I.

Kristittyjen taistelu toisella vuosisadalla.

Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat tätä ja

puhuvat kaikkinaista pahuutta teitä vastaan, valhetellen minun

tähteni. Matt. 5: 11.

V. 98 astui _Trajanus_ Rooman valtaistuimelle. Kuin tunnettu, on

hänen hallituksensa keisarein aikakauden paraimpia ja jaloimpia

aikoja. Hän on saanut liikanimen "isänmaan isä" ja sen hän monesta

syystä ansaitseekin. Trajanuksen oli tapa sanoa, että hän tahtoi

hallita niin, kuin hän itse tahtoi tulla hallituksi, ja valalla

oli hän senaatille vakuuttanut, ettei hän milloinkaan tahtoisi

vahingoittaa rehellisten ihmisten henkeä tahi kunniaa. Ja kuitenkin

on tämäkin keisari yksi niitä, jotka kovilla vainoilla ovat

koettaneet masentaa kristinuskoa ja sen tunnustajia. Tämä on meistä

ensin outoa, kummallista, vaan jos asiaa likemmin tarkastamme, käy

syy meille piankin selväksi. Kristinuskon kautta oli kokonaan uusi

aate esiintynyt maailmassa ja tämä aate oli vanhan pakanallisen

katsantotavan mitä jyrkin vastakohta. Roomalainen valtioviisaus

tajusi helposti, kuinka mahdotonta oli sovittaa kristittyjen kaikista

muista oloista eroavia tapoja ja mielipiteitä pakanallisten ohjeitten

mukaan järjestetyn yhteiskunnallisen ja valtiollisen elämän kanssa

yhteen, ja erittäinkin käsittivät Rooman paraat hallitsijat tämän

selvästi. Kristinuskon suurta tarkoitusta korottaa koko maailma

Jumalan valtakunnaksi he eivät ymmärtäneet, vaan, arvostellessaan

asiaa ainoastaan valtiolliselta kaunalta, pitivät he kristityitä

valtiolle vaarallisina. Trajanus kammosi sitäpaitsi erittäin

kaikkia seuroja ja yhdistyksiä, sillä hän arveli niiden jäsenten

pyrkivän erilleen valtiosta, ja kielsi erityisellä lainsäädännöllä

kaikki yksityiset kokoukset. Asiain näin ollessa oli luonnollista,

että kristityitä ruvettiin tarkasti silmällä pitämään ja oikeuden

edessä syyttämään lakien rikkomisesta. Usein olivat asianomaiset

kuitenkin epävarmat, mikä menetystapa heidän suhteensa olisi

käytännöllisin ja oikein. Ajan luonnetta ja kristittyjen asemaa

Trajanuksen aikana hyvin kuvaava on eräs meille säilynyt kirje,

jonka Bitynian silloinen maaherra _Plinius nuorempi_ kirjoitti

keisarille. Sen sisällys on seuraava: -- "En ole milloinkaan ollut

läsnä kristityitä tutkittaissa enkä tiedä, mistä ja mihin määrin

on tapana heitä rangaista. Olen myöskin hyvin epävarma siitä, eikö

heidän ikänsä olisi lukuun otettava, vai rangaistaanko nuoret

samalla lailla, kuin täysi-ikäiset. Yhtä epätietonen olen senkin

suhteen, annetaanko heille anteeksi, jos luopuvat uskostansa,

vai onko itse nimi 'kristitty' rangaistava, jos kohta siihen ei

liittyisikään mitään rikosta. Niiden suhteen, joita minun edessäni

on kristityiksi syytetty, olen menetellyt seuraavaan tapaan.

