Katsahdus apostoliseen aikakauteen. Johannes.
-- tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen
Kristuksen nimen päälle uskoisimme, ja rakastaisimme toinen
toistamme, niinkuin hän käskyn meille antoi. 1 Joh. 3: 23.
Voittosasti oli Jesuksen evankeliumi levinnyt maailmassa;
pienestä sinapinsiemenestä oli tullut "suuri puu", joka levitti
oksiansa kauas sen maan rajojen ulkopuolelle, missä sen juuret
olivat. Rooman keisarikunnan suurimmissa kaupungeissa, niinkuin
Antiokiassa, _Aleksandriassa_, Roomassa, Efesuksessa, Korintuksessa
y.m. löytyi kristityltä seurakuntia, ja uusia syntyi aika
ajalta. Lähetyssaarnaajina vaikuttivat etupäässä apostolit itse,
vaikka varmoja tietoja useammista heistä meiltä puuttuu. Heidän
merkillisimmistä apumiehistänsä tässä suuressa työssä olemme jo
muutamia maininneet. Muistettavat ovat sitäpaitsi juutalainen
_Apollos_, kotosin Aleksandriasta, joka saarnasi kristinuskoa
Efesuksessa, ennenkuin Paavali sinne saapui ja jota arvellaan
_Heprealaiskirjeen_ tekijäksi, sekä _toisen evankeliumin_ kirjoittaja
_Johannes Markus_, jonka lähetystoimista, ensiksi Paavalin
ensimmäisellä lähetysmatkalla ja sittemmin Barnabaksen seurassa
Kypron saarella, Apost. Teoissa puhutaan. Pyhän Hengen valaisemina
saarnasivat tämän aikakauden lähetyssaarnaajat erinomaisella voimalla
Jumalan sanaa, todistaen sanoilla ja töillä, kenen sanansaattajia he
olivat. He puhuivat muilla kielillä, tekivät ihmetöitä ja paransivat
sairaita, eikä mikään inhimillinen viisaus ja tieto riittänyt heitä
vastustamaan. Ijankaikkisen totuuden välikappaleina, ylönluonnollisen
valon lähettiläinä kylvivät he elämän sanaa ihmisten sydämmiin
eksyneessä ja pimeässä maailmassa. Täynnä koetuksia ja kärsimisiä oli
heidän tiensä, marttyyrin kuolema usein heidän lopullinen palkkansa
täällä, mutta voittosa oli heidän matkansa kuitenkin, sillä Herran
väkevyys oli heissä suuri, eikä totuuden oma sisällinen voima, jonka
edustajia he olivat, lannistunut, vaikka he heittivät henkensä
taistelussa. Vastustamattomasti jatkoi se voittoretkeänsä maasta
maahan, kansasta kansaan. Paitsi ylevää muistoansa jätti apostolein
aikakausi ikuiseksi perinnöksi vastasyntyville sukupolville uuden
testamentin kirjat muuttumattomaksi ohjeeksi kirkolle kaikiksi
ajoiksi. Nämä Pyhän Hengen välittömän valistuksen kautta syntyneet
kirjat kuvaavat meille täydellisesti tätä merkillistä, kaikkia muita
aikoja verrattomasti henkirikkaampaa ja jalompaa aikaa. Senvertaista
kirjallisuutta ei kirkko sittemmin ole voinut synnyttää, sillä
se ei milloinkaan myöhemmin samassa määrin ylönluonnollisella
tavalla ole saanut kokea Pyhän Hengen välitöntä vaikutusta
seurakunnassa. Kun muut aikojen kuluessa syntyneet uskonnolliset
kirjat ja oppijärjestelmät tuon tuostakin ovat pettäneet ja vieneet
kristikuntaa harhateille, ovat kristityt aina uudessa testamentissa
löytäneet sen sanan, joka on "jalkaimme kynttilä ja valo meidän
tiellämme". Itse vanhan testamentin jumalallinen sanakin saa vasta
näissä uuden testamentin kirjoissa täydellisen selityksensä ja
kaikiksi ajoiksi riittävän täytteensä. Joka kerta kun kristillinen
kirkko rupesi muita ohjeita seuraamaan, poistui se oikealta tieltä
ja joutui vaarallisille, onnettomuutta tuottaville poluille, ja
ainoastaan raamatun sana voi sille jälleen rauhan ja onnellisuuden
tuottaa. Kuinka sanomattoman rikas se aika, joka tämmöisen sanan
voi luoda! -- Vaan toiselta puolen on meidän myös muistaminen,
etteivät kaikki apostolisen aikakauden tuottamat kirjoitukset ole
yhtä suuriarvoisia. Ainoastaan harvat henkilöt olivat kutsutut Pyhän
Hengen välittömän valistuksen johtamina erehtymättä ilmaisemaan
hengellisen elämän syvimpiäkin salaisuuksia. Kaikki muut voivat
erehtyä, kuinka rikkaat heidän lahjansa, kuinka suuri heidän
kokemuksensa hengellisissä asioissa olikin: heidän sanansa ei ollut
Jumalan ehdotonta sanaa. Todistuksena ovat apostoliset isät, joihin
luetaan, paitsi jo ennen mainittu Clemens Roomalainen, _Barnabas
Ignatius, Polycarpus, Hermas_ ja _Papias_. Heidän kirjoituksistansa
on monta säilynyt, vaan kuinka suuri juopa näiden ja uuden
testamentin kirjojen välillä on, huomaa heti jokainen, joka vähänkään
niitä silmäilee.
