Jerusalemin hävitys (v. 70).
-- ne päivät pitää tuleman sinun ylitses, että sinun vihollises
ympäripiirittävät sinun ja ahdistavat sinun jolta kulmalta.
Ja maahan tasoittavat sinun ja sinun lapses jotka sinussa ovat,
ja ei jätä sinussa kiveä kiven päälle; ettes sinun etsikkos aikaa
tuntenut. Luuk. 19: 43-44.
Jo kauan olivat roomalaiset maaherrat saaliinhimollaan ja sorrollaan
rasittaneet Juutalaisia, jotka sentähden monta kertaa olivat
ryhtyneet aseisin sortajiansa vastaan. Mutta turhat olivat heidän
kapinansa aina olleet, sillä Rooman sotajoukot pakottivat heidät
joka kerta jälleen kuuliaisuuteen. Kovin oli sorto Neron asettaman
maaherran _Gessius Floruksen_ aikana, ja onneton kansa kokosi vielä
kerran (v. 66), muinaisuutensa muistojen innostuttamana, kaikki
voimansa särkeäksensä Rooman ikeen, joka niin raskaasti painoi
sen niskoilla. Samaan aikaan olivat he lisänneet syntivelkaansa
Jaakop nuoremman surmalla, siten lähestyttäen vanhurskaan Jumalan
tuomion päivää. Heidän onnistui kuitenkin ensin pakottaa Roomalaiset
poistumaan Jerusalemista, mistä myös siellä olevat kristityt,
aavistaen kaupungin kovaa kohtaloa, pakenivat, vetäytyen syrjäiseen
Jordanin toisella puolella olevaan _Pellaan_. Neron käskystä kokosi
sotapäällikkö _Vespasianus_ 60,000 miestä, marssitti ne Galileaan ja
valloitti siellä monta kaupunkia. Uhkaavina lähestyivät roomalaiset
kotkat vihdoin pyhää kaupunkiakin ja rupesivat sitä piirittämään.
_Selotein_ hurja ja vimmastunut joukko, joka oli yllyttänyt
kansan kapinaan ja Jerusalemissa perustanut hirmuvallan, lisäsi
onnettomuutta, ja kun sitten 20,000 miehen suuruinen _Idumealainen_
ryövärijoukko väkivallalla tunkeusi kaupunkiin, nousi hätä äärettömän
suureksi. Vasituinen piiritys alkoi huhtikuussa v. 70. Sitä johdatti
Vespasianuksen poika _Titus_, sillä edellinen oli vähää ennen
julistettu keisariksi ja palannut Roomaan. Pääsiäisjuhlan vuoksi oli
kaupunkiin kokoontunut summattoman paljo väkeä ja jo heti piirityksen
alussa tuli kova ruokatavarain puute. Päivä päivältä hetki hetkeltä
kasvoi onnettomuus entistä kauheammaksi. Luonnottominkin ruoka oli
herkkua, ja jos joku yön pimeässä oli uskaltanut hengen vaarassa
mennä kaupungin ulkopuolelle kokoamaan vähän kasveja ravinnokseen,
täytyi hänen, jos hän pelastui roomalaisilta etuvartiajoukoilta,
ensimmäiselle häntä väkevämmälle luovuttaa kaikki. Eräs juutalainen
_Josefus_, joka omin silmin näki nämä kauhistukset, on sittemmin
jouduttuaan roomalaiseen vankeuteen, kirjoittanut kansansa
historian ja siinä kuvannut myöskin kysymyksessä olevia tapahtumia.
Lainaamme tähän muutamia otteita hänen kertomuksestansa Jerusalemin
viimmeisistä vaiheista:
"Varallisuus ei auttanut ketään, sillä nälän suuretessa kiihtyi
kapinoitsijain ja ryövärein raivo ja vallattomuus. Jotka vielä olivat
voimissa saivat kärsiä kovia kidutuksia, sillä heiltä vaadittiin
väkisellä ruoka-aineita, koska heidän ulkonäkönsä muka ilmaisi, että
heillä semmoisia oli; nälkään nääntyvät saivat olla rauhassa, heillä
kun selvästikään ei ollut mitään. Kurjaa oli ruoka, ja kyynelet
kiertyivät silmiin, kun näki väkevämmän käyttävän voimaansa ja heikon
vaikeroivan vain. Vaimot veivät ruuan miehiltänsä, pojat isiltänsä,
ja -- mikä oli kaikista surkeinta! -- äiditkin ottivat leipäpalasen
lastensa suusta eivätkä enää armahtaneet rakkaita, kuihtuvia
pienokaisiansa. Kun he tällä lailla ylläpitivät kurjaa elämäänsä,
tulivat kapinan alottajat ryöstämään heiltä viimmeisetkin murut.
