Stefanus.
-- joka henkensä kadottaa minun tähteni, hän pitää sen tallella.
Luuk. 9: 24.
Jo varhain saivat Jesuksen tunnustajat kokea että maailma vihasi
heitä kuolemaan asti, niinkuin se Herraakin oli vihannut.
Veritodistajan nimi on ensimmäisiä kirkkohistorian lehdillä, ja
lukemattomat ovat ne, jotka ovat antaneet henkensä Jesuksen nimen
tähden. Monta kertaa ovat pimeyden voimat kokoontuneet Herran
seurakuntaa vastaan, koettaen vereen tukehuttaa sen tulevaisuuden,
monta kertaa ovat Jesuksen vihollisten riemuhuudot kaikuneet
surmattujen kristittyjen haudoilla, mutta totuus on aina lopullisen
voiton saanut. Juuri kuolemallaan ovat Herran tunnustajat voittaneet;
historia todistaa, että "martyyrein veri on ollut kirkon siemen."
Jokapäiväisen elämän huolista kutsuu maailmakin usein ihmisiä
ihailemaan suuria tekoja ja loistavia töitä, se seppelöitsee
sankareitaan ja pystyttää muistopatsaita heidän haudoillensa;
mutta katoavaiset ovat kumminkin lopullisesti sen suurimmatkin
voitot, sen seppeleet lakastuvat, sen muistopatsaat murtuvat.
Mutta kirkon historia tietää kertoa voitosta, joka ei milloinkaan
katoa,'kunniasta, joka ei vähene. Jumalan valtakunnan vaiheet maan
päällä viittaavat ijankaikkisuuteen, sen sankarein "kruunu" ei
koskaan kadota kirkkauttaan. Todistajina ovat etupäässä Jesuksen
veritodistajat ja ensimmäisenä heistä _Stefanus_.
Lyhyt on tämän miehen elämäkerta -- lyhyt, ja kuitenkin sisältää se
niin paljon. -- Jo varhain -- niin kertoo meille "Apost. Tekojen"
kirjoittaja _Luukas_ -- täytyi apostolein luopua seurakunnan
vaivaishoidosta, koska kristittyjen päivä päivältä karttuva luku ei
myöntänyt heille aikaa tätä tointa jatkamaan. Silloin valittiin
seitsemän miestä sanottua virkaa hoitamaan. Yksi näitä n.s.
_diakoneja_ oli Stefanus. "Täynnä uskoa ja väkevyyttä teki hän
ihmeitä ja tunnustähtiä kansan seassa," vaan sai siten paljon
vihamiehiäkin. Jerusalemissa löytyväin synagogain edustajat rupesivat
vastustamaan häntä, ja kun hän Pyhän Hengen voimalla kumosi heidän
väitöksensä ja heidän häveten täytyi myöntää, etteivät voineet
vetää vertoja sille viisaudelle, joka hänen puheessaan ilmaantui,
ottivat he hänen kiinni ja veivät hänen raadin eteen. Luukas ei
täydellisesti kerro, minkä kysymyksen johdosta riita oli syntynyt,
mutta sen verran käy selville, että keskustelu pääasiallisesti oli
koskenut Mooseksen lain käsitystä ja profeetain ennustuksia, sanalla
sanoen Juutalaisten uskonnon pääkohtia, joita Stefanus oli selittänyt
uuden testamentin kannalta. Neljä vuotta aikuisemmin oli sama raati
kokoontunut tutkimaan samankaltaista kysymystä. Silloin seisoi
sen edessä Jesus Kristus, tällä kertaa se mies, joka ensimmäisenä
Hänen tunnustajistaan oli kuolemallaan todistava uskonsa. Tutkinto
alkoi. Väärät todistajat astuivat esille väittäen, että Stefanus oli
"puhunut pilkkasanoja temppeliä ja lakia vastaan." Muistiko tämä
Stefanus jo heti oikeudenkäynnin alussa, miten hänen Herransa vääräin
todistajain todistusten nojalla oli kuolemaan tuomittu, poistiko
taivaallisen ilon tunne siitä, että hän pian oli seuraava Herraansa
ijankaikkisen autuuden majoihin, kaikki maalliset ajatukset, itse
kuoleman kauhutkin hänen sielustansa -- sitä ei mainita, mutta kun
"Apost. Teoissa" kerrotaan, että "kaikki ne, jotka raadissa istuivat,
katsoivat hänen päällensä ja näkivät hänen kasvonsa niinkuin enkelin
kasvot", säteilee tämän vangin silmistä meitä kohti kirkkaus, joka
ennustaa suurta voittoa. Ja kun hän sitten vastaa ylimmäispapin
kysymykseen, ovatko syytökset oikeat, ja pitää tuon Luukaksen "Apost.
