Neron vaino.
Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan; sillä heidän
on taivaan valtakunta. Matt. 5: 10.
Roomalaiset olivat hyvin vapaamieliset voitettujen kansojen
uskontojen suhteen. Niinpä palveltiin tähän aikaan keisarillisessa
Roomassa kaikenkaltaisia pakanallisia jumaluuksia, ja vapaasti
harjoitettiin mitä erinkaltaisimpia pyhiä tapoja ja menoja. Kun
Juutalaiset joutuivat roomalaisen ikeen alaisiksi, pysyivät heidänkin
uskonnolliset olonsa entisellään. Alussa pitivät pakanat kristityitä
juutalaisena lahkona eivätkä huolineet häiriten puuttua heidän
uskonnollisiin asioihinsa, niinkuin esim. Feliksin ja Festuksen
käytös Paavalia kohtaan selvästi osottaa. Mutta jota enemmän
kristinusko aikojen kuluessa levisi, sitä suuremman epäluulon
alaisiksi joutuivat sen tunnustajat pakanainkin silmissä. Kristityt
eivät nimittäin, kuten kaikki muut, taipuneet kunnioittamaan ja
palvelemaan keisaria valtakunnan suojelushenkenä, he eivät suostuneet
ottamaan osaa pakanallisiin juhliin ja toimituksiin, eivät ottaneet
vastaan valtiovirkoja eivätkä tahtoneet mennä sotapalvelukseen, --
sanalla sanoen pyrkivät kaikessa kokonaan erilleen muista. Näin
asiain ollessa muuttui luonnollisesti heidän asemansa piankin.
Pakanain viha puhkesi ensi kerran julkiseen vainoon _Neron_
hallitessa (v. 64).
Tämä keisari, jonka riettaus ja julmuus on tullut sananlaskuksi, oli
v. 54 astunut valtaistuimelle. Hän on turmeltuneen pakanamaailman
miltei julmin ja inhottavin ilmiö; murhatöitä, rajatonta
epäsiveellisyyttä, kaikenkaltaisia rikoksia ja hulluuksia on koko
hänen elämänsä täynnä. Kuinka Rooman kristillinen seurakunta, jonka
vaiheet verellä ovat piirtäneet Neron nimen kirkkohistoriankin
lehdille, oli syntynyt, sitä emme varmuudella tiedä. Muutamain
vanhojen tarujen mukaan olisi Paavali perustanut tämän seurakunnan,
mutta näissä taruissa ei voi olla mitään perää, koska kristityitä
jo silloin löytyi Roomassa, kun apostoli ensikerran tuli sinne.
Hyvin epäluotettava on sekin kertomus, että Pietari ensiksi olisi
julistanut kristinuskoa täällä, eikä katolisen kirkon väitöstä, jonka
mukaan tämä apostoli olisi ollut Rooman seurakunnan ensimmäisenä
piispanakin, millään lailla voida historiallisesti todistaa.
Maailman pääkaupunkina oli Rooma vilkkaan liikkeen kautta yhteydessä
valtakunnan eri osien kanssa, ja luonnollisinta on olettaa, että
kristinusko tällä lailla tuli tännekin. Kuinka tukala tämän
seurakunnan asema oli keskellä tuota ääretöntä tapainturmelusta,
jonka pohjatonta lokaa Paavalikin etenki Roomalaiskirjeen 1:ssä
luvussa niin hirveillä väreillä kuvaa, voimme helposti arvata,
ja nyt joutui se vielä lisäiisi mitä kovimman vainon alaiseksi.
