IV.

Apostoli Paavali.

-- Jumalan armosta minä olen se, kuin minä olen, ja hänen armonsa

minua kohtaan ei ole tyhjä ollut, vaan minä olen enemmän työtä

tehnyt kuin muut kaikki; mutta en kuitenkaan minä, vaan Jumalan

armo, joka minussa on. 1 Kor. 15: 10.

Kertoessaan Stefanuksen kuolemasta mainitsee Luukas, että "todistajat

panivat vaatteensa yhden nuorukaisen jalkain juureen, joka kutsuttiin

Saulus." Suostuen marttyyrin kuolemaan tahtoi tämä mies vartioimalla

murhaajain vaatteita, jotka nämä, voidaksensa vapaammin toimittaa

veristä työtänsä, olivat riisuneet yltänsä, olla avullisena heidän

kauheassa toimessaan. Kotosin _Tarsus_ nimisestä kaupungista

_Kilikian_ maakunnasta, oli _Saulus_ jo nuorena tullut Jerusalemiin

mainion Gamalielin koulussa oppiaksensa juutalaisen uskonnon syviä

salaisuuksia käsittämään. Kuuliaasti oli hän antautunut farisealaisen

opinjärjestelmän mitä ankarimpaan noudattamiseen, nuorukaisen

innolla oli hän asettaunut sen palvelukseen. Natsarealaisten,

ylönkatsottu, vaan kasvava joukko herätti hänessä kiihkoa ja katkeraa

vihaa heitä vastaan. Me näemme hänen Stefanuksen kuoleman jälkeen

"raatelevan seurakuntaa" Jerusalemissa, hänen kerrotaan käyneen

huone huoneelta, ottaneen miehet ja vaimot ja panettaneen heidät

vankeuteen. Ylimmäisten pappein ja kirjanoppineiden luona oli hän

saavuttanut suuren maineen ja suosion, niin että hän, vaikka hän

tähän aikaan luultavasti ei ollut kuin noin 30 vuoden ikäinen,

ylimmäiseltä papilta sai valtakirjan _Damaskuksessakin_ vangita

ja kahleissa Jerusalemiin tuoda kaikki, jotka siellä tunnustivat

Jesuksen nimeä. Muutamine apulaisineen lähti Saulus matkalle,

täynnä rohkeutta ja intoa. -- Jo välkkyivät kuuluisan Damaskuksen

kauniit rakennukset auringon valossa Sauluksen silmien edessä,

kehottaen häntä toimintaan ja työhön. Muutama hetki vain, ja hän oli

väsyttävän, ykstoikkoisen matkansa perillä! Mutta Jumala taivaassa

oli toisin päättänyt. _Sauluksen_, fariseuksen, kuolemanhetki oli

tullut, _Paavalin_, Jesuksen Kristuksen apostolin, elämä oli täällä

alkava. Äkkiä leimahti häntä vastaan valkeus, kirkkaampi taivaalla

loistavan auringon valoa, se häikäsi hänen silmiänsä ja löi hänen

pelosta vapisevana maahan. Sanomattoman hämmästyksen valtaamana kuuli

hän äänen, joka sanoi: "Saul, Saul miksis minua vainoot?" Kaikki

tämä tapahtui silmänräpäyksessä, mutta se oli tarpeeksi vakuuttamaan

häntä siitä, että hän täällä oli tavannut jonkun, jota vastaan hän

ei ensinkään mitään voinut. "Kuka sinä olet, Herra" kysyi hän, ja

Herra sanoi: "minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun

potkia tutkainta vastaan." Saatuansa käskyn mennä kaupunkiin, missä

hänelle oli sanottava, mitä hänen piti tekemän, nousi Saulus ylös

jatkaaksensa matkaansa. Kuinka kaikki oli muuttunut! Hän, tuo äsken

vielä niin ylpeä mies, joka aikoi komeasti ratsastaa Damaskukseen

ja siellä Juutalaisten synagogassa esiintyä mahtavana ylimmäisen

papin lähettiläänä kauhuksi kaikille kristityille, tulee nyt

kaupunkiin itse pelosta vapisevana. Hänen matkakumppaninsa taluttavat

häntä kädestä, sillä hän on sokea, etsii turvaa ja tarvitsee apua

paremmin kuin kukaan muu. Kolme päivää oli hän tässä tilassa, ei

syönyt eikä juonut, Pimeys peitti hänen silmänsä, onnettomuutta

ja tuskaa täynnä oli hänen sydämmensä. Oli siis totta, että Jesus

Natsarealainen, jota hän oli ylönkatsonut, pilkannut, vihannut,

oli Herra ja asui kunniassa korkeudessa. Yhtenä ainoana kauheana

rikoksena esiintyi koko hänen mennyt elämänsä hänen muistissansa,

täyttäen kuoleman kauhuilla hänen sielunsa. Oliko hänen epätoivoon