Tekojen" 7:ssä luvussa kertoman puollustuspuheen, tunnemme hänessä
Herran valitun välikappaleen, uskonsankarin, jota kunnian Jumala
tukee. -- Stefanuksen tarkoitus oli osottaa tuomareilleen ja muille
sanankuulijoilleen, kuinka pimitetty Juutalaisten, tämän Jumalan
oman kansan käsitys uskonnollisissa asioissa oli, ja johdattaa heitä
käsittämään lain ja liiton hengellistä merkitystä. Ihmeellisellä
taidolla kertoi hän Israelin kansan historian pääpiirteet, näyttäen,
miten tämä kansa tuon tuostakin oli vastustanut Herraa ja eksynyt
Hänen osottamalta tieltään. Liitonmaja korvessa vaeltamisen aikana
ja Salomonin temppeli ilmaisivat, kun niitä oikein käsitettiin,
muun muassa senkin suuren totuuden, että "taivas on Herran istuin
ja maa hänen jalkainsa astinlauta", vaan ulkonaisiin menoihin
jähmettynyt juutalaisuus ei uuden testamentin valossakaan päässyt
tähän käsitykseen, ja sentähden puhui Stefanus turhaan, hän kun tältä
kannalta asiaa käsittäen puolustihe sitä syytöstä vastaan, että hän
olisi pilkannut temppeliä, Varmaankin huomasi hän kuulijakuntansa
katsannosta, etteivät hänen sanansa olleet vaikuttaneet mitä hän
oli tarkoittanut, varmaankin pakotti läsnäolijain yhä karttuva
kylmäkiskoisuus ja paatumus hänen lopettamaan, koska hän yhtäkkiä
keskeytti puheensa ja hänen ajatusjuoksunsa johtui muualle. Pyhä
viha valtaa hänen sielunsa ja leimahtaa salamanliekkinä hänen
sanankuulijoihinsa. "Te niskurit ja ympärileikkaamattomat sydämmestä
ja korvista! te olette aina Pyhää Henkeä vastaan" huudahtaa hän
lausuen, että he, esi-isiensä tapaa noudattaen, ovat "pettäneet
ja murhanneet vanhurskaan," jonka profeetalta heidän esi-isänsä
olivat vainonneet. Vaikutus oli yhtä luonnollinen, kuin kamala.
Juutalaisten ylpeät ylimykset, vihaan yllytetty kansa, joka
kerskasi sukulaisuudestansa Abrahamin kanssa, sai kuulla näin
ankaran tuomion suuresta rikoksesta syytetyn vangin huulilta! Tuo
juhlallisen näkönen oikeudenistunto muuttui silmänräpäyksessä
kauheasti meluavaksi kokoukseksi, nuo vakaat tuomarit, jotka tähän
saakka olivat säilyttäneet jonkunmoisen tasapuolisuuden varjon,
huusivat raivossa kostoa. Kun he "kiristelivät hampaitansa hänen
päällensä," ei kukaan enää ajatellut oikeuden laillista jatkamista,
ja Stefanus näki selvästi, mikä kohtalo häntä odotti. Hän ei aio
mitään enää puolustukseksensa puhua, sillä hän tietää sen turhaksi,
tahi oikeammin, hänen ajatuksensa ovat jo muualla. Tyyneenä seisoi
hän tämän verihimoisen joukon keskellä, ikäänkuin tuo hirveä viha,
jonka esineenä hän oli, ei ensinkään olisi tarkoittanut häntä.
