Kristinusko leviää Palestinassa. Cornelius kastetaan. Jaakop vanhempi
kärsii marttyyrikuoleman.
-- teidän pitää minun todistajani oleman, sekä Jerusalemissa,
että koko Judeassa, ja Samariassa, ja sitte maailman ääreen.
Apost. Teot 1: 8.
Stefanuksen rohkea tunnustus ja sankarikuolema kiihotti hänen
vihollisiaan mitä katkerimmasti vihaamaan kristityitä. Mutta kun
ruvettiin vainoomaan kristillistä seurakuntaa ja siten koetettiin
kokonaan se masentaa, lisäsi tämä vaino päinvastoin Jesuksen
tunnustajain lukua. Kristityt pakenivat nimittäin Jerusalemista,
levittäen evankeliumin sanomaa Palestinassa, vieläpä sen rajojen
ulkopuolellekin. Näin pakottaa kaikkivaltias Jumala pimeyden
valtaakin tarkoituksiansa palvelemaan ja perille saattamaan.
Diakoni _Filippus_ saarnasi kristinuskoa _Samariassa_. Myöskin
Pietari ja Johannes, jotka muiden apostolein kanssa olivat, vainoa
pelkäämättä, jääneet Jerusalemiin, saapuivat tänne, saatuaan kuulla
Herran sanan tässäkin maakunnassa päässeen vaikuttamaan ihmisten
sydämmissä. Pyhän Hengen saivat Samarialaisetkin, ja Jumalan sana
levisi heidän ennen niin pimitetyssä maakunnassaan. Pietari ja
Johannes palasivat Jerusalemiin, Filippus vaelsi _Gatsaan_ päin
ja tapasi matkallansa Etiopian kuningattaren kamaripalvelian,
tämän palatessa Jerusalemista, missä oli käynyt rukoilemassa. Tämä
mies oli -- me voimme melkein varmuudella sen olettaa -- n.s.
proselyyti, s.o. juutalaisuuteen otettu ja Mooseksen lakia noudattava
muukalainen. Hän istui vaunuissansa ja luki Esaias-profeetaa, kun
Filippus, tuntien sydämmessään Pyhän Hengen vaatimuksen, meni hänen
luoksensa. Selitettyään hänelle profeetan sanat "karitsasta, joka
ei avannut suutansa" kastoi hän hänen Jesuksen opetuslapseksi. --
Lähestymäisillään on se aika, jolloin kristinusko murtaa rajat
kansojen väliltä ja kutsuu kaikkia ilman erotuksetta Jumalan armon
osallisuuteen. Tähän saakka oli kirkon yhteyteen otettu ainoastaan
Juutalaisia; nyt oli pakanoillekin pelastuksen hetki tullut.
Kovaa vainoa kestettyänsä jonkun aikaa, saivat kristityt nauttia
verrattain pitkää rauhaa. Luukas mainitsee, että "seurakunnilla oli
rauha kaikessa Judeassa, ja Galileassa ja Samariassa, ja enenivät
vaeltain Herran pelvossa ja täytettiin Pyhän Hengen lohdutuksella".
Saarnaten evankeliumia ja tehden ihmetöitä vaelsi Pietari seudusta
toiseen. Matkoillansa tuli hän kerran Joppeen, missä hän viipyi
kauan aikaa. Hän asui meren rannalla Siimon nimisen miehen talossa,
joka ajan rakennustavan mukaan oli varustettu lakealla katolla.
Eräänä päivänä -- niin kerrotaan "Apost. Teoissa" meni apostoli
katolle rukoilemaan, kunnes ruoka, jota hänelle paraikaa laitettiin,
valmistuisi. Kello oli 12 päivällä. Aava meri välkkyi auringon
loistossa hänen silmiensä edessä, tarjoten mitä kauniinta näköalaa
ja kehottaen häntä kiittämään ja ylistämään koko maailman Herraa.
Ihmeelliset tunteet valtasivat hänen sielunsa, "hän tuli horroksiin."
Silloin näki hän taivaan aukenevan, huomasi "astian, niinkuin suuren
liinaisen, neljältä kulmalta sidotun, joka laskettiin alas taivaasta
maan päälle." Siinä oli "kaikenlaisia nelijalkaisia maaneläimiä ja
metsillisiä, ja matelevaisia ja taivaan lintuja." Mitä tämä merkitsi?