Katot olivat täynnä nälkään nääntyviä naisia ja lapsia, kaduilla
makasi joukottain kuolleita vanhuksia. Hahmujen näkösinä vaelsivat
pojat ja nuorukaiset kaupungissa, kunnes kuolleina kaatuivat
maahan. Nuo kurjat ihmiset eivät jaksaneet kuolleita sukulaisiansa
haudata, ja joka vielä olisi kyennyt sitä tekemään, kammoksui
kuolleitten ääretöntä lukua sekä omaa epätietosta kohtaloansa. Ei
itkuakaan eikä vaikeroimista enää kuulunut: nälkä tukehutti kaikki
sydämmenliikutukset. Kuivin silmin katselivat kuolemaan vihityt uhrit
niitä, jotka ennen heitä olivat päässeet lepoon. Äänetön hiljaisuus
-- kamalan kuoleman yö -- vallitsi kaupungissa. Mutta kaikista
hirmuisimmat olivat ryövärit, jotka puutteesta horjuvina juoksivat
talosta toiseen, kuten hullut koirat, syöden lopuksi vanhoja heiniä
ja kenkiäkin". Muiden hirveiden yksityis-seikkojen ohessa kertoo
Josefus seuraavankin kauhean tapauksen. Eräs korkeasukuinen ja rikas
vaimo, kotosin _Pereasta_, oli sodan syttyessä paennut Jerusalemiin.
Sotamiehet ryöstivät häneltä vähitellen kaikki, kunnes onnettomalla,
joka turhaan oli koettanut saada heiltä surmansa, ei ollut muuta
omaisuutta jälellä, kuin pieni rintalapsi. Puoleksi mieletönnä
onnettomuudesta ja tuskasta puhui vaimo lapsellensa: "onneton lapsi,
miksi sinun säästäisin sodan, nälän ja kapinan päivinä? Ole minulle
ruuaksi, kapinoitsijoille kostonhaltiaksi, maailmalle saduksi, joka
ainoana vielä puuttui Juutalaisten onnettomuuksissa". Näin sanoen
tappoi hän lapsensa ja rupesi sen lihaa ruuaksi keittämään. Nälän
raivossa tulivat sotilaat jälleen, tunsivat hajun keitoksesta ja
vaativat sen esille. Kauhuksensa näkivät nyt näyn, joka oli heillekin
liian hirvittävä, ja kun lisäksi kuulivat kärsimisistä jähmettyneen
äidin kylmästi lausuvan: "minun on lapsi, minun tekokin. Syökäät,
älkäätkä olko naista heikommat, äitiä tunnokkaammat", kiiruhtivat
he vapisevina pois, "vaikkeivät suinkaan", niin sanoo Josefus,
"kernaasti suoneet vaimolle tätäkään ruokaa". Ken ei tätä lukiessaan
muista Vapahtajan sanoja: "voi raskaita ja imettäväisiä niinä
päivinä"!
Tämmöisiä näytelmiä, joiden kauhut saavat veren suonissamme
hyytymään, nähtiin tähän aikaan pyhässä kaupungissa. Sen kostonpäivät
olivat nyt täytetyt, vanhurskaan Jumalan tuomio tullut. Moni pitänee
kertomustamme kaikkia inhimillisiä tunteita liiaksi loukkaavana,
mutta miksi koettaisimme unhottaa synnin seurauksia, miksi salata
sen kauhuja? Ennustaahan Jumalan sana maailmalle vieläkin kamalampia
tapahtumia, emmekä tiedä milloin koko tämän maailman syntimitta on
täytetty ja sen viimmeinen hetki tullut. Kristityn velvollisuus on
niin tarkastella menneiden aikojen vaiheita, että ne todella tulevat
olemaan hänelle opiksi ja varoitukseksi tässä pintapuolisessa ja
kevytmielisesti iloisessa maailmassa. Ajatellessaan Jerusalemin
onnettomuutta, muistaa hän lohdutukseksensa myös, etteivät kristityt
olleet siinä osallisina, ja luoden silmänsä tulevaisuutta kohti,
toivoo hän luottamuksella, että kun Jumalan viimmeinen suuri tuomio
hävittää maailman eikä jätä kiveä kiven päälle, Jesuksen tunnustajat
silloinkin pelastuvat hävityksen kauhistuksesta.
Säälien Jerusalemin onnettomia asukkaita, koetti jalomielinen
Titus monta kertaa saada kaupunkia antautumaan. Mutta kun tämä ei
onnistunut, vaan Juutalaiset yhä vieläkin puolustivat itseänsä
tuolla toivottomuuden hurjalla urhoollisuudella, kaivatutti hän
uudet vallitukset, joiden avulla hänen onnistui valloittaa tärkeä
_Antonia_ niminen linna. Lopuksi tekivät Roomalaiset suuren rynnäkön,
jonka kautta melkein koko kaupunki joutui heidän haltuunsa.