nääntyminen vai voiko vielä lohdutusta ja pelastusta löytyä? Saulus

rupesi rukoilemaan, vaan kova oli taistelu hänen sydämmessään,

ennenkuin hän oli valmis vastaanottamaan Jumalan armoa Jesuksessa

Kristuksessa. Vihdoin saapui hänen luoksensa eräs kristitty nimeltä

_Ananias_, "pani kätensä hänen päällensä ja sanoi: rakas veljeni

Saul! se Herra lähetti minun, Jesus joka sinulle ilmestyi tiellä,

jotas vaelsit, että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä

täytettäisiin." Nyt aukenivat hänen silmänsä, hän kastettiin Jesuksen

opetuslapseksi; ylönluonnollinen rauha ja kirkkaus poisti pimeyden

varjot hänen sydämmestään. Herra oli kyllä sanonut Ananiakselle, että

Saulus vielä oli paljon kärsivä Hänen nimensä tähden ja epäilemättä

näki tämä nyt jo aavistuksessa lukemattomia vaaroja ja kovia

koetuksia sillä uudella tiellä, jota hänen vastedes tuli vaeltaa,

mutta hän tiesi myöskin olevansa Herran "valittu ase, kantamaan Hänen

nimeänsä pakanain, ja kuningasten, ja Israelin lasten eteen," ja tämä

tieto täytti hänen sielunsa ennen aavistamattomalla ilolla. Kaikki

rikkaat luonnonlahjansa, syvän järkensä, hehkuvan mielikuvituksensa,

väsymättömän voimansa, järkähtämättömän tahtonsa -- koko elämänsä

tahtoo hän tästä aikain uhrata sen Herran palvelukseen, jota hän

tähän asti niin katkerasti oli vihannut, sillä Pyhä Henki on

vihkinyt hänen totuuden palvelukseen. Niin valitsee ihmeitten

Jumala välikappaleensa, niin paimentaa "sielujen piispa" "eksyneitä

lampaita" maailman korvessa!

Damaskuksen kristityt, jotka hämmästyksellä olivat odottaneet

Sauluksen tuloa sinne, saivat pian kummaksensa ja suureksi iloksensa

kuulla hänen synagogassa saarnaavan Kristuksesta. Vaan jonkun ajan

kuluttua, ja saatuansa jo täällä Damaskuksessa kokea uskottomain

Juutalaisten väijyvää vihaa, lähti hän. Pyhän Hengen johdattamana,

_Arabiaan_, siellä yksinäisyydessä kehittyäksensä suurta apostolista

työtänsä varten. Meillä ei olisi minkäänlaisia tietoja tästä ajasta

(sitä on arvosteltu noin 2-3 vuodeksi), ellei hän itse _kirjeessään

Galatilaisille_ sivumennen siitä mainitsisi. Palattuaan Arabiasta,

kävi hän Jerusalemissa, missä sama _Barnabas_, jonka kanssa hän

sittemmin monessa paikassa teki työtä Herran viinamäessä, vei hänen

apostolein tykö, kertoen heille että tämä Saulus, jonka paljas nimi

vielä herätti kauhua Jesuksen tunnustajissa, oli tullut saman Herran

uskolliseksi palvelijaksi. Pelkäämättä hän nyt Jerusalemissakin

saarnasi Jesuksesta, kunnes Juutalaiset rupesivat ajattelemaan hänen

surmaamistansa ja hän taas vetäytyi pois näyttämöltä. Hän meni

syntymäkaupunkiinsa Tarsukseen, odottaen siellä sitä päivää, joka

oli kutsuva hänen esille julkisuuteen. Vielä kerran, yhden ainoan

kerran vain, sai hän nauttia lepoa ja rauhaa. Siitä hetkestä aikain,

jolloin Barnabas sitten tuli pyytämään häntä ryhtymään evankeliumin

julistamisen suureen työhön, oli hänen elämänsä loppuun asti

alituista työtä ja taistelua.

Lähellä _Orontes_-virran suuta oli Syyrian suuri pääkaupunki

_Antiokia_. Ollen sivistyneen maailman keskuudessa sekä tärkeänä

yhdyssiteenä Itämaiden ja Länsimaiden välillä oli tämä kaupunki

varsin tärkeä kristinuskolle ja sen levittämiselle. Jo varhain oli

täällä syntynyt kristillinen seurakunta, ja Barnabas oli tullut

sen oloja järjestämään ja kristinuskoa täällä levittämään. Vaan

nähdessään, kuinka suuri työala Antiokiassa oli, kävi hän Tarsuksessa

Saulusta avuksensa käskemässä. Vuoden ajan he sitten tekivät työtä

Antiokiassa, joka tuli kristinuskon toiseksi pääkaupungiksi. --

Täällä ruvettiin Jesuksen tunnustajia ensiksi _kristityiksi_

kutsumaan.