Alussa johtivat apostolit itse seurakuntia, mutta näiden yhä kasvava
luku pakotti heitä monessa paikassa jo varhain muille uskomaan tämän
tehtävän. Näitä heidän sijaisiaan kutsuttiin joko _presbytereiksi_
(s.o. vanhemmiksi) tahi _piispoiksi_ (s.o. kaitsioiksi). Vaikka
jokainen seurakunnanjäsen, paitsi naiset, oli oikeutettu Jumalan
sanaa julistamaan, huomaamme jo varhain että apostolit tahtoivat
uskoa vakituisen saarnaviran muutamille henkilöille, joiden lahjat
siihen paraiten soveltuivat. Niinpä sanoo Paavalikin "Jumalan
kutsuneen muutamia apostoleiksi, muutamia opettajiksi" j.n.e. --
Jumalanpalvelus oli yksinkertainen ja järjestetty vanhan testamentin
tavan mukaan. Kristityt kokoontuivat joka päivä (tavallisesti
jonkun yksityisen huoneesen) hartaudenhetkeä viettämään. Luettiin
kappale vanhasta testamentista, myöhemmin evankeliumista tahi
apostolein lähetyskirjeistä, jonka jälkeen seurasi lyhyt kehotus- ja
varoituspuhe, yhteinen rukous sekä veisuu. Jumalanpalvelus päätettiin
Herran ehtoollisella. _Sunnuntaita_ vietettiin jo nyt pyhäpäivänä,
koska Herra sinä päivänä oli noussut ylös haudasta ja kristillinen
vapaus oikeutti Hänen tunnustajiansa luopumaan vanhan testamentin
orjallisesta käsityksestä sabatin suhteen. Juutalaiskristityt
tahtoivat kuitenkin yhä edelleen säilyttää lauvantain sabattipäivänä.
Muita juhlia ja juhlapäiviä ei apostolisella aikakaudella luultavasti
vielä vietetty. --
"Missä paljo valoa on, siellä varjojakin" -- tämä sananparsi soveltuu
apostoliseen aikakauteenkin. Apostolein kirjeistä tiedämme, kuinka
vaikea kristittyjen asema keskellä maailman syntistä elämää oli.
Turmeltuneen pakanamaailman paheet väijyivät seurakuntia kaikkialla,
vietellen ja houkutellen kristityltä ottamaan osaa kevytmielisen,
riettaan ja suruttoman elämän iloisiin huvituksiin. Moni vaipui
törkeihinkin synteihin, jonka vuoksi kristillistä kuria usein
täytyi ankaruudella käyttää. Langenneet suljettiin apostolein
neuvon mukaan pois seurakunnasta, ja vasta todellista katumusta ja
parannusta osotettuaan voivat jälleen päästä sen yhteyteen. Tämän
ohessa ilmaantui siellä täällä tuon tuostakin vääriä käsityksiä
opin suhteen, ja näistä erehdyksistä muodostui pian harhaoppisia
mielipiteitä. Apostolisissa kirjeissä tapaamme sentähden usein
varoituksia ja nuhteita tämän yhä karttuvan vääräoppisuuden johdosta,
ja moni kristitty näki siinä antikristuksen vallan ja viimeisen
tuomion enteitä. Mutta vaikka meidän täytyykin paljastaa tämmöisiä
varjopuolia apostolisen aikakauden kirkossa, voi kirkkohistoria
kuitenkin todistaa, ett'ei inhimillinen elämä Eedenin onnellisen
ajan jälkeen milloinkaan ole ollut niin tarkoituksensa mukainen,
kuin silloin. Kristinuskon kautta oli uusi valoisa aika koittanut
ihmissuvulle. _Usko, toivo_ ja _rakkaus_ sai sydämmet sykkimään ennen
tuntemattomasta ilosta, luoden ihmisten silmät tästä katoavaisesta
maasta taivaallista isänmaata kohti ja kehottaen heitä rukoilemaan
sekä taistelemaan kaikkea pahaa vastaan jotta he pysyisivät
valveilla, kunnes Herra tulisi suurella kunnialla taivaan pilvessä.
