Jesus Kristus, maailman Vapahtaja.
-- niin on Jumala maailmaa rakastanut, että Hän antoi ainoan
Poikansa, että jokainen, kuin uskoo hänen päällensä, ei pidä
hukkuman, mutta ijankaikkisen elämän saaman. Joh. 3: 16.
"Sana tuli lihaksi, ja asui meidän seassamme, ja me näimme hänen
kunniansa niinkuin ainoan Pojan kunnian isästä, täynnä armoa ja
totuutta." Näin todistaa apostoli, ja "me tiedämme hänen todistuksen
todeksi." Jumalan ainoa Poika luopui taivaallisesta kunniastansa,
tuli ihmisenä kirouksen maalle, pelastaaksensa meitä synnin, kuoleman
ja perkeleen vallasta. Hänessä kirkastetaan syntiselle maailmalle
taivasten suurin salaisuus, se salaisuus, että "Jumala on rakkaus",
Hänestä loistaa muuttumattomalla kirkkaudella ijankaikkisen elämän
valo maailman pimeydessä, taaksepäin luomispäivään asti ja eteenpäin
tuolle puolen ajan rajan. Hän on "maailman valkeus", Hän yksin on
"tie, totuus ja elämä".
Koko Jesuksen elämä maan päällä, Betlehemistä Golgatan ristiin
saakka, ilmaisee meille jumalallisen rakkauden käsittämätöntä
syvyyttä. Kuuliaisena Isänsä tahdolle asettui Hän, jolla "on
kaikki voima taivaassa ja maan päällä", syntisten palvelijaksi,
otti päällensä ihmiselämän kaikki puutteet ja tarpeet, "nöyryytti
itsensä, oli kuolemaan saakka kuuliainen, ristin kuolemaan asti".
"Hän oli niin ylönkatsottu, ettei kenkään kehdannut katsoa hänen
päällensä", kantoi orjantappurakruunua pyhän päänsä päällä, että
me kunnian kruunun saisimme. Mutta niin kirkas on kuitenkin se
valo ja sanomaton se suuruus, joka syvimmänkin alentamisen hetkinä
loistaa Hänen kasvoistansa, niin verraton se pyhyys ja ylevyys,
joka ilmaantuu kaikissa Hänen sanoissansa ja töissään, ettei
mikään inhimillinen mitta riitä sitä määräämään. Meidän ihmisten
on tapana ihaella n.s. suuria henkilöitä ja heidän tekojansa,
mutta jota likemmältä tarkastelemme heidän elämänsä uraa, jota
oikeammin heitä arvostelemme, sitä enemmän huomaamme heissä
virheitä ja puuttuvaisuutta. Puhtaimmatkin heistä ovat yhtyneet
apostolin tunnustukseen: "sitä hyvää, jota minä tahdon, en minä
tee, vaan pahaa, jota en minä tahdo, teen minä;" paraimmatkin
heistä ovat vuodattaneet katumuksen kyyneleitä ja tunteneet
voimansa riittämättömyyden. Ainoana koko ihmiskunnassa voi _Jesus
Natsarealainen_ kaikkina aikoina vihollisiltansakin kysyä: "kuka
teistä nuhtelee minua synnistä?" sillä ei silmänräpäyksen syntinen
ajatuskaan ole saastuttanut Hänen sieluansa. Hänen persoonansa
säilyttää aina Häntä ympäröivän syntisen elämän kovimpienkin
vastakohtien hetkinä siveellisen täydellisyytensä. Ei mikään tunne
vaikka kuinkakin syvä, milloinkaan pääse häiritsemään Hänen sielunsa
sopusointoa. Jesuksen rinnalla paljastaa paraskin inhimillinen
viisaus, oppi ja tieto tyhjyytensä, mitättömyytensä. Kuinka
yksinkertaiseen muotoon Herra ihmisten käsityksen riittämättömyyden
vuoksi pukeekin puheensa, ilmaantuu niissä aina taivaallisen
viisauden ihmeellinen rikkaus; kuinka lyhyet Hänen sanansa ja
vastauksensa usein ovatkin, on niiden totuus aina täydellinen. Mitä
ihmisvoima ja kyky aikojen kuluessa on toimittanut, se on kaikki
katoavaista, olkoon sillä mikä nimi ja loisto hyvänsä eikä se
voi ketään lopullisesti auttaa. Herran työ, Hänen lunastustyönsä
maan päällä, on niin suuri, ettei yksikään kuolevainen voi sen
suuruutta täydellisesti arvostella, ei yksikään kieli täällä sitä
oikein kiittää. Sen vaikutukset ulottuvat ijankaikkisuuteen, missä
lukemattomat lunastetut enkelein kielillä sitä loppumatta ylistävät.