-- Nero oli huvitettu näytelmistä ja kaikenkaltaisista hurjista
leikeistä. Voidaksensa palatsistansa ihailla "Troijan paloa" sytytti
hän Rooman kaupungin tuleen. Toiset kertoivat tämän vallattomuuden
syyksi, että keisari päätti hävittää Rooman rakentaaksensa sen
entistä komeammaksi. Oli miten olikin, syntyi hirveä tulipalo, joka
tuhaksi poltti suurimman osan kaupunkia. Kodittomain onnettomuus
ei koskenut tirannin luonnottomaan sydämeen, mutta kuin kansassa
alkoi levetä se huhu, että hän itse oli valkean sytyttänyt, tuli hän
levottomaksi. Hän oli kyllä maailman itsevaltias, mutta semmoisenakin
täytyi hänen pelätä noiden lukemattomain, kaiken omaisuutensa
menettäneiden raunioilla vaikeroitsevain ihmisten kostoa. Mutta Neron
kavaluus keksi pian hyvänkin neuvon. Hän alkoi syyttää kristittyjä
tulipalon toimeenpanosta ja sai helposti epäluulon kääntymään tuota
"taikauskoista ja turmiollista lahkoa" vastaan. Eikä hänen tarvinnut
kehottaa kansaa vihaan kristityitä vastaan voidakseen uusilla
hirmutöillä tyydyttää hurjaa mieltänsä. Keksittiin mitä julmimpia
kidutuskeinoja heidän surmaksensa. Kansan huviksi heitettiin heitä
petojen raadeltaviksi noissa suurissa julkisissa näytelmissä,
joita ajan turmelus tahtoi niin verisiksi kuin suinkin, taikka
verhottiin heitä villieläinten nahkoilla ja härsytettiin koiria heitä
kuoliaaksi repimään. Toisia ristiinnaulittiin, toisia kuljetettiin
keisarillisiin puistoihin, missä he pihkaisiin vaatteisin puettuina
sytytettiin valaisemaan keisarin toimittamia kansanhuvitteluja,
joita hän tapansa mukaan hoviherrojensa ja irstasten naisten
seurassa tuli katsomaan. Silloin merkitsi nimi "kristitty" samaa
kuin "kuolemaan-tuomittu", mutta turvaten Herraan ja halaten päästä
Hänen kunniaansa kestivät Jesuksen tunnustajat urhoollisesti kaikki
tuskat. Luultavasti ei tämä Neron vaino ulottunut ulkopuolelle
Roomaa, vaan surmattujen luku oli kaikessa tapauksessa hyvin suuri,
ja kristittyjen kovat ja syyttömät kärsimykset herättivät joskus
mielipahaa ja sääliväisyyttä pakanoissakin. Niinpä sanoo roomalainen
historioitsija _Tacitus_, kertoessaan tästä kristittyjen vainosta:
"heitä ei uhrattu yleisen hyödyn vuoksi, vaan yhden ihmisen julmuuden
tyydyttämiseksi".
Luultavaa on, että Paavali ja Pietarikin kärsivät marttyyrikuoleman
Roomassa saman Neron hallitessa, vaikka myöhemmin, eli noin v. 67.
Tätä näyttävät ainakin muutamat hyvinki vanhat kertomukset näiden
apostolein viimmeisistä vaiheista todistavan. Mutta kun Luukas
päättää Apost. Teot kertomalla, että Paavali Roomassa kaksi vuotta
saarnasi evankeliumia, vaan ei mainitse mitään hänen kuolemastaan,
niin emme saata olettaa apostolin kärsineen marttyyrikuolemaa
heti vainon alussa. Muutamat kohdat Paavalin omissa kirjeissä
todistavat samaa, josta syystä on tultu siihen päätökseen, että
hän, päästyään ajaksi vapaaksi, toistamiseen joutui vankeuteen
Roomaan. Sillä se että hän täällä vihdoin kärsi marttyyrikuoleman
käy melkein varmuudella selväksi hänen toisesta lähetyskirjeestänsä
Timoteukselle. Kertomuksen mukaan hän mestattiin miekalla, ja tämä on
hyvin luultavaa, koska hän oli Rooman kansalainen.