Olen kysynyt, ovatko kristityitä. Jos he sen myönsivät, uudistin

kysymykseni toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuoleman

rangaistuksella. Ne, jotka pysyivät tunnustuksessaan, vietiin

minun käskystäni mestauspaikalle, sillä en epäillyt että heidän

taipumaton uppiniskaisuutensa kaikessa tapauksessa oli rangaistava,

mikä heidän tunnustuksensa sisällys olisiki ollut. Toiset käyttivät

itsensä kuin mielipuolet; niistä tein luettelon ja lähetin heidät

Roomaan, koska olivat roomalaisia kansalaisia, -- Pian ilmaantui

rikos monessa muodossa. Minulle annettiin itsensä ilmoittamattoman

tekemä kirjoitus, joka sisälsi semmoistenkin nimiä, jotka kielsivät

koskaan kristityitä olleensa. Kun he, noudattaen minun esimerkkiäni,

rukoilivat jumalia sekä viinillä ja suitsutuksella, polvillaan

palvelivat sinun kuvaasi, jonka minä tätä tarkoitusta varten olin

asettanut muiden jumalankuvain joukkoon, ja sitäpaitsi kirosivat

Kristusta, johon tosi kristittyjä ei milloinkaan voi pakottaa, pidin

velvollisuutenani päästää heidät irti. Toiset, joita kristityiksi

syytettiin, tunnustivat olevansa semmoisia, vaan kielsivät sen heti

jälestäpäin. Kaikki palvelivat sinun ja jumalain kuvia ja kirosivat

Kristusta." Kerrottuaan, kuinka hän kiduttamalla kahdelta nuorelta

naiselta oli koettanut saada selkoa kristittyjen "rikoksista",

jatkaa Plinius: "En ole heissä löytänyt muuta kuin rajatonta

taikauskoa. Sentähden jätin tutkinnon toistaseksi ja päätin kysyä

neuvoa sinulta. Asia näyttää sitä vaativan, koska tähän vaaraan

joutuneiden luku on niin suuri. Sillä monta kaikista ikäluokista,

säädyistä ja kummastakin sukupuolesta on tuotu ja tuodaan yhä

edelleen tutkittavaksi. Rutto on tarttunut ihmisiin kaupungeissa,

kylissä ja maaseudulla, vaan näyttääpä kuitenkin siltä, kuin jos

voisi sen leviämistä estää. Pitkän ajan perästä alkavat ihmiset

nimittäin ottaa osaa jumalanpalveluksiin temppeleissä; uhrieläimiä

ruvetaan jälleen ostamaan. Tästä voi päättää että useat vielä

saattavat luopua erehdyksestänsä, jos heille suodaan parannusaikaa."

-- Trajanus hyväksyi kaikin puolin maaherran esityksen ja määräsi,

ettei kristittyjä saisi hakemalla hakea; ainoastaan niitä piti

tuomita, joita oikeuden edessä syytettiin. Mutta heidän asemansa oli

kuitenkin hyvin tukala, koska tietysti semmoisia aina löytyi, jotka

olivat varsin halukkaat vetämään heitä oikeuteen, ja valitettavasti

täytyy meidän myöntää, että moni kristitty pelosta luopui uskostansa.

Jo ylläkerrottu Pliniuksen kirjekin todistaa, etteivät kaikki Herran

tunnustajat olleet loppuun asti uskolliset. Veriseen taisteluun

olivat tämän ajan kristityt vihityt, ja joka tahtoi pitää kristityn

jaloa nimeä, hän ei saanut horjua tässä taistelussa, kuinka suuret

sen koetukset ja vaarat sitten olivatkin. Nimikristityt eivät

kelvanneet taistelemaan marttyyrein urhoollisissa riveissä, heidän

täytyi luopua uskon sankarein kirkosta; eikä niiden luku, jotka

olivat valmiit uhraamaan kaikki Herran tähden, sittenkään ollut pieni

-- se kasvoi päinvastoin päivä päivältä.

Toisen vuosisadan veritodistajista vetää Jerusalemin seurakunnan

vanha paimen _Simeon_ ensimmäisenä erityisen huomiomme puoleensa.