Ainoastaan _Siionin_ linnassa ja temppelissä puolustivat juutalaiset
vielä itseänsä. Kun eivät Roomalaisten piirityskoneet pystyneet
särkemään temppelin vankkoja muureja, sytytettiin sen etupihat
tuleen. Juutalaiset sotilaat vetäytyivät sisälle temppeliin, minne
Roomalaiset heitä miekka kädessä seurasivat. Täällä syntyi kova
taistelu. Vihdoin heitti roomalainen sotilas palavan kekäleen
kaikkein pyhimpään: tuhaksi paloi komea rakennus ja koko kaupunki
tasoitettiin maahan. "Minä luulen sanoo Josefus, puhuessaan
Jerusalemin hurjista puolustajista, että, jos Roomalaiset kauemmin
olisivat viipyneet kostamasta näille vallattomille, kaupunki joko
olisi vaipunut maan alle, taikka olisi vedenpaisumus tahi Sodoman
salamat sen hävittäneet, sillä siinä löytyi paljoa jumalattomampi
suku, kuin se jota nämä onnettomuudet kohtasivat". Eikä hän
kuitenkaan ajatellutkaan tämän sukupolven verrattomasti suurinta
rikosta! Hän ei tietänyt, kenen veri näin kovalla kostolla tuli
heidän päänsä päälle, vaikka sanasta sanaan nyt toteutui mitä Herra
itse oli Jerusalemista ennustanut.
Kuusi kuukautta oli piiritystä kestänyt, Josefus arvaa taistelussa
kaatuneiden, nälkään ja ruttoon kuolleiden luvun 1/2 miljoonaksi,
vaan jos tässä onkin liikaa, oli heidän lukunsa kaikessa tapauksessa
tavattoman suuri. Ne, jotka jäivät eloon, myytiin orjiksi taikka
vietiin vieraisin maihin. Mitä Jumala jo Mooseksen ajoista asti oli
ennustanut Israelin lapsille, jolleivät kuulisi "suuren profeetan"
ääntä, oli nyt tapahtunut, Halveksittuina ja vainottuina, ilman
kotoa ja isänmaata ovat he tästä ajasta saakka eläneet muukalaisina
kaikissa maissa. Ei milloinkaan ennen ole Jumalan tuomio niin kauan
ja raskaasti kohdannut tätä kansaa. Waan tätä ajatellessamme on
meidän myöskin muistaminen, että Juutalaiset vielä nytkin, vaikka
he eivät ole tunnustaneet Jesusta Kristukseksi, vaan jääneet Hänen
seurakuntansa ulkopuolelle, kuitenkin yhä edelleenkin ovat Jumalan
kansa. Jo se seikka, että he, vaikka hajoitettuina kaikkiin maihin
ja vuosisatojen kuluessa mitä kovimman sorron alaisina, kuitenkin
ovat olemassa kansana, vetää huomiomme puoleensa, sillä toista sen
vertaista ilmiötä ei tiedä historia kertoa. Kovimpienkin kohtaloiden
uhalla ovat he säilyttäneet kansallisuutensa, muinaiset muistonsa ja
tulevaisuuden toivon, vieläpä tuon omituisen ulkonäkönsäkin, joka
niin helposti erottaa heidät kaikista muista ihmisistä. Etsiessämme
Jumalan sanasta selitystä tähän historialle selittämättömään
arvoitukseen, löydämme monen muun ennustuksen ohessa myös seuraavat
Paavali apostolin sanat Rooman kristityille: "en minä tahdo salata
teiltä, rakkaat veljet, tätä salaisuutta, (ettette itsellenne
ylpeilisi), että paatumus on puolittain Israelille tullut, siihen
asti kuin pakanain täydellisyys tulis, ja niin pitää kaikki Israel
autuaaksi tuleman". Ihmeen selvällä tavalla yhtyvät raamatun muut
ennustukset Juutalaisten tulevaisuudesta näihin merkillisiin
sanoihin, julistaen tälle kansalle vielä arvaamattoman jalon ja
suuren aseman Jumalan valtakunnan lopullisissa vaiheissa maan päällä.
Tässä tulevaisuuden valossa tahtoo kirkkohistoria sentähden heidän
pitkää alentumisen tilaansakin arvostella, kun se, Jerusalemin
hävityksestä kerrottuaan, on pakotettu pitämään Jumalan omaa kansaa
totuuden tieltä kauas eksyneenä muukalaisena, jonka vaiheet ovat
sille vieraat. Kun kristityt kansat kerran veljenänsä uskossa
Vapahtajaan tervehtivät tätä muukalaista, on kirkkohistoria jälleen
antava Juutalaisille ensimmäisen sijan lehdollansa, niinkuin ennen
kirkon varhaisimpina aikoina Abrahamin lapset olivat sen jaloimmat
sankarit ja ylevimmät edustajat.