Mutta jo oli hetki tullut, jolloin Paavalin (tämä on tästälähin

hänen nimensä) tuli matkustaa kaukaisiin maihin pakanoille

saarnaamaan pelastuksen sanomaa. V. 45 lähti hän _Barnabaksen_

kanssa _ensimäiselle suurelle lähetysmatkallensa_. Käytyään _Kypron_

saarella, purjehtivat he _Vähään Aasiaan_, missä he saarnasivat

evankeliumia _Pisidian Antiokiassa, Ikoniumissa, Lystrassa_ ja

_Derbessä_. Paljon täytyi heidän tällä matkalla kärsiä sillä

Juutalaiset, joiden synagogissa he ensin saarnasivat, olivat

näilläkin seuduin yhtä kiivaita kuin kotimaassaan vastustamaan

Kristuksen evankeliumia. He yllyttivät pakanoita "apostoleita"

vainoomaan ja saivat Lystran kaupungin pakanalliset asukkaat, jotka

vähän sitä ennen olivat tahtoneet Paavalia ja Barnabasta jumalina

kunnioittaa, semmoiseen raivoon että nämä rupesivat Paavalia

kivittämään. Kun luulivat hänen kuolleeksi, veivät he hänen ulos

kaupungista. Surren seisoivat kristityt hänen ympärillänsä -- mutta

hän nousikin ylös! Herran käsi oli varjellut apostolia, joka heti

jälleen oli valmis lähetystointansa jatkamaan. Opettaen, neuvoen ja

lohduttaen seurakuntia sekä muistuttaen heitä siitä, että "meidän

pitää monen vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tuleman," palasi

Paavali merenrannalle ja purjehti takasin Antiokiaan. Jos kohta hän

katkeraksi suruksensa oli tullut yhä enemmän vakuutetuksi siitä,

että hänen "veljensä lihan jälkeen" ylpeydessä ja sokeudessa eivät

tahtoneet nöyryyttää sydämmiänsä vastaanottamaan evankeliumia Jumalan

armosta Jesuksessa Kristuksessa, tiesi hän toiselta puolen että

Jumala oli hänen kauttansa "pakanoille avannut uskon oven", tiesi

Herran kutsuneen juuri hänen kaukaisissa maissa heille levittämään

evankeliumin sanomaa. Kuuliaisena sen Herran kutsumukselle,

jonka armo hänessä oli niin suuri ollut, tahtoi hän ilolla ja

luottamuksella antautua tähän toimeen ja pelkäämättä mennä tulevien

päivien vaaroja ja kärsimisiä vastaan.

Jonkun ajan kuluttua tuli Judeasta muutamia kristityitä

Antiokiaan väittäen, ettei kukaan voi autuaaksi tulla, ellei hän

sitoudu Mooseksen lakia noudattamaan. Jo ennenkuin pakanoita

otettiin seurakunnan yhteyteen, huomaamme kristityissä kaksi

toisistansa jossain määrin eroavaa katsantotapaa Mooseksen lain

käsityksen suhteen. Toiset, niinkuin Stefanus ja Filippus --

sittemmin Barnabas ja erittäin Paavali, edistivät vapaampaa

mielipidettä, toiset taas riippuivat vielä orjallisesti kiinni

vanhan testamentin vaatimuksissa. Kuten muistamme, oli Pietarikin

ainoastaan jumalallisen ihmeen kautta tullut vakuutetuksi siitä,

"ettei Jumala katso ihmisen muotoa, vaan että, joka häntä pelkää

ja tekee vanhurskauden, hän on Hänelle otollinen". Selville

saattamaan tätä tärkeätä kysymystä, joka oli kokonaan häiritä

kirkon rauhan, lähtivät Paavali ja Barnabas Jerusalemiin. Täällä

oli paljo farisealaisuudesta kääntyneitä, jotka ankarasti

puolustivat pakanakristittyjen ympärileikkaamista ja Mooseksen lain

noudattamista, ja kun apostolit ja seurakunnan vanhimmat kokoontuivat

asiasta keskustelemaan, syntyi pitkä riita. Silloin nousi Pietari

puhumaan. Hän muistutti kokoukselle, miten Herra hänen kauttansa

oli kääntänyt ensimmäiset pakanat sekä että nämäkin olivat saaneet

Pyhän Hengen lahjan todistukseksi, että Jumala oli "uskolla heidän

sydämmensä puhdistanut." "Miksi te nyt kiusaatte Jumalaa", sanoi

hän, "ja tahdotte opetuslasten kaulalle panna sen ikeen, jota ei

meidän isämme emmekä me voineet kantaa? Waan me uskomme Herran

Jesuksen Kristuksen armon kautta autuaaksi tulevamme niinkuin hekin."

Kaikki vaikenivat. Ja kun Paavali ja Barnabas sitten kertoivat,

mitä ihmeitä Jumala heidän kauttansa oli pakanoitten luona tehnyt,

kun Jerusalemin seurakunnan silloinen johtaja _Jaakop nuorempi_,

"Herran veli," tuo tunnokas lainnoudattaja, perustuen profeetan

ennustuksiin, asettui samalle kannalle, päätettiin yksimielisesti

kirjoittaa pakanakristityille, että kokous oli tahtonut vapauttaa

heitä Mooseksen lain noudattamisesta ja ainoastaan velvoittaa

heitä välttämään epäjumalain saastaisuutta ja salavuoteutta, ja

läkähtynyttä ja verta. Molempia edellisiä käskyjä teroitettiin

siitä syystä, että pakanamaailma oli vaipunut suuriin synteihin

erittäin l:tä ja 6:ta käskyä vastaan, kahta jälkimmäistä määräystä

taas tahdottiin säilyttää, koska melkein kaikissa seurakunnissa

oli paljo juutalaiskristittyjä, ja koska kristillinen rauha sekä

veljellinen rakkaus vaati, ettei heidän tarvitsisi nähdä pakanuudesta

kääntyneiden veljiensä syövän ruokaa, jota he lapsuudesta asti

olivat tottuneet pitämään saastaisena ja inhottavana.