Tämän ajan kristityt palvelivat Herraa "hengessä ja totuudessa", ja
turhaan yhtyivät pimeyden myrskyt sitä kirkasta valoa sammuttamaan,
joka heissä ilmestyi. Apostolinen aikakausi on kirkon perustamisen
ja alun aikakausi, vaan samalla kertaa myös sen täydellisyyden aika,
"Kun vanha maailma kuolee" lausuu kirkkoisä Augustinus, "ja kaikki
lakastuu, asuu Kristus seurakunnassa, todistaen, että ihmiset Hänen
kauttansa voivat saada uuden elämän".
Kauemmin kuin kukaan muu Herran 12 opetuslapsesta eli Johannes. Hän,
tuo Jesuksen rakkain opetuslapsi, joka ehtoollisessa makasi Mestarin
rinnalla ja jonka hoidettavaksi Herra ristissä riippuessaan uskoi
äitinsä, jäi viimmeisenä heistä todistamaan Hänestä. Kun toiset jo
olivat muuttaneet Herran iloon, täytyi hänen vielä kauvan viipyä
mailman taisteluissa; vasta noin 100 vuoden vanhana pääsi hän lepoon.
Jerusalemista tuli Johannes Efesukseen, mistä hän johti seurakuntia.
Kysyttänee: kuinka sopi juuri helläsydäminen, hiljainen Johannes,
jonka miltei neitsyeellinen luonto näyttää niin vähän soveltuneen
toimintaan elämän myrskyisällä merellä, johtamaan kirkkoa yhä
karttuvan taistelun ja sisällisen eripuraisuuden päivinä? Miksi
viipyi niin kauan juuri sen opetuslapsen pelastuksen hetki, "jota
Herra rakasti"? On kyllä totta, että "Jumalan ajatukset ei ole meidän
ajatuksemme", vaan kuitenkin saatamme tässäkin, jos kohta ainoastaan
"puolittain," käsittää Hänen tarkoituksensa, Mitä muut apostolit
innostuksella ja voimalla olivat rakentaneet se tuli Johanneksen
rakkaudella järjestää. Häntä kutsutaan "rakkauden apostoliksi" ja jos
joku, niin on tämä nimitys oikeutettu. Pyhän Hengen koulussa ovat
luonnollisen elämän itsekkäiset ja ahtaat ajatukset päivä päivältä
aina enemmän poistuneet hänen sielustansa ja yhä kirkkaammaksi on
hänessä kirkastunut se totuus, että "Jumala on rakkaus". Tästä
rakkaudesta kirjoittaa ja puhuu hän elämänsä loppuun asti, kehottaen
kristityitä "rakastamaan häntä, joka ensin on meitä rakastanut", sekä
teroittaen heihin sitä veljellistä rakkautta, joka on edellisestä
eriämätön. Johannes on kirjoittanut _kolme lähetyskirjettä_, eikä
meidän tarvitse lukea monta sanaa niistä, tietääksemme että ne ovat
saman miehen kirjoittamia, jonka ihmeen syvää ja omituisen rikasta
kirjoitustapaa me ihmettelemme _neljännessä evankeliumissa_. --
Vielä elämänsä vanhoina päivinä sai Johannes kokea vainoa. Keisari
_Domitianuksen_ aikana ajettiin hän nimittäin maanpakolaisuuteen
ja oleskeli jonkun aikaa _Patmoksen_ saarella. Täällä sai hän sen
ilmestyksen, jonka hän Herran käskystä _ilmestyskirjassa_ kertoo.