Pietari kuuli kummaksensa äänen, joka kehotti häntä tappamaan
ja syömään. Hän vastasi: "en suinkaan, Herra; sillä en ole minä
ikänä syönyt mitään yhteistä eli saastaista," mutta ääni sanoi:
"mitä Jumala on puhdistanut, älä sinä sano sitä yhteiseksi." Näky
katosi jälleen, kaikki oli entisellään. Ihmetellen katseli apostoli
avaruuteen, epäillen, mitä hänen tulisi tästä ajatella. Kangastusko
oli heijastanut hänen silmissään, untako oli hän nähnyt? Ei, se ei
ollut mikään kangastus, ei mikään turha tavallinen uni! Jumala oli
tällä näyllä tahtonut ilmaista apostolillensa, että pakanoillekin nyt
elämän sana oli julistettava, ettei heidän saastaisuutensa estänyt
heitä kuulemasta evankeliumia Hänestä, joka oli tullut syntisiä
pelastamaan. Samassa ilmoitti Henki Pietarille, että kolme miestä
etsi häntä. Hän astui alas katolta, näki miehet ja kysyi heiltä,
mitä varten he olivat tulleet häntä tapaamaan. Miehet kertoivat,
että roomalainen; sadanpäämies _Cornelius Caesareasta_ oli, "pyhän
enkelin" käskyä noudattaen, lähettänyt heidät häntä luoksensa
pyytämään. He sanoivat tämän Corneliuksen olevan Jumalaa pelkääväisen
miehen, joka halusi kuulla "sanoja" Pietarilta. Seuraavana päivänä
lähti apostoli miesten kanssa Caesareaan; heitä seurasi muutamat
"veljet" Jopesta. Vasten Mooseksen lakia oli hän ottanut vastaan
pakanoita, vasten saman lain selvää sääntöä matkusti hän nyt pakanain
luo! Pyhän Hengen valaisemana, käsittää hän nyt mitä Jumala tuolla
merkillisellä näyllä Simonin talossa Jopessa tarkoitti eikä epäile
enää.
Cornelius oli kutsunut luoksensa sukulaisensa ja ystävänsä kuulemaan
tuota odotettua vierasta miestä. Jo saapui Pietari hänen taloonsa;
Cornelius meni häntä vastaan, lankesi maahan hänen eteensä ja rukoili
häntä. Roomalainen sotapäällikkö ylenkatsotun, köyhän juutalaisen
jalkain juuressa, -- Jumalan valitun, muista kansoista erotetun
pyhän kansan jäsen saastaisen pakanan katon alla! Mitä jyrkimmät
vastakohdat tapaavat tässä toisensa; vaan uusi aika on jo koittanut,
vastakohdat poistetaan, sydämmet sykkivät rakkautta, saman Isän
lapset tuntevat vihdoin toinen toisensa ainoan Pojan nimessä!
Sanottuaan Corneliukselle, että hän (Pietari) oli vain ihminen,
jota ei saa Jumalana kunnioittaa, astui Pietari hänen huoneesensa.
Kuultuansa vielä kerran, että Cornelius ylönluonnollisen ilmoituksen
johdosta oli käskenyt hänen luoksensa, ja kerrottuaan, miten Jumala
hänellekin oli osottanut tahtonsa olevan, että hän, poiketen
juutalaisen lain säännöstä, kävisi pakanoitten luona, alkoi apostoli
tänne kokoontuneille julistaa pelastuksen sanomaa. Hän julisti
rauhaa Jesuksen Kristuksen kautta, puhuen siitä Herrasta, joka oli
ristiinnaulittu ja kuolleista ylösnoussut, elävitten ja kuolleitten
tuomarista, jonka nimen kautta kaikki synnit annetaan anteeksi.
Pyhä Henki tuli kaikkein päälle, vastustamattomaksi todistukseksi,
että Jumala nyt tahtoi kutsua pakanatkin valtakuntansa alamaisiksi.
Kasteen kautta otettiin tässä tilaisuudessa ensimmäiset pakanat
kristillisen seurakunnan yhteyteen.
Jerusalemissa moittivat kristityt Pietaria siitä, että hän oli käynyt
pakanain luona ja syönyt heidän kanssansa. Vaan kun hän heille kertoi
kaikki, vieläpä senkin että Pyhä Henki oli tullut pakanainkin päälle,
vaikenivat he, kunnioittivat Jumalaa ja lausuivat: "Jumala on antanut
pakanoillekin kääntymyksen elämään."