Vielä samana vuonna (50) lähti Paavali _toiselle lähetysretkellensä_.

Häntä seurasivat Luukas ja _Siilas_, eräs kristitty Antiokiasta.

Vahvistettuaan Syyrian ja Kilikian seurakuntia uskossa, saapui hän

Derbeen ja sieltä Lystraan. Viimmemainitussa kaupungissa tapasi hän

nuorukaisen _Timoteuksen_, joka tästä aikain tuli hänen uskolliseksi

seuraajaksensa ja avuksensa evankeliumin levittämisessä. Mitä

hellimmällä rakkaudella sitoutui apostolin sydän aikojen kuluessa

yhä lujemmin tähän mieheen. Paavali on kirjoittanut _2 kirjettä

Timoteukselle_, joissa kaikkialla ilmaantuu se tosi ystävyys, millä

hän aina muisteli tätä "rakasta ja vakaata poikaansa uskossa." --

Lystrasta matkusti apostoli seuralaisineen _Frygiaan_ ja _Galatiaan_,

mutta kun "Henki kielsi heitä puhumasta Jumalan sanaa Aasiassa" eikä

sallinut heidän vaeltaa _Bityniaankaan_, saapuivat he _Troaksen_

kaupunkiin, epätietosina mitä heidän piti tekemän. Vaan yöllä sai

Paavali näyssä tietää, minne Jumala nyt tahtoi heidät lähettää.

_Makedonialainen_ mies seisoi hänen edessänsä rukoillen: "tule

Makedoniaan ja auta meitä." Aasia oli kyllä tyttärellensä Euroopalle

antanut sivistyksensä aarteet, sille luovuttanut rikkautensa,

vieläpä nöyrtynyt olemaan sen alamaisenakin, mutta tämä ei ollut

tarpeeksi sille. Syvä jonkin paremman kaipuu vallitsi täälläkin,

sillä kaikki nuo suuret maalliset edut olivat jo aikoja takaperin

kaikkien ajattelevani silmissä paljastaneet mitättömyytensä

tyydyttämään ihmishengen tarvetta. Nyt tuli Aasiasta pelastuksen

sanoma; Jesuksen Kristuksen lähettiläät astuivat ensi kerran maalle

Euroopan rannalle. Heidän matkansa kulki _Filippiin_, Makedonian

kuuluisaan ja muistorikkaasen pääkaupunkiin. Täällä perusti apostoli

kristillisen seurakunnan, jonka ensimmäisinä jäseninä mainitaan vaimo

nimeltä _Lydia_ ja hänen huonekuntansa. Erinomaisella rakkaudella

näkyy Paavali sittemmin muistaneen tätä seurakuntaa. _Kirjeessänsä

Filippiläisille_ kutsuu hän heitä "iloksensa ja kruunuksensa," ja

heidän seurakuntansa oli ainoa, jolta hän otti vastaan lahjoja. Ja

kuitenkin oli hän juuri täällä Filipissä saanut kokea mitä raainta

vääryyttä ja väkivaltaa. Hän oli nimittäin Jesuksen nimen voimalla

ajanut ulos pahanhengen eräästä vaimosta, joka noitumisillaan tuotti

paljon tuloja isännilleen. Pettyneinä kurjan voittonsa suhteen,

ottivat nämä Paavalin ja Siilaksen kiinni, veivät heidät esivallan

eteen, syyttäen heitä siitä, että he muka olivat häirinneet kaupungin

rauhaa ja opettaneet sen asukkaille uusia tapoja, joita "Roomalaisten

ei sovi noudattaa." Suuressa kaupungissa löytyy aina niitä, jotka

ovat halukkaat panemaan toimeen katumeteliä, ja semmoinen syntyi

nytkin. Kokoontui paljo ihmisiä, he hyökkäsivät Paavalin ja Siilaksen

päälle, repivät heidän vaatteensa ja pieksivät heitä kovasti. Ja

tämä tapahtui oikeuden valvojain silmien edessä, vieläpä heidän

käskystänsäkin. Ilman mitään tutkintoa ja vasten kaikkea lakia

heitettiin Paavali ja Siilas vankihuoneesen. Näin huonolla kannalla

olivat asiat suuressa kaupungissa sivistyneen maailman keskuudessa!