Taivasta kohti loi hän silmänsä ja siellä näki hän kirkkaudessa sen
Herran, jota hän rakasti ja jonka kunniaksi hän oli valmis uhraamaan
kaikki. [Ainoastaan kolmelle ihmiselle on kirkastettu Vapahtaja
taivaasen astumisensa jälkeen ilmaantunut. Paitsi Stefanus saivat
Paavali ja Johannnes nähdä Hänen.] Kuinka hurjasti kostonhuudot
kaikuvatkin, kuulemme kuitenkin hänen äänensä, kun hän vielä kerran
puhuu kokoussalissa ja sanomattomalla ilolla lausuu: "katso minä
näen taivaan avoinna, ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikialla
kädellä." Mutta taistelu ei vielä ollut loppuun taisteltu, voitto
ei vielä voitettu! Taivaallinen näky katosi jälleen, kuoleman
kauhut lähestyivät. Hillitsemättömän vihan vimmassa karkasivat
kaikki yksimielisesti Stefanuksen päälle ja ajoivat hänen ulos
kaupungista. Me tiedämme ettei Juutalaisilla ollut oikeutta tuomita
ketään hengiltä, mutta heidän kostonhimonsa oli nyt niin kiihtynyt,
ettei tämäkään seikka voinut sitä hillitä. Hyvin luultava on, että
Stefanuksen viimmeinen matka kulki samaa tietä, jota Jesus oli
vaeltanut, kun Hän vietiin ristiinnaulittavaksi, vaan jollei niin
ollutkaan laita, voimme erittäin hänen viimeisistä hetkistänsä
päättää, ketä hän muisti ja ajatteli loppuun asti. Hänen seisoessaan
raadin edessä oli pyhä viha hetkeksi syttynyt hänen sydämmessään,
mutta hetkeksi vain. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen, kärsi hän
sitten valittamatta sen äärettömän vääryyden ja vihan, jonka
alaiseksi hän joutui. Kun murhaajain kivet alkoivat särkeä hänen
jäseniään, rukoili hän: "Herra Jesus ota minun henkeni," ja
laskettuaan polvilleen huusi hän suurella äänellä: "Herra älä lue
heille tätä syntiä." Vielä hetkisen jatkavat murhaajat veristä
työtänsä, kunnes heidän uhrinsa kuolema vihdoin saa heidän vihansa
asettumaan ja he palajavat kaupunkiin. Ajatteliko kukaan heistä
silloin, minkä hirveän rikoksen he olivat tehneet? Suliko yksikään
sydän tässä joukossa, nähdessään sitä rakkautta verivihollisiin,
joka kuoleman katkerimpana hetkenä ei ajatellut muuta kostoa heille,
kuin että Jumala antaisi heidän syntinsä anteeksi? Aavistiko kukaan,
minkä suuren voiton Stefanus kuolemallaan oli voittanut Jumalan
valtakunnalle, minkä kunnian hän itse oli saavuttanut? Luukas ei
mainitse mitään tästä; hän päättää Stefanuksen elämäkerran vain
näillä sanoilla: "hän nukkui," siten ikäänkuin kehottaen meitä kirkon
ensimmäisen marttyyrin kuolemaa muistaessamme ajattelemaan sitä
rauhaa, joka on tallella kaikille niille, jotka loppuun asti pysyvät
uskollisina.
Vanhoista ajoista asti on kirkossa säilynyt se luulo, että Stefanus
oli nuori ja ulkomuodoltaan kaunis, mutta jos niin olikin, ilmaantuu
hänen elämässään taivaallinen kauneus, joka ei tarvitse edellistä
avuksensa, asettaaksensa silmiemme eteen henkilön, jonka ylevyyttä
ja jaloutta eivät vuosituhannet voi himmentää. Hänen nimensä on
kirkkohistorian kalliimpia, ja senpätähden viettää kristillinen
kirkko vielä tänä päivänä erityistä juhlapäivää tämän suuren
uskonsankarin muistoksi, siten kunnioittaen sitä Herraa, joka
heikoissa ihmisissä voi väkevä olla.