Tämä mies, jota arvellaan Herran sukulaiseksi, oli Jaakop nuoremman

marttyyrikuoleman jälkeen saanut hänen virkansa, ja kun osa Pellaan

paenneita kristittyjä Jerusalemin hävityksen jälkeen palasi

tähän esi-isien vanhaan, rakkaasen kaupunkiin, oli hän niiden

joukossa. Ollen yli sadan vuoden vanha, hän ei helposti viihtynyt

muualla, vaikka rauniot vain nyt osottivat sitä paikkaa, missä

pyhä kaupunki, tuo hänelle kaikista paikoista maan päällä rakkain,

oli ollut. Trajanuksen vaino levitti kauhujaan Palestiinaankin,

ja kun Juutalaiset, joiden vihaa kristittyjä vastaan ei heidän

oma onnettomuutensakaan ollut lieventänyt, täkäläisen roomalaisen

maaherran edessä syyttivät Simeonia valtiolle vaarallisena Davidin

huoneen perillisenä, otettiin vanhus kiinni ja ristiinnaulittiin.

Näin muutti (v. 107) tämä paljon kokenut Herran palvelija 120 vuoden

vanhana maallisen elämän taisteluista ja tuskista ijankaikkisen ilon

majoihin. Kauan oli hän todistanut Herrasta, kovimpienkin kohtaloiden

uhalla pysyi hän uskollisena loppuun asti, kunnes hän, kaunistaen

marttyyrikuolemalla Jesukselle pyhitetyn elämänsä, nyt lähti

palkkansa perimään pitkästä ja hyvästä työstänsä. Kirkkohistoria ei

kerro meille muuta tämän miehen elämän vaiheista, vaan eihän meidän

tarvitsekaan tietää enempää asettaaksemme hänen marttyyrikirkon

jaloimpain uskonsankarein rinnalle.