Mutta näiden vuosien kirkkohistoria kertoo meille muutakin, ei
ainoastaan kirkon rauhallista edistymistä. Se mainitsee nimen, joka
herättää meissä kauhua ja inhoa, ja luo veriset näytelmät silmiemme
eteen. Tämä nimi on _Herodes_. Se on Juutalaisten historiasta
jo ennenkin tunnettu. _Herodes_ oli sen kuninkaan nimi, joka,
koettaessaan tappaa Jesus-lapsen, tahrasi muistonsa Betlehemin
lastenmurhalla. Hänen poikansa _Herodes Antipas_ surmasi Johannes
Kastajan. Viimemainitun veljenpoika _Herodes Agrippa_ istui nyt
valtaistuimella ja oli tullut Jerusalemiin. Sukunsa verenhimo ja
hengellinen sokeus ilmaantuu hänessäkin mitä hirmuisimmalla tavalla.
Luukas mainitsee että "hän otti muutamia seurakunnasta kiinni,
vaivataksensa, ja mestasi Jaakopin, Johanneksen veljen, miekalla".
Tämä Jaakop, tunnettu liikanimellä "vanhempi," oli ensimmäinen Herran
12 opetuslapsesta, joka kastettiin Mestarin kasteella kuolemaan.
Kirkastuksen vuorella oli hän Pietarin ja veljensä Johanneksen kanssa
nähnyt Jesuksen taivaallisessa kunniassa, Getsemanessa oli hän näiden
molempain opetuslasten kera läheltä katsellut Herran kovaa taistelua
vähää ennen Hänen kuolemaansa, ja muissakin tilaisuuksissa olivat
nämä kolme opetuslasta olleet vapahtajan erinomaisen armon ja suosion
esineinä. Muuten puhutaan Jaakop vanhemmasta uudessa testamentissa
hyvin vähän eikä hänen kuolemastaankaan muuta mainita, kuin mitä
vasta kerroimme. Mutta kun hänen päänsä putosi mestauslavalle,
silloin sammui Herran uskollisen palvelian elämä, miehen, joka paljon
oli kokenut ja suuria ihmeitä nähnyt. Autuas se, joka, seuraten
Herraa, uskollisesti kantaa ristiänsä loppuun asti! -- Kun Herodes
huomasi että Jaakopin kuolema miellytti Juutalaisia, antoi hän
ottaa Pietarinkin kiinni ja sulkea hänen vankihuoneesen. Ahdistettu
seurakunta rukoili Jumalaa, joka oli sen turva koetuksen ja murheen,
niinkuin ilon ja riemunkin hetkinä. Eräänä yönä oli paljo kristityltä
Jerusalemissa kokoontunut Marian, Johannes Markuksen äidin,
huoneesen. Vaikka päivä oli loppunut, pysyivät he vielä valveilla
ja rukoilivat. Joku kolkutti ovelle. Mentiin katsomaan, kuka siellä
oli. Ken voi kuvata heidän iloansa, kun Pietari astui sisälle?
Hän kertoi heille, että Herran enkeli oli tullut vankihuoneesen,
kirkkaudellaan valaissut sen, puhutellut häntä sillä seurauksella,
että kahleet olivat pudonneet pois hänestä, sekä että enkeli oli
vienyt hänen ulos, hiljaa vaan voimallisesti poistaen kaikki esteet.
-- Aamulla lähetti Herodes Pietaria noutamaan vankihuoneesta, mutta
turhat olivat hänen yrityksensä, sillä tällä kertaa oli Herra
päättänyt toisin. -- Vähän tämän jälkeen istui Herodes eräänä
päivänä valtaistuimellaan Caesareassa, esiintyen kansalle mahtavassa
kuninkaallisessa loistossa. Vietettiin juhlaa Rooman keisarin
kunniaksi. Kansan huviksi oli toimitettu näytelmiä ja muita huveja,
ja mieltymyksellä katseli kuningas juhlan iloa ja loistoa. Hän
korotti äänensä ja puhui muutaman sanan. "Jumalan ääni eikä ihmisen,
se on" huusi ihastunut kansa. Näin kauan, vaan ei kauemmin, sai tämä
jumalaton kuningas nauttia maailman saastaista iloa ja lumoutua sen
katoavaisesta loistosta. Paikalla saavutti hänen inhottava tauti,
joka pian teki lopun hänen elämästänsä ja vaati hänet tilille
vanhurskaan Jumalan eteen. -- Kuinka surkea, kuinka synkän pimeä
ja toivoton on tämän Herodeksen kuolema, jos sitä vertaamme esim.
sen Herran palvelian loppuun, jonka hän muutamia päiviä ennen oli
surmannut!