Semmoinen oli pyhän raamatun todistuksen mukaan se Herra, joka
köyhän ihmisen muodossa kerran vaelsi täällä maan päällä auttaen,
neuvoen, opettaen ja lohduttaen syntisiä ihmisraukkoja. Maailma
ei tuntenut Häntä, vaan kokosi Häntä vastaan kaiken vihansa ja
tuomitsi Hänen pahantekijänä kuolemaan ristin puulla. Hirveässä
sokeudessaan se ei tietänyt, että se tappoi elämän Herran, ei
sittenkään, kun Hän, voittaen kuolemankin, nousi haudastansa ja
kirkastettuna astui ylös taivaasen. Vähäinen joukko vain seurasi
Häntä ja uskoi Häneen, itki Hänen ristinsä juurella ja iloitsi Hänen
tyhjän hautansa äärellä; vähäinen on vielä tänäkin päivänä Jesuksen
ystäväin luku, vaikka Hänen valtakuntansa leviää kaukaisimpiinkin
maihin, ja lähenemistään lähenee se hetki, jona "Hän on tuleva
suurella kunnialla tuomitsemaan eläviä ja kuolleita". Mutta jospa
kohta evankeliumi ristiinnaulitusta Vapahtajasta onkin maailmalle
aina ollut hullutus ja semmoisena sille pysyy, niin on kuitenkin se
valtakunta, jonka Jesus Kristus on perustanut, lopullisesti voittava
ja ijankaikkisesti pysyvä, sillä niin on Hän itse luvannut, ja Hänen
"sanansa pysyvät" vielä silloinkin, kun "taivas ja maa hukkuvat".
Kristillisen kirkon historia todistaa kaikkina aikoina samaa, sillä
vaikka sen jäsenet usein ovat kieltäneet Herransa ja kauas eksyneet
Hänestä sekä opissa että elämässä, ei Hän kuitenkaan milloinkaan
ole hyljännyt sitä seurakuntaa, jonka Hän verellänsä osti, vaan on
ollut ja on oleva sitä "läsnä joka päivä maailman loppuun asti".
Hänessä on kristikunnan horjuva toivo aina löytänyt turvansa, eksyvä
elämä ohjeensa, Hänestä on sammuva usko syttynyt uudelleen. Kun
elämän ja kuoleman tärkeä kysymys heräsi ihmisten sydämmissä ja
maalliset tukeet alkoivat horjua, oli Jesuksen evankeliumi ainoa
turva ja apu, joka ei pettänyt, eikä tämä vuosisatojen kokemus
milloinkaan ole muuttuva. Usko on aina tajunnut ja on aina tajuava
pyhän raamatun Kristuksen ei ainoastaan kirkon perustajaksi, vaan
myöskin siksi "eläväksi kulmakiveksi", jonka perustukselle kirkko
yhä edelleenkin on itsensä rakentava. Hän on ruumiin "pää", Hän on
"totinen viinapuu", josta oksat saavat elonsa, "hyvä paimen", joka
vartioitsee lampaitansa, "ylkä", jonka häitä seurakunta morsiamena
odottaa, "kuningas", jonka valtakunnalla ei loppua ole. Ijankaikkisen
rauhan ja autuuden sanoma on Hänen oppinsa, sillä Hän itse, rauhan
ruhtinas ja elämän Herra, on sen sisällys, ja Hän kutsuu kaikkia
murheellisia ja sorretuita luoksensa lohdutusta saamaan. Sanansa
voimalla aukasee Hän vielä sokeiden silmät, saa kuurot kuulemaan,
mykät puhumaan, kuolleet heräämään. Mutta kaikkien aikojen
kristillinen kokemus todistaa myöskin, että me pääsemme tätä Herraa
tuntemaan ja Hänen kanssansa voittamaan ainoastaan siinä määrässä,
kuin me, itseämme kieltäen, otamme ristimme päällemme ja seuraamme
Häntä. Kirkkohistorian sankareihin ja Herran tunnustajiin soveltuvat
sentähden kaikkina aikoina Herran sanat: "maailmassa on teillä
tuskaa", mutta he ovat "hyvässä turvassa", sillä he tietävät, että
Hän "voitti maailman".
Kirkon tehtävänä on siis olla perustajansa ja Herransa kuvastimena,
Hänen todistajanansa maan päällä. Miten se eri aikoina on täyttänyt
tätä korkeata tarkoitustansa, kertoo meille kirkkohistoria. Maan
päällä on Herran seurakunta vielä taisteleva seurakunta, mutta vaikka
sen vaiheet aikojen kuluessa paljon vaihtelevat, vaikka sen perikato
maailman silmissä monta kertaa on näyttänyt varmalta, ilmaantuu siinä
kuitenkin, kun sitä Jumalan sanan valossa arvostelemme, pimeimpinäkin
aikoina lopullisen ja täydellisen voiton enteitä.
Jesus sanoi:
minä olen maailman valkeus:
joka minua seuraa ei hän pimeydessä vaella,
mutta saa elämän valkeuden.
Joh. 8: 12.