Veristen vainojen uhkaamana taisteli tämän aikakauden kirkko kovaa,

vaan voitollista taistelua sortajiansa vastaan, ja lukemattomat

kristityt uhrasivat siinä henkensä Herran kunniaksi ja siunaukseksi

tuleville sukupolville. Trajanuksen ajoilta on vielä erittäin yksi

näistä sankareista muistettava, nimittäin apostolinen isä _Ignatius_,

jonka nimi jo ennen on mainittu. Hän oli ollut Johanneksen

opetuslapsi ja johti nyt piispana Antiokian seurakuntaa. Kun keisari

v. 115 retkellään Parttilaisia vastaan kävi Antiokiassa, tuotiin

Ignatius kristityksi syytettynä hänen eteensä, "Sinäkö olet se

mies", kysyi Trajanus, "joka pahana henkenä uskallat vastustaa minun

käskyjäni, houkutellen muitakin samaan onnettomuuteen?" Piispa

vastasi: "pahat henget katoavat kauas Jumalan palvelioista. Minua

vihataan, sillä minä tunnustan Kristuksen kuninkaakseni ja kannan

häntä sydämmessäni." "Tarkoitatko häntä, joka ristiinnaulittiin

Pontius Pilatuksen aikana?" kysyi keisari. "Niin, juuri häntä, joka

on ristiinnaulinnut synnin ja laskenut kaiken pahuuden vallan niiden

jalkain alle, jotka kantavat häntä sydämmessään", sanoi Ignatius,

joka nyt tämän todistuksensa tähden tuomittiin Roomaan lähetettäväksi

ja siellä kansan huviksi petojen eteen heitettäväksi. Ylistäen

Jumalaa, Joka hänelle oli suonut kunnian kantaa kahleita, niinkuin

apostoli Paavali, jätti jalo piispa hyvästi seurakunnallensa,

sulkien sen rukouksissa Herran armoon, ja antoi vastustuksetta

sitoa itsensä. Raakojen sotamiesten vartioimana vietiin hän nyt

Seleusian satamaan, mistä matkaa jatkettiin meritse. Smyrnassa

tapasi Ignatius lähettiläitä Vähän Asian seurakunnista, jotka olivat

tulleet häntä tervehtimään, sekä sanotun seurakunnan piispan,

ystävänsä _Polycarpuksen_. Mikä lohdutus hänelle voida näin matkan

kovat kärsimiset unohtaa, saada puhua Herrasta ja uskonveljeinsä

kanssa kiittää ja ylistää Hänen nimeänsä! Vaan enemmän kuin ystäväin

rakkaus ja hellä osanotto tuotti iloa hänen sydämmelleen kuitenkin se

ajatus, että hän pian oli uhraava henkensä Herran kunniaksi. Meille

on säilynyt _seitsemän_ Ignatiuksen tällä matkalla kirjoittamaa

_kirjettä_, jotka muun ohessa kuvaavat, kuinka hartaalla ikävällä

hän odotti marttyyrikuoleman hetkeä ja lopullista pelastustansa.

Niinpä kirjoittaa hän Rooman kristityille: "minä melkein pelkään

teidän rakkauttanne, koska toivomalla toivon verelläni saavani

todistaa uskoani. Tämmöistä tilaisuutta päästä Jumalan tykö ei

minulle toisti olisi tarjona. Jos olette tyyneinä, saatte ylistää

Herraa, kun annatte minun tulla Hänen omaisuudeksensa. Rukoilen

teitä jättämään minut pedoille hyvällä luottamuksella; olen Jumalan

nisunsiemen, jonka niiden hampaat jauhavat pieneksi. Puhutelkaat

niitä lempeästi, että he tulevat minun haudakseni, jotta ei minusta

mitään jäisi kenellekään vaivaksi." Pitkän ja vaivaloisen matkan

jälkeen, jota osittain kuljettiin maitse, osittain laivalla ja

jonka kestäessä Ignatius oli tilaisuudessa tervehtiä seurakuntia

Troaksessa, Filippissä y.m., saapui hän vihdoin rasituksista

nääntymäisillään Roomaan (116). Tänne olivat muutamat Antiokian

kristityistä kiirehtineet hänen edellänsä, ja heihin yhtyi muitakin

Jesuksen tunnustajia, jotka halusivat puhutella tuota jaloa opettajaa

ja rukoilla hänen puolestansa. -- Joukottain kiirehtivät Rooman

asukkaat teaatteriin, mistä nälkäisten petojen ulvonta kuului.

Sinne vaelsi nyt Ignatiuskin. Säälikö kukaan niistä, jotka tässä

suuressa väentungoksessa riensivät huvitusta etsimään teaatterin

verisistä näytelmistä, tuota vanhaa, petojen ruuaksi tuomittua

miestä? Tuskinpa! Kristityitä hän ei saanut kauan puhutella; vartijat

kiiruhtivat hänen kulkuansa, jotta hän aikanaan olisi saapuvilla.

Jo istuvat katsojat odottaen paikoillansa, ja hetkisen kuluttua

työnnetään Ignatius näyttämölle. Kun pedot hyökkäävät häntä vastaan

ja verinäytelmiin ihastunut yleisö uteliaasti odottaa ratkaisevaa

hetkeä, seisoo hän tyynenä paikallansa näkemättä, kuulematta, mitä

täällä tapahtuu. Hänen taivasta kohti luodut silmänsä, tuo suloinen

hymyily hänen huulillansa todistavat, että hänen ajatuksensa ovat

muualla. Pian ilmoittavat yleisön hurjat mieltymyksen osoitukset

hänen saaneen surmansa. Näytelmä loppui, ja toiset samankaltaiset

saivat Rooman kansan piankin tämän tapauksen unhottamaan, vaan

kirkkohistoria ei sitä milloinkaan unhota, sillä se on lehdillensä

ainaiseksi piirtänyt Ignatiuksen sankarikuoleman ja kalliina muistona

säilyttänyt kertomuksen tämän jalon miehen elämänvaiheista, etenkin

tästä hänen viimmeisestä taistelustansa Jumalan kunniaksi.