Evankeliuminsa viimmeisessä luvussa kertoo Johannes Vapahtajan ennen
taivaasenastumistansa kerta sanoneen Pietarille: "koska sinä olit
nuori, niin sinä vyötit itses ja menit, kuhunkas tahdoit; mutta
koskas vanhenet, niin sinä ojennat kätes, ja toinen vyöttää sinun,
ja vie, kuhunka et sinä tahdo", täten ilmoittaen hänelle, "millä
kuolemalla hänen piti kunnioittaman Jumalaa". Että Pietari elämänsä
loppuun asti muisti nämä sanat, sen tiedämme, sillä vielä vanhoilla
päivillään hän kirjoittaa seurakunnille: "minä tiedän, että minun
pitää pian tämän minun majani paneman pois, niinkuin meidän Herra
Jesus Kristus minulle ilmoitti". Melkein epäilemätöntä on, että
tässä on ristin kuolema kysymyksessä, sillä Herran vasta kerrotut
sanat viittaavat selvästikin siihen, mutta missä ja milloin Pietari
kärsi tämmöisen marttyyrikuoleman, sitä ei varmuudella tiedetä.
Yleensä puhutaan uudessa testamentissa hyvin vähän tämän merkillisen
apostolin myöhemmästä elämästä. Hän on kyllä itse kirjoittanut _kaksi
lähetyskirjettä_, mutta niistä emme hänen ulkonaisten vaiheiden
suhteen saa muuta tietää kuin että hän mahdollisesti saarnasi
evankeliumia kaukaisessa _Babylonissakin_. Mutta kuinka hämärät
hänen elämänsä viimmeiset vuodet tässä kohden meistä ovatkin, sitä
kirkkaammalla valolla loistaa meille vuosisatojen etäisyydestä tämän
niin rikkaassa määrässä armoitetun miehen hengellinen tila. Sen
kuvastimena ovat hänen äsken mainitut kirjeensä, joissa ijankaikkisen
elämän toivo niin ihmeen kauniisti säteilee meitä kohtaan, kehottaen
meitä "ahkeroimaan, että me puhtaiksi ja nuhteettomiksi rauhassa
löydettäisiin" sen Herran edessä, joka "ei viivytä lupaustansa."
-- Vanhojen kertomusten mukaan ristiinnaulittiin Pietari Roomassa
samaan aikaan, kuin Paavali siellä kärsi marttyyrikuoleman. _Clemens
Roomalainen_, eräs _"apostolinen isä"_ (tällä nimellä nimitetään
niitä, jotka olivat olleet apostolein opetuslapsia) kertoo hänen
kuolemastaan seuraavaan tapaan: Peläten kuolemaa oli Pietari paennut
vankilastansa Roomasta, kun Vapahtaja kaupungin ulkopuolella
tuli häntä vastaan. "Minne sinä menet, Herra?" kysyi apostoli,
ja Vapahtaja vastasi: "Roomaan vieläkin ristiinnaulittavaksi".
Katkerasti itkien palasi Pietari kaupunkiin ja lohdutettuaan
vaimoansa, joka ensiksi surmattiin, kärsi hän nyt marttyyrikuoleman.
Nöyryydestä tahtoi hän tulla ristiinnaulituksi pää alaspäin. --
Valitettavasti ovat kirkon säilyttämät kertomukset apostolein ja
muiden merkillisten kristittyjen elämästä jo vanhimmista ajoista asti
niin taruntapaisia, vieläpä selvästi totuudesta poikkeavia, ettei
niihin ole paljon luottamista.
V. 68 päättyi Neron kurja elämä. Saatuansa kuulla Gallian ja
Hispanian legionein nostaneen kapinan häntä vastaan ja lähestyvän
Roomaa, pakeni hän eräälle maatilalle, missä vapautettu orja teki
lopun hänen elämästään. Neron nimi herätti vielä tämän jälkeen kauhua
kristityissä, sillä he odottivat häntä "antikristuksena" palajavaksi
ennustamaan maailman loppua, jonka he luulivat olevan hyvin lähellä.