Taivaan kirkkaudessa näki hän rakkaan herransa, kuuli ihmeellisiä
sanoja siitä, mitä maailman viimmeisinä aikoina tapahtuva on, ja sai
luoda silmäyksen tulevaisen elämän syvimpiin salaisuuksiin. Patmoksen
saarelta palasi hän jälleen Efesukseen, ja kristityt saivat vielä
kuulla tuon tutun kehotuksen, jonka he niin monta kertaa olivat
kuulleet hänen huuliltaan: "rakkaat lapsukaiseni, rakastakaat toinen
toistanne".
Monta kaunista kertomusta on tästä apostolista kirkko säilyttänyt,
vaan valitettavasti on niiden todenperäisyys usein hyvinkin
epäluotettava. Kerromme kuitenkin yhden semmoisen. -- Matkoillansa
oli Johannes kerran tavannut erään nuorukaisen, jonka jalo ulkonäkö
veti hänen huomionsa puoleensa. Hän jätti nuorukaisen Smyrnan piispan
opetettavaksi ja jatkoi matkaansa. Jonkun ajan kuluttua kävi hän
taas Smyrnassa ja kysyi heti piispalta, missä nuorukainen oli.
Suureksi suruksensa sai hän nyt kuulla tämän ruvenneen lähellä olevan
ryövärijoukon johtajaksi. Heti nousi apostoli ratsun selkään ja lähti
yksin nuorukaista hakemaan. Tavattuaan muutamia ryöväreitä, pyysi
hän heti päästä heidän päällikkönsä puheille. Kun tämä sai nähdä
Johanneksen, lähti hän pakoon, vaan vanhus kiirehti hänen jälkeensä
huutaen: "miksi lapseni pakenet minua, vanhaa isääsi? Armahda minua,
lapseni, vielä on toivoa sinun pelastuksestasi ja Kristukselle
pitää minun sinusta tili tekemän. Seisahdu ja usko, että Kristus on
lähettänyt minun tänne"! Nuorukainen pysähtyi, loi silmänsä maahan ja
rupesi katkerasti itkemään. Hän seurasi apostolia, joka antoi hänen
takasin seurakunnalle.
Johanneksen kuolinvuodeksi arvellaan v. 100, ja luultavinta on, että
hän päätti päivänsä Efesuksessa, missä hän niin kauan oli vaikuttanut
sen Herran työssä, jonka iloon hän pitkän ja rikkaan elämänsä
jälkeen nyt hiljaa siirtyi. Hänen kanssansa päättyi apostolinen
aikakausi, jonka vaiheita edellisissä kertomuksissa olemme koettaneet
kuvata. Käsittäen väärin Herran Pietarille lausumat sanat: "jos
minä tahtoisin hänen (Johanneksen) siihen asti olevan kuin minä
tulen, mitä sinun siihen tulee?" olivat kristityt tulleet siihen
luuloon, että Herra oli tuleva Johanneksen vielä eläessä. Mutta kun
apostolin elämä sammuikin ja hän laskettiin hautaan, eikä Herra
ollutkaan tullut, ilmaisi syvä huokaus kristittyjen surua siitä,
että Herran tulemisen päivä kentiesi vielä oli hyvinkin kaukana.
Niin hartaasti toivoivat tämän ajan kristityt taivaan valtakunnan
täydellistä lähestymistä! Kuinka kaunis itse tämä erehdyskin! --
Apostolisen aikakauden loppua on verrattu sabatti-illan rauhaan. Se
kehottaa meitä vielä kerran luomaan silmämme tähän aikaan, jolle
kirkkohistoria ei mielellään tahdo hyvästiänsä sanoa. Johanneksen
kuolema on kuin kaunis iltarusko, joka viipyy taivaalla, vaikka
aurinko jo on mennyt majoillensa, Siinä loistaa vielä meitä kohtaan
tämän aikakauden kirkas valo, ja tämän valon kirkastamana esiintyy
hetken vielä kristillinen kirkkokin. Kun seuraava päivä koittaa, ei
kirkko enää ole sama kuin ennen.
_Sentähden ovat he Jumalan istuimen edessä ja palvelevat häntä
päivällä ja yöllä hänen templissänsä. Ja se joka istuimella istuu
asuu heidän päällänsä._ Ilm. k. 7: 15,