_Hadrianuksen_ hallitessa (117-138) rupesi kansa vaatimaan

kristittyin surmaamista pakanallisissa juhlissa. Vähän-Aasian

maaherran _Serenius Grannianuksen_ ehdotuksesta kielsi tämäkin

keisari kaikki väkivaltaiset yritykset kristityitä vastaan, vaan

laillisen vainon tie oli kuitenkin jokaiselle heidän vihollisellensa

yhä edelleenkin avoinna, niin että Jesuksen tunnustajat nytkin saivat

paljon kärsiä. Mutta paljoa vaikeammaksi tuli heidän asemansa,

kun _Markus Aurelius_ v. 161 astui valtaistuimelle. Tämä keisari,

jonka stoalaista ylpeyttä kristittyjen innostus ja nöyryys inhotti,

ei ensinkään koettanut hillitä kansan vihaa heitä vastaan, vaan

antoi vielä lisäksi käskyn hakea heitä ja kiduttamalla pakottaa

heitä luopumaan Kristuksesta. Jota enemmän aika edistyi, sitä

vaarallisemmaksi tuli näiden vaiheiden ohessa suuren keisarikunnan

tila. Idässä uhkasivat Parttilaiset, pohjoisessa Germanialaiset;

alituiset sisälliset kapinat, tuon tuostakin sattuneet nälkä- ja

ruttovuodet, maanjäristykset sekä muut onnettomuudet lisäsivät kansan

levottomuutta ja pelkoa. Viha kristityitä vastaan tuli entistä

yleisemmäksi ja raivokkaammaksi. Mitä hirmuisimpia huhuja pantiin

heistä liikkeelle; niimpä kerrottiin heidän seuroissansa tappavan

pieniä lapsia ja juovan heidän vertansa, harjoittavan tavatonta

epäsiveellisyyttä y.m. senkaltaista. Taikauskoisessa kansassa varttui

ja vakaantui se luulo, että tuo yleiseksi tullut luopuminen esi-isien

uskonnosta oli jumalien vihan syynä sekä niiden onnettomuuksien,

joiden alaisena kansa näinä aikoina huokaili. Ei kristittyjen

siveellinen elämä, ei heidän rauhallisuutensa ja ahkeruutensa, ei

heidän auttavaisuutensa kaikkia kohtaan -- ei mikään voinut suojella

heitä kansan raivolta. Turhaan koetti _Justinus Marttyyrikin_

kristinuskoa kirjallisesti puolustaa -- keisari vastasi vainoomalla,

ja v. 166 mestattiin tämä jalo mies Roomassa, missä niin moni muu

samaan aikaan, uhraten kaikki kalliin uskonsa tähden, kuoli hyvä

tunnustus huulillansa.

Kovimmin kohtasi vaino Vähän-Aasian kristityitä, joista erittäin

Smyrnan seurakunnan jäsenet tässä suhteessa vetävät huomiomme

puoleensa. Jääkööt tässä luettelematta nuo julmat rääkkäykset ja

hirveät kidutuskoneet, joilla Jesuksen tunnustajia täällä koetettiin

pakottaa uskosta luopumaan; muistelkaamme sen sijaan kristittyjen

urhoollisuutta tässäkin kovassa koetuksessa. Kirkkohistoria kertoo

suuria näiden sankarein haudoilla. Todistakoot vanhan piispan

Polycarpuksen, tuon ennen mainitun Ignatiuksen ystävän, viimmeiset

elämänvaiheet, miten täällä taisteltiin. Kun vimmastuneet pakanat

olivat kyllästyneet tavallisten kristittyjen kuolemantuskia

katselemaan, alkoivat he vaatia Polycarpuksen henkeä. Piispa oli

vetäynyt eräälle maatilalle, mistä vainoojat hänen pian löysivät.

