2 Piet.
2: 1.
Kirkon taistellessa vihollisiansa vastaan, syntyi sen omassa
keskuudessa vielä suurempia vaaroja, kuin vainojen tuottamat
onnettomuudet olivatkaan. Tarkoitamme harhaoppeja, jotka jo varhain
kylvivät valheen ja eripuraisuuden myrkyllisiä siemeniä Herran
seurakuntaan. Jo apostolein aikana tapaamme siellä täällä tämän
harhaoppisuuden enteitä, mutta vasta toisella vuosisadalla alkaa
se selvästi esiintyä, muodostaen erityisiä, kirkon ja raamatun
opista enemmän tahi vähemmän poikkeavia lahkoja. Sen ilmiöt
jakaantuvat alussa kahteen pääryhmään: toinen tähtää ykspuolisesti
juutalaisuuteen, toinen taas perustuu pakanalliseen filosofiaan,
johon se lainaa aineksia raamatusta, siten koettaen sulattaa
kristinuskoa pakanallisen tieteen kanssa yhteen. Edellistä edustavat
_Ebionit_ ja _Natsarealaiset_, jälkimmäistä _Gnostikot_.
Kuten ennen on kerrottu, löytyi Jerusalemin seurakunnassa
vanhimmista ajoista asti niitä, jotka puolustivat Mooseksen lain
orjallista noudattamista juutalaisen tavan mukaan. Jerusalemin
hävityksen jälkeen heräsi tämä käsitystapa, jonka yksipuolisuuden
ja kiihkon apostolein oppi ja esimerkki oli saanut asettumaan,
uuteen voimaan. Hadrianus oli nimittäin Jerusalemin raunioille
rakennuttanut _Aelia Capitolina_ nimisen kaupungin sekä kieltänyt
Juutalaisia, joiden kapinoitsemisenhalua hänkin oli saanut
kokea, siihen asettumasta ja erittäin uskonnollisia menoja siinä
harjoittamasta, siten masentaaksensa heidän kansallistunnettansa.
Tämä herätti juutalaiskristityissä innostusta sorrettua Mooseksen
lakia puolustamaan ja muodosti _Ebionien_ ja _Natsarealaisten_
yhdistykset. Edelliset puolustivat ankarasti ympärileikkausta
ja Mooseksen lakia, väittäen sen noudattamista välttämättömäksi
autuuden ehdoksi kaikille kristityille, eivätkä tunnustaneet Paavalia
apostoliksi, selvästikin siitä syystä, että hän niin jyrkästi
poikkesi tästä katsantotavasta. Mutta vieläkin arveluttavampi oli
se heidän väitöksensä, että Kristus oli vain ihminen, joka vasta
kasteessa varastettiin jumalallisilla voimilla. Heidän käyttämässään
n.k. Matteuksen evankeliumissa ei ensinkään löytynyt kertomusta
Vapahtajan syntymisestä ja ylönluonnollisesta sikiämisestä, vaan
se alkoi Johannes Kastajan historialla. Vähemmän ankarat olivat
Natsarealaiset, jotka vaativat Mooseksen lain noudattamista
ainoastaan juutalaisuudesta kääntyneiltä, puolustivat Paavalin
apostolista arvoa eivätkä kieltäneet Kristuksen jumaluutta, vaan he
takertuivat jo varhain Gnostikkojen pauloihin ja joutuivat siten
vieläkin vaarallisemmille harhateille. Vielä neljännellä vuosisadalla
tapaamme heitä Palestiinassa, Jordanin itäpuolella; Ebionien jäljet
katoavat jo varemmin.