Rooman keisarikunnan kurja tila ilmaantuu tässäkin mitä selvimmällä

tavalla, selittäen meille tuon äsken mainitun makedonialaisen

miehen rukousta Troaksessa. Niin, kristinusko oli ainoa, joka

tässä voi auttaa, vaan paljo vaadittiin tosiaan sen saarnaajilta,

tämmöisen turmeluksen ympäröiminä kun olivat. Mutta Herra oli heissä

väkevä, ja maailman täytyi tunnustaa, ettei se milloinkaan ollut

heidän vertaisiansa nähnyt. -- Filipin kolkosta vankilasta kuului

outoja ääniä. Nuo vieraat juutalaiset miehet eivät valittaneet ja

vaikeroinneet eivätkä muutenkaan käyttäneet itseänsä, kuin muut

vangit; iloisina he kiittävät ja ylistävät Jumalaansa, vaikka veri

juoksee heidän haavoistansa ja epätietosta on, minkä kohtalon

alaisiksi he lopullisesti joutuvat. Vangin vartia ihmetteli, mutta

vielä kummempia oli hän pian näkevä. Yön pimeydessä kuuli hän

maanjäristyksen, vankilan seinät tärisivät, ovet aukenivat, ja kun

hän, peläten, että vangit olivat karanneet, aikoi tappaa itsensä,

kuuli hän Paavalin huutavan: "älä sinulles mitään pahaa tee, sillä

me olemme kaikki täällä." Ennenkuin aamu koitti, olivat hän ja koko

hänen perheensä kasteen kautta tulleet Jesuksen opetuslapsiksi.

-- Saatuansa tietää, että Paavali oli roomalainen kansalainen,

hämmästyi kaupungin esivalta, sillä Rooman lait suosivat erittäin

jokaista semmoista. Peläten seurauksia, rukoilivat ylimykset näitä

merkillisiä vankeja menemään ulos vankihuoneesta sekä matkustamaan

pois koko kaupungista, jotta asia niin pian kuin mahdollista joutuisi

unohduksiin. Paavali vaelsi nyt eteläänpäin ja tuli _Tessalonikaan_.

Täälläkin perustettiin kristillinen seurakunta, josta apostolin _2

kirjettä Tessalonikalaisille_ vielä tänäkin päivänä muistuttavat,

-- Siilas ja Timoteus jäivät tänne Tessalonikaan, mutta Paavali

meni _Ateenaan_. Tuntematonna, yksin ja ilman yhtäkään ystävää,

jolle hän olisi voinut tunteitansa ja ajatuksiansa ilmaista, käveli

apostoli tämän maailman mainion kaupungin kaduilla. Hän katseli

noita ihania rakennuksia, muistopatsaita, veistokuvia ja temppeliä,

jotka vielä nytkin, vaikka kuuluisan kaupungin mahtavuuden aika

jo aikoja sitten oli mennyt, puhuivat kaunista kieltä korkeasta

sivistyksestä, ihmisvoimasta ja nerosta. Mutta tämä ei miellyttänyt

häntä, sillä kaikkialla näki hän todistuksia siitä, kuinka syvään

Kreikkalaisetkin olivat vaipuneet pakanuuden erehdyksiin. Hän näki

alttarin päällekirjoituksella: "tuntemattomalle jumalalle," hän

kuuli Stoalaisten ja Epikurolaisten selittävän huonoa viisauttansa,

ja hän halusi puhua elävästä Jumalasta, joka "maailman teki ja

kaikki mitä siinä on." Ateenan kansa "ei ollut mihinkään muuhun

sovelias, kuin jotakin uutta kuulemaan" ja se vaatikin häntä

julkisesti puhumaan, koska moni, jonka kanssa hän oli keskustellut,

jo oli kertonut hänen kummallisesta opistansa. "He ottivat hänen

ja veivät oikeuden paikkaan", tuohon kuuluisaan paikkaan, mistä

pakanamaailman suurimmat puhujat taiteellisesti nerokkailla ja

kauniilla sanoillansa niin monta kertaa olivat ihastuttaneet

kansaa. Demostheneksen kansalaisille mieliksi puhuminen ei ollut

mikään helppo tehtävä, mutta Paavalin sanat ilmaisivat niin ihmeen

syvää totuutta, hänen silmänsä säteilivät niin ylönluonnollista

kirkkautta, hänen pitäessään tuon merkillisen puheensa, jonka Luukas

on meille säilyttänyt "Apost, Tekojen" 17 luvussa, että muutamat

näistä ylpeistä Ateenalaisistakin nöyrtyivät kuninkaaksensa ja

vapahtajaksensa tunnustamaan ristiinnaulitun Jesuksen. -- Ateenasta

matkusti apostoli _Korintoon_, minne myös Siilas ja Timoteus

Makedoniasta pian saapuivat. Tässä kaupungissa hän viipyi 1 1/2

vuotta suureksi siunaukseksi siellä perustamalle seurakunnalleen.

Neljä vuotta oli apostoli ollut tällä lähetysmatkalla, kun hän

jälleen palasi Antiokiaan. Paljon oli hän tämän ajan kuluessa

vaikuttanut. Evankeliumin valo koitti jo niissäkin maissa, jotka

moneksi vuosisadaksi olivat määrätyt kristinuskon emämaiksi.

Turmeltuneen pakanamaailman keskellä kuului jo monessa paikoin Herran

ylistys ja kiitos niiden huulilta, jotka, taistellen syntiä vastaan,

vaelsivat elämän kapealla tiellä. Ylpeilikö Paavali työstänsä,

kerskailiko hän noista niin suurilla kärsimisillä voitetuista

voitoistansa? Ei, vaan päinvastoin. Hän oli kutsuttu julistamaan

Jumalan armoa syntisiä kohtaan, heikkoudestansa, eikä mistään muusta

hän kerskasi, ja jota enemmän hän edistyi Pyhän Hengen koulussa, jota

rikkaampina hänen suuren työnsä hedelmät esiintyivät, sitä selvempänä

ja varmempana asui hänen sydämmessään se tieto, että kaikki, mitä

hän oli voinut, sen hän oli voinut saman jumalallisen armon kautta.

