Johannes Kastaja.
Katso, minä lähetän minun enkelini, joka minun eteeni pitää tien
valmistaman. Mal. 3: 1.
Vanhan liiton aika oli päättynyt, uuden testamentin aamu koitti.
Judean korvessa kuuluu ääni, joka huutaa: "tehkäät parannus, sillä
taivaan valtakunta on lähestynyt." Ääni on _Johannes Kastajan_,
hänen, joka valmistaa tietä Herralle. Hän kutsuu kansan pois synnin
tieltä, kehottaa sitä syntiänsä tunnustamaan ja sanoo varoittaen:
"älkäät ajatelko itsellenne sanoa: Abraham on meidän isämme
-- -- -- kirves on pantu puiden juurelle: sentähden jokainen puu,
joka ei tee hyvää hedelmätä, hakataan pois ja tuleen heitetään."
Niinkuin moni muu Herran valittu ase, on Johanneskin kehittynyt
korven yksinäisyydessä, kaukana riehuvan elämän jokapäiväisistä
ja saastaisista toimista. Pyhän Hengen voimalla hän iskee syvään
kansan sydämmiin, niin että "hänen tykönsä meni Jerusalem ja koko
Judea, ja kaikki maakunta Jordanin ympäriltä, ja he kastettiin
häneltä ja tunnustivat syntinsä." Johannes Kastaja on vanhan
testamentin viimmeinen ja suurin profeeta. Hänen edeltäjänsä
ovat kyllä Pyhän Hengen valaisemina, sanan voimalla osottaneet
kansalle elämän tien ja mitä selvimmillä ja ylevimmillä väreillä
kuvanneet luvattua Vapahtajaa, mutta Johannes on ainoa heistä, jonka
herätyshuutoa kannattaa tuo elävä totuus, että Messias jo seisoo
kansan keskuudessa. _Esaias_ oli puhunut "karitsasta, joka teuraaksi
viedään," innostuksen kirkkaimpina hetkinä olivat hän ja muut
profeetat vuosisatojen etäisyydestä nähneet Herran, mutta Johannes
voi itse edessänsä nähdä ja sormellansa kansalle osottaa "Jumalan
karitsaa joka pois ottaa maailman synnit". Jesus itse todistaa
hänestä: "Totisesti sanon minä teille: kaikkein niiden seassa, jotka
vaimoista syntyneet ovat, ei ole yhtäkään suurempata kuin Johannes
Kastaja tullut". Ja niin korkea on hän kansankin silmissä, niin
voimallinen hänen saarnansa, että se luulo syntyy kansassa, että
hän on Messias. Mutta ylpeys on kaukana hänestä, hän pysyy nöyränä,
ja juuri tämä nöyryys on hänen jaloutensa kauniin ominaisuus.
Sentähden sanoo hän kaikille: "minä tosin kastan teitä vedellä; vaan
minua väkevämpi tulee, jonka kengän nauhoja en minä ole kelvollinen
päästämään: hän kastaa teitä Pyhällä Hengellä ja tulella." Kun
Johanneksen opetuslapset näkivät, että hänen kuuliakuntansa väheni,
koska kansa meni Jesuksen tykö, ja huomauttivat häntä tästä, ei
hänen sydämmessään synny kateuden tunteita, vaan iloa ja riemua. Hän
tietää asemansa, tietää kenen kunnia on, hän muistaa kenelle "taivaat
aukenivat." "Yljän", eikä hänen, "morsian" on, hän on vain "yljän
ystävä," jonka "ilo on täytetty," kun hän saa "kuulla hänen äänensä?"
Mikä kaunis miehuuden ja nöyryyden, innostuksen ja tyyneyden
sopusointo tässä merkillisessä miehessä!
Mutta ikäänkuin muistuttaaksensa meitä siitä, että Johannes
Kastajakin oli syntinen ja erehtyväinen ihminen, kertoo evankeliumi
hänen kerran lähettäneen opetuslapsensa Jesukselta kysymään, oliko
Hän se, joka tuleva oli, vai pitikö heidän toista odottaman.
Kolkossa vankilassa, missä profeeta silloin oli, oli jonkunlainen
epäilys Jesuksen suhteen herännyt hänen sydämmessään. Hän arvosteli
taivaan valtakuntaa vielä vanhan testamentin kaunalta eikä voinut
täydellisesti tutustua siihen järjestykseen, missä uuden testamentin
salaisuudet ilmaantuvat. _Herodeksen_ irstaisesta hovista kuului
tämän maailman synnillinen ilo Johanneksen vankihuoneesen, pimeys
ympäröi häntä, ja synkät ajatukset syntyivät hänen mielessänsä. Näin
asiain ollen emme liioin saa oudoksua kiusauksen hetkellistä voittoa
hänen kirkkaassa Pyhän Hengen valaisemassa sielussansa. Totuutta oli
hän aina rakastanut, totuutta etsi hän nytkin ja sempätähden kysyi
hän silloisessakin mielialassaan neuvoa Jesukselta, eikä etsinyt sitä
muualta. Ja kun Johanneksen suotiin päättää rikkaan elämänsä Herran
veri todistajana ja totuuden marttyyrinä, korottaa hänen kuolemansa
silmämme lopuksi vankilan tuskista sitä sinertävää majaa kohti missä
ei taistelua eikä kiusausta enää ole.