Siihen aikaan, jolloin kristinusko alkoi levitä maailmassa,
olivat kreikkalais-roomalaisen sivistyksen kukat jo alkaneet
lakastua. Vanhat uskonnot olivat jo aikoja sitten paljastaneet
kelvottomuutensa eivätkä filosofein oppijärjestelmätkään enää
voineet ihmisiä tyydyttää. Kaikille ajatteleville kävi vanhan
maailman kykenemättömyys synnyttää jotain uutta päivä päivältä
selvemmäksi, mutta ennenkuin pakanallinen tiede ja viisaus
luopuivat herruudestansa, yhtyivät aikakauden nerokkaimmat ja
voimakkaimmat henkilöt suureen työhön, jonka tarkoituksena oli luoda
elähyttävää henkeä ja uutta voimaa vanhentuneisin oppikaavoihin
ja sivistysmuotoihin. Kooten kaikkialta aineksia tähän suureksi
aiottuun rakennukseen, koettivat he sulattaa yhteen kaikki tunnetut
sivistysaineet, kuinka erinkaltaiset nämä sitten olivatkin. Näin
syntyi _uusplatonilainen filosofia_ ja sille uskottiin pakanamaailman
tieteellinen taistelu kristillistä tunnustusta ja oppia vastaan.
Ajan hengen tahraamana kietoutui moni kristittykin tämän uuden
viisaustieteen pauloihin, ja täten syntyi itämaalaisten unelmain,
kreikkalaisen filosofian ja kristillisten aatteiden sekoituksesta
tuo eriskummallinen, eri tahoille kauas haaraantuva uskonnollinen
oppijärjestelmä, jonka vaihtelevat ilmiöt tunnetaan _gnostisismin_
yhteisellä nimellä.
Mahdotonta olisi yhdessä jaksossa täydellisesti esitellä Gnostikkojen
oppia. Siitä löytyy nim. niin monta toisistansa eroavaa järjestelmää,
jotka eivät sovi yhteiseen kaavaan, jommoista senvuoksi ei olekaan.
Gnostikot jakaantuvat kahteen pääluokkaan: _aleksandrialaiset_ ja
_syyrialaiset Gnostikot_. Edellisten mietteiden pääkohdat, mikäli
niitä voi yhteensovittaa, ovat seuraavat: Jumala on määräämätön,
käsittämätön henkisyys; hän on tosin kaiken henkisen elämän
alkulähde, vaan toiselta puolen persoonaton aate vain, joka
ijankaikkisuudesta lepää tunnottomana, toimetonna. Itsetajuntaan
pääsee tämä Gnostikkojen jumala vasta _aioonein_ kautta, jotka,
lähtien hänestä ijankaikkisen luonnonlain pakosta, hänen kera
muodostavat _valkeuden, puhtaan henkisyyden valtakunnan_. Tämän
jyrkkänä vastakohtana on _aineen_ eli _pimeyden_ niinikään
ijankaikkisuudesta olemassa oleva _valtakunta_. Muutamat aioonit
vaipuivat heikkoudesta aineesen, ja täten syntyneestä valon ja
pimeyden aineksien sekoituksesta muodosti _demiurgi_, eräs alhainen
aiooni, näkyväisen maailman. Ihmishenki semmoisenaan on puhdas
ja valoisa, sen nykyinen saastaisuus riippuu siitä, että se on
yhtynyt aineesen, joka on syntinen ja paha. Vapahtaaksensa aiooneja
pimeyden vallasta tuli korkein aiooni, Kristus, maailmaan, opettaen
esimerkillään ihmisiä ruumiinkidutuksilla voittamaan aineen, jotta
heidän henkensä, kuoleman kautta vihdoin kokonaan vapautettuna
ruumiin kahleista, pääsisi palajamaan valkeuden valtakuntaan. Vaan
pysyäksensä itse vapaana synnistä, ilmaantui Kristus valeruumiissa,
jonka vuoksi hänen kuolemansakin oli ainoastaan valekuolema.