Herran ylitykseksi, eikä omaa kunniaa etsien, oli hän työtä tehnyt,

ja ettei hän pyytänyt kiitosta ihmisiltä eikä pitänyt itseänsä muita

parempana, sitä todistavat kaikki hänen sanansa ja työnsä -- koko

hänen elämänsä.

Käytyänsä tervehtimässsä Jerusalemin seurakuntaa, lähti Paavali

v. 54 Luukaksen, _Tiituksen_ ja Timoteuksen seurassa _kolmannelle

lähetysmatkallensa_. Lähetystoimen keskuudeksi tuli _Efesuksen_

kaupunki, missä hän viipyi 2 vuotta. Täkäläinen kristillinen

seurakunta voitti niin paljon alaa, että pakanuuden valta Vähässä

Aasiassa näytti kokonaan joutuvan perikatoon. Vainon tähden täytyi

apostolin kuitenkin vihdoin täältä paeta. Hän meni nyt Makedoniaan

ja Kreikkaan vielä kerran tervehtimään näissä maissa löytyviä

seurakuntia. Palatessaan tältä matkalta, tiesi hän jo ettei hän

tästä lähin enää saisi, niinkuin ennen, vapaasti kulkea paikasta

paikkaan evankeliumia saarnaamassa, sillä jokaisessa kaupungissa,

minne hän tuli, "todisti Pyhä Henki hänelle, että siteet ja

murheet olivat hänen edessänsä," Ylentävää on seurata suuren

uskonsankarin ja apostolin viimmeistä matkaa Jerusalemiin. Kun hän

saapui _Miletukseen_, kutsui hän sinne Efesuksen seurakunnan papit

sanoaksensa heille jäähyväisensä ja vielä kerran neuvoaksensa heitä.

Muistuttaen heille, kuinka hän "kaikella sydämmen nöyryydellä ja

monilla kyyneleillä ja kiusauksilla" oli palvellut Herraa, ei hän

epäillyt mennä Jerusalemiin, vaikka arvaamattoman suuret vaarat ja

koetukset häntä siellä varmaankin odottivat; hän "tahtoi ilolla

päättää juoksunsa ja sen viran, jonka hän Herralta Jesukselta saanut

oli." Ennustaen kovia aikoja Efesuksen seurakunnalle, kehottaa hän

sen opettajia holhoomaan Jumalan kalliisti lunastettua seurakuntaa,

lohduttaen heitä lupauksella pyhitettyjen perinnöstä, Syvä kaipuu

ja suru sai kyyneleet kaikkien silmiin, mutta apostoli lankesi

polvillensa ja rukoili heidän kanssansa, siten kehottaen heitä nytkin

turvaamaan siihen Herraan, joka on murheellisten lohduttaja. Sitten

nousi hän ylös matkaansa jatkamaan. Hänen ystävänsä saattoivat

häntä satamaan saadaksensa vielä hetken olla suuren ja rakastetun

opettajansa kanssa. Ankkuri nostettiin, laiva lähti liikkeelle,

ja sen purjeet katosivat pian näkymättömiin. -- Caesareassa

viipyi Paavali muutamia päiviä almujenvartijan Filippuksen luona.

Täkäläisten kristittyjen ajatukset johtuivat apostolia uhkaaviin

vaaroihin. Eräs profeeta _Agabus_ tuli Filippuksen taloon, sitoi

jalkansa ja kätensä Paavalin vyöllä ja sanoi: "niin sanoo Pyhä Henki,

sen miehen, jonka tämä vyö on, pitää Juutalaiset niin Jerusalemissa

sitoman ja antaman ylön pakanain käsiin." Opetuslapset, niiden

joukossa Luukaskin, rupesivat rukoilemaan Paavalia luopumaan

aiotusta Jerusalemin-matkasta, mutta hän ei horju, eivät rukoukset

eivätkä kyyneleet voi hänen päätöstänsä muuttaa, sillä hän tietää

Herran tahdon, ja sentähden vastaa hän tuolla sankarin ylevällä

luottamuksella, jonka kirkkaana kuvastimena hänen sielunsa on:

"mitä te teette, että te itkette ja raskautatte minun sydäntäni?

Sillä minä olen valmis en ainoastaan sidottaa, mutta myös kuolemaan

Jerusalemissa Herran Jesuksen nimen tähden." Eteenpäin hän rientää,

sillä noudattaen Herransa tahtoa ja esimerkkiä tahtoo hänkin "monen

vaivan kautta Jumalan valtakuntaan tulla."