Hän ei pelästynyt, kun he astuivat sisälle, eikä moittinut heitä,

tarjosi päinvastoin heille ruokaa ja pyysi ainoastaan saada rukoilla

pari tuntia. Polycarpus tuotiin kaupunkiin ja vietiin maaherran

eteen. Tämä lausui: "ajattele toki korkeata ikääsi; vanno että luovut

uskostasi ja huuda toisten kanssa: kuolkoot Jumalan kieltäjät."

Vanhus loi silmänsä taivasta kohti ja huokasi, vaikka aivan toista

tarkoittaen: "niin, kuolkoot jumalankieltäjät," ja kun maaherra

sitten kehotti häntä Kristusta kiroomaan, vastasi hän: "kuusi ja

kahdeksankymmentä vuotta olen Häntä palvellut, eikä hän koskaan ole

minulle mitään pahaa tehnyt; kuinka voisin minä kirota kuningastani

ja Herraani?" "Minulla on petoja" sanoi maaherra. "Anna niiden tulla"

kuului vastaus. "Tulella voin sinua rangaista" huusi maaherra, vaan

Polycarpus vastasi tyynesti: "sinä uhkaat tulella, joka hetken

vain palaa ja sitten sammuu, sillä et tiedä mitään tulevan tuomion

ijankaikkisesta tulesta, joka jumalattomille tallella on. Mutta

miksis viivyt? Tee, mitä tahdot." Tunnin aikaa oli tutkintoa jo

kestänyt; kansa tuli levottomaksi ja alkoi huutaa: "heittäkäät hän

pedoille, viekäät roviolle! Hän on Aasian opettaja, kristittyjen isä

ja meidän jumalien hävittäjä." Maaherra, jonka sydämmeen piispan

jalo käytös oli syvään iskenyt, tuomitsi hänen kuitenkin vihdoin

poltettavaksi. Roviolle astuessaan rukoili Polycarpus: "Herra Jumala,

Jesuksen Kristuksen Isä, minä kiitän sinua, että tällä hetkellä

tahdot tehdä minunkin osalliseksi Jesuksen Kristuksen kärsimisissä.

Sinulle olkoon kunnia Jesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen kanssa

ijankaikkisesti!" Tuli syttyi hitaasti, ja kun rovio vihdoin rupesi

palamaan, eivät liekit koskeneetkaan Polycarpukseen, ikäänkuin jos

olisivat tahtoneet karttaa tätä viatonta, ylevää uhria. Keihäällä

pistettiin hän nyt kuoliaaksi (167). -- Näin taistelee, näin voittaa

ainoastaan se, joka on löytänyt elämän tien Kristuksen seuraamisessa.

Kymmenen vuotta myöhemmin (177) syttyi Galliassa uusi vaino

kristityitä vastaan, jonka kestäessä etenkin _Lyonin_ ja _Viennen_

seurakuntia kovasti ahdistettiin. Tämän vainon lukemattomista

uhreista mainittakoot erittäin: eräs nainen _Blandina_, joka,

valittamatta kärsien kovimmatkin kidutukset ja todistaen: "minä olen

kristitty, eikä meidän keskuudessamme mitään pahaa harjoiteta,"

sankarin urhoollisuudella uhrasi henkensä; 15 vuotias nuorukainen

_Ponticus_ sekä Lyonin vanha piispa _Potinus_.

Toisen vuosisadan viimmeiset vuodet eivät kirkolle olleet

niin myrskyisät kuin edelliset, vaan vaikea oli silloinkin

kristittyjen asema monessa paikassa. Mutta kaikkien vaiheiden

uhalla levisi kristinusko voitollisesti keisarikunnan eri osissa.

Veritodistajain jalo esimerkki puhui voimakasta, jaloa kieltä;

kaikista kansanluokista sai kirkko joka päivä uusia tunnustajia:

vanhuksia, naisia, nuorukaisia, lapsia kokoontui joukottain totuuden

veristä lippua seuraamaan. Mikä kaunis todistus kristinuskon omasta

sisällisestä voimasta!