Syyrialaiset Gnostikot, jotka perustuivat _Soroasterin oppiin_,
käsittivät valkeuden ja aineellisuuden valtakuntain keskinäisen
suhteen vieläkin jyrkempänä, ijankaikkisesti sovittamattomana
taisteluna, jota paitsi he muissakin kohden poikkesivat
aleksandrialaisten veljiensä katsantotavasta. Jälkimmäisten etevin
edustaja on _Valentinus_, eräs juutalaiskristitty, joka toisen
vuosisadan keskipaikoilla vaikutti opettajana Aleksandriassa ja
Roomassa; edellisistä mainittakoon _Saturninus_, jonka Hadrianuksen
aikana tapaamme Antiokiassa.
Eräs kirkkohistorioitsija vertaa Gnostikkojen oppia kiehuvaan
noitakattilaan, jonka savuisassa höyryssä esiintyy hurjasti
muodostuneita kuvaelmia, ja tämä vertaus onkin hyvin sattuva,
Heidän rohkeat, hehkuvan ja hillitsemättömän mielikuvituksen
kannattamat ajatuksensa luovat mitä kummallisimpia näköaloja, joiden
synkät, unelmankaltaiset haaveet vaihtelevissa muodoissa kiitävät
silmiemme ohitse. P. raamatun ylevä oppi elävästä, persoonallisesta
Jumalasta, joka vapaasta rakkaudesta loi maailman, sen kertomus
syntiinlankeemisesta ja ihmiskunnan turmeltuneesta tilasta,
evankeliumi ihmisten pelastuksesta Jesuksessa Kristuksessa -- kaikki
muuttuu Gnostikkojen oppijärjestelmissä totuuden irvikuvaksi, joka
ei voi tyydyttää omaatuntoa eikä järkeä, Ja tätä uutta, ihmishengen
omatekoista viisautta kokivat muutamat n.s. oppineet nyt levittää
kristikunnassa, koska heistä oli muka alentavaista uskolla omistaa
raamatun yksinkertaista oppia. Mutta heidän viisautensa levitti
pimeyttä vain pettyneiden ihmisten sydämmiin, ryöstäen kaikilta,
jotka siihen takertuivat, kristinuskon tarjoomat rikkaat aarteet sekä
asettaen heidät turvattomina, toivottomina jatkamaan matkaansa elämän
aavalla eksyttävällä merellä. Pian näkyivät seuraukset, Gnostikkojen
alussa ankara elämä ruumiinkidutuksiesa ja kaikenlaisissa
itsensäkieltämisissä synnytti vähitellen vastakohtansa, Monissa
paikoin antautuivat he hurjaan epäsiveellisyyteen, väittäen lihan
vallan siten helpoimmin masentuvan. Tälle kannalle asettuivat esim.
_Kainiitat_ ja _Nikolaiitat_, joiden hirvittävä epäsiveellisyys
herätti inhoa pakanoissakin. Asiain näin ollen täytyi kirkon koota
kaikki voimansa estääksensä tätä turmeluksen tulvaa hävittämästä
viheriöitseviä niittyjänsä. Mutta vaikka gnostisismi ei kestänyt
taistelua totuuden puolustajia vastaan, vaan vähitellen katosi
näyttämöltä, jätti se kuitenkin tuntuvia jälkiä Herran seurakuntaan,
sillä vielä kauan tämän jälkeen tapaamme kirkossa poikkeuksia
raamatun osottamalta tieltä, jotka muistuttavat Gnostikoista,
todistaen kuinka vaikea kristikunnan oli päästä vapaaksi heidän
vaarallisista verkoistansa.
Mitä likeisimmin sukua Gnostikkojen mietteiden kanssa ovat ne
haaveet, joita tapaamme persialaisen _Manin_ eli _Manichaeuksen_
perustamassa harhaopissa. Matkoillansa oli hän länsimailla
pintapuolisesti tutustunut kristinuskoon ja kotia palattuansa
koetti hän esi-isiensä pakanalliseen uskontoon sovitella muutamia
sen totuuksista. Persialaiset papit surmauttivat hänen inhottavalla
tavalla (277), mutta hänen perustamaa lahkoansa he eivät saaneet
masennetuksi. Manilaisia tapaamme myöhempinä aikoina monissa paikoin
kristikunnassa.