Jo kauan oli Juutalaisten viha Paavalia väijynyt. Kun hän saapui

Jerusalemiin, leimahti se ilmi tuleen. He näkivät apostolin

temppelissä, nostivat hirmuisen melun ja huusivat: "Israelin miehet,

auttakaat! Tämä on se mies, joka kaikkia kaikissa paikoissa opettaa

vastoin tätä kansaa ja lakia ja tätä sijaa." Paljo väkeä kokoontui,

apostoli otettiin kiinni ja vietiin ulos temppelistä. Jo olivat

Juutalaiset vihan raivossa hänen tappaa, kun roomalaisen sotajoukon

päällikkö sotamiehineen saapui paikalle, antoi sitoa Paavalin ja

vei hänen leiriinsä tutkittavaksi, koska hän ei täällä voinut saada

selville, mitä pahaa hän oli tehnyt. Saatuansa luvan puhua leirin

edustalle kokoontuneelle kansalle, korotti apostoli äänensä ja piti

puheen. Hän puhui omille kansalaisilleen heidän omalla kielellänsä.

Kaikki oli hänelle nuoruuden päivistä asti niin tuttua ja rakasta,

ja kuitenkin aivan outoa, vento vierasta! "Lain ja liiton lapset"

eivät usko eivätkä ymmärrä häntä, hänen kertoessaan heille tuosta

ihmeellisestä kääntymisestänsä, he vihaavat häntä kuolemaan asti,

kun hän sanoo Herran lähettäneen hänen pakanoille elämän tietä

opettamaan, ja kovasti huutaen vaativat he hänen henkeänsä.

Seuraavanakin päivänä sai Paavali raadin edessä, minne roomalainen

sotapäällikkö, saatuansa kuulla hänellä olevan roomalainen

kansallisoikeus, sotamiesten suojelemana lähetti hänen tutkittavaksi,

yhä edelleen kokea Juutalaisten sammumatonta vihaa ja kostonhimoa.

Kuinka katkeralla surulla hän elämänsä loppuun asti ajatteli oman

rakkaan kansansa surkeata paatumisen tilaa, huomaamme monessa kohden

hänen kirjeissänsäkin. Huomautamme tässä ainoastaan kirjeestä

Roomalaisille, missä hänen ajatuksensa muun muassa pukeutuvat

seuraavaan valitukseen: "Minä sanon totuuden Kristuksessa, ja en

valehtele, että minulla on suuri murhe ja alituinen kipu sydämessäni.

Minä olen pyytänyt kirottuna olla Kristukselta minun veljeni tähden,

jotka lihan puolesta minun lankoni ovat."

Päästäksensä tästä vaikeasta oikeusjutusta, jota hän tietysti ei

ensinkään käsittänyt, lähetti sotapäällikkö Paavalin roomalaisen

maaherran _Feliksin_ luo Caesareaan. Tänne saapui muutaman päivän

perästä ylimmäinen pappi _Ananiaskin_. Tämä mies, joka on tahrannut

nimensä peräti huonolla käytöksellään, oli suostunut siihenkin

muutamain Juutalaisten esitykseen, että Paavali salamurhalla

Jerusalemissa surmattaisiin, mutta kun yritys ei onnistunut, koetti

hän nyt ystävineen kaikin keinoin saada maaherraa tuomitsemaan

apostolin hengiltä. Mutta vaikka Feliks ei ollut mikään kiitettävä

mies ja sitäpaitsi koetti pysyä juutalaisten suosiossa, ei hän

kuitenkaan suostunut heidän vaatimuksiinsa, vaan kohteli Paavalia

hyvinkin ystävällisesti. -- Kaksi vuotta täytyi apostolin olla

vankina Caesareassa. Kuinka pitkäksi mahtoi tämä aika käydä

hänelle, joka oli tottunut väsymättömään työhön ja siinä löytänyt

virvoitusta, kun kiusaukset vaivasivat häntä tahi ilo päästä tämän

elämän tuskista Herran tykö taivaasen kokonaan valtasi hänen

sydämensä. Paitsi sitä oli Herra hänelle sanonut, että hänen piti

_Roomassakin_ todistaman Hänestä, ja Paavali halusi ja toivoi niin

pian kuin suinkin päästä tähän maailman pääkaupunkiin evankeliumia

saarnaamaan. Kun _Festus_ tuli maaherraksi Feliksin sijaan ja uusia

oikeudenistuntoja taas seurasi, kävi odotuksen aika apostolille liian

pitkäksi, niin että hän, perustuen roomalaiseen kansallisoikeuteensa,

vetosi keisariin. Rooman lakien mukaan oli tämmöinen vaatimus

välttämättömästi noudatettava, ja Festus lähetti siis Paavalin

sidottuna matkalle. Luukas, joka itse oli muassa, on meille kertonut

tästä merkillisestä matkasta. Alussa oli ilma suotuisa, mutta muuttui

sittemmin myrskyisäksi. Tavallista korkeammalle kohosivat Välimeren

aallot, ikäänkuin olisi se seikka, että tämän ajan jaloin ja suurin

henkilö kahleissa vietiin julman Neron tuomittavaksi, saanut

heidät vihasta kuohumaan; mutta taivaan Jumala salli matkan tulla

niin vaivaloiseksi, salli laivan joutua haaksirikkoonkin, tietäen

uskonsankarin Paavalin nämäkin koetukset voitollisesti kestävän. Kun

perikato jo näytti varmalta ja kaikki laivaväki pelosta vapisevana

antautui epätoivoon, kuului laivan kannelta apostolin ääni kehottavan

rohkeuteen ja toivoon. Niinkuin Paavali oli vakuuttanut, pelastuivat

kaikki erään saaren (_Maltan_) rannalle, mistä he sitten talven

täällä viivyttyänsä, jatkoivat matkaansa Roomaan (v. 61).

Mitä Paavali ajatteli, kun "ikuisen kaupungin" komeat rakennukset

alkoivat näkyä, mitä hän mietti kävellessään sen kuuluisilla

kaduilla? Muutamat kristityt olivat tulleet häntä vastaanottamaan,

mutta kuka muuten huoli hänestä, tuosta juutalaisesta vangista, joka,

tavallisuuden mukaan sidottuna kahleilla roomalaiseen sotamieheen,

vietiin vankilaan. Luukaksen kertomus on tässä hyvin lyhyt ja hän

päättääkin sen jo pian, mainiten ainoastaan lopuksi, että "Paavali

saarnasi Jumalan valtakunnasta ja opetti Kristuksesta kaikella

uskalluksella". On meistä kuin tahtoisi hänkin luopua koettamastakaan

likemmin kuvata tämän merkillisen miehen elämää, joka niin syvään oli

"salattu Kristuksen kanssa Jumalassa."

Pian on kaksi vuosituhatta kulunut umpeen tästä ajasta, vaan vielä

elää muuttumattoman valtavana ja jalona apostoli Paavalin nimi

ja muisto. Monta johdatti hän elämänsä aikana totuuden tielle,

mutta verrattoman suurempi on niiden luku, jotka sittemmin hänen

kirjoituksissaan ovat löytäneet sen aarteen, jonka rinnalla kaikki

maailman tavarat ovat viheliäisyyttä ja kurjuutta vain. Paavali on

kirjoittanut 13 uuden testamentin kirjoista. Paitsi ennen mainittuja

ovat seuraavat hänen tekemiänsä: _2 kirjettä Korinttilaisille_, kirje

_Efesiläisille, Kolossilaisille, Tiitukselle_ ja _Filemonille_.

Jumalan armo Jesuksessa Kristuksessa ja ihmisen vanhurskauttaminen

uskon kautta on hänen oppinsa pääkohta. Siihen viittaavat, tavalla

tahi toisella, kaikki hänen kalliit opetuksensa elämän tiestä. Joka

sana näissä kirjeissä vakuuttaa meitä siitä, ettei hän vaivaloisella

ja järjenmukaisella työllä, vielä vähemmin toisten ihmisten neuvon ja

opetuksen kautta ole kantaansa saavuttanut, vaan että hän ammentaa

välittömän ilmoituksen kirkkaasta lähteestä. Vaikka hän on niin

nöyrä, että hän sanoo itseänsä "suurimmaksi kaikista syntisistä,"

ilmaisee hän kuitenkin joka kirjeessä sen totuuden, että Jesus

Kristus itse on kutsunut hänen siihen apostoliseen virkaan, jolle

hän on elämänsä pyhittänyt. Jos kukaan, niin esiintyy hän Jumalan

valittuna, Pyhän Hengen valaisemana välikappaleena. Mikä vakuutuksen

elävä voima, mikä rikkaus ja syvyys kaikissa hänen puheissaan

ja kirjoituksissaan! Jos nuo ijankaikkiset totuudet, joita hän

totuuden elävällä voimalla julistaa maailmalle, jo semmoisina

puhuvat kieltä, jonka ylevyyttä eivät mitkään inhimilliset lauseet

riitä tarpeeksi ylistämään, yhtyy niihin sitä paitsi hänen oma

verrattoman rikas elämänkokemuksensa. Rauhattoman ajan jyrkimmät

vastakohdat taistelivat siinä taistelussa, jota hän oli kutsuttu

johtamaan, mutta kuinka sanomattoman vaikea hänen asemansa olikin,

kuinka kova taistelu, eivät hänen voimansa kuitenkaan uupuneet ennen

aikoja, sillä "Jumalan armo oli hänessä suuri." Jos tahdomme tietää,

kummoinen sen mieliala on, joka elämän kovimmissakin myrskyissä

säilyttää _uskonsa_, ei koetuksen synkimpinäkään hetkinä kadota

_toivoansa_ eikä milloinkaan karkoita sydämmestään _rakkautta_

vihollisiakaan kohtaan, niin katselkaamme apostoli Paavalin elämää ja

oppikaamme siitä, kummoisen Kristuksen seuraajan tulee olla. Herransa

voimalla hän kaikki voittaa, ja kun hänen elämänsä lähestyy loppua

ja marttyyrin kuoleman katkerat hetket odottavat häntä, kirjoittaa

hän Timoteukselle kolkosta vankilastansa Roomasta: "minä jo uhrataan

ja minun pääsemiseni aika lähestyy. Minä olen hyvän kilvoituksen

kilvoitellut, juoksun päättänyt, uskon pitänyt. Tästedes on minulle

tallelle pantu vanhurskauden kruunu, jonka Herra, vanhurskas tuomari,

sinä päivänä minulle antaa." Kuka uskaltaa, tämmöisiä sanoja

lukiessaan, kieltää, että löytyy usko, joka voittaa maailman, kuinka

harvat sen sitten omistavatkin!