joista hän tunsi itsensä aivan varmaksi, miltei huumasi hänet. Ja
joskin omantunnon ääni joskus hyvin heikosti saattoi itsensä kuuluviin,
oli hänelle helppoa huvituksilla ja irstaisuudella tukahuttaa sen.
Ennenkuin hän kuitenkaan aivan kokonaan antautui nautinnoihin,
tahtoi hän päästä selväksi eräästä "affääristä" — niinkuin hän
kyynillisesti kutsui sitä. Tämä "afääri" oli vanhan Metaksaan
murha. Ylimielisyydessään ja sellaisen salaisen ylpeyden tunnolla
millä rikollinen ylvästelee teollaan, kirjoitti hän Serlendikselle
seikkaperäisen selonteon enonsa murhasta. Hän ei ajatellut, että
tämä kirjallinen tunnustus hirveästä murhasta kerran voisi tulla
merkitsemään hänen turmiotaan, kun hän notariossa näki ainoastaan
kanssarikollisen, joka ei koskaan tunnustaisi sitä roolia, minkä hän
itse oli pelannut, ja jonka omien etujen mukaista oli vaieta aina
hautaan asti.
Kun hän tämän kertomuksen kautta katsoi kuitanneensa "affäarin",
tapahtui tapaus, joka kokonaan johti hänen ajatuksensa uusille urille.
Varin hienossa maailmassa tuli hän muutamana iltana tuntemaan erään
korkean virkamiehen, herra Pangaloksen ja hänen perheensä. Pangalos
omisti suuria rikkauksia, jotka hänen ainoa tyttärensä, Marigo, tulisi
perimään. Kun hän oli tottunut hienoilla maailmanmiestavoillaan
herättämään myötätuntoisuutta ylhäisemmissä piireissä, onnistui hän
täälläkin. Tähän tuli vielä lisäksi, että häntä nyt pidettiin rikkaan
Metaksaan perillisenä. Ja hän osasi käyttää hyväkseen olosuhteita.
Kun Gregoriksen ja Marigon silmät keskellä loistavaa juhlaa
kohtasivat toisensa, huomasi tuo tottunut naispyydystäjä heti Marigon
punastumisesta, että hän oli tehnyt edullisen vaikutuksen tämän kauniin
tytön sydämeen.
Häneen itseensä vaikutti ihanan kreikattaren tulinen kauneus alussa
vähemmän lämmittäväsi. Hän tunsi nimittäin itsensä vielä sidotuksi
Smaragdaan, vähemmän kuitenkin rakkautensa kuin rikoksensa kautta.
Mutta pian valtasi hänet kuitenkin Marigoon tutustuttuaan pirullinen
ajatus: "Hän on rikas. Hän on hieno — Hm! — Oliko vaatimaton, vähemmän
loistava Smaragda todellakin sen arvoinen, että sinusta hänen tähtensä
piti tulla murhaaja? Jos sinä nyt voisit yhdistää aarteesi rikkaan
neiti Pangaloksen aarteiden kanssa, niin se olisi joka tapauksessa
käytännöllisempää. — Miksi kiinnittää itsesi näiden Serlendisten
kanssa, tähän roistoperheeseen? Joskin sinun vähemmän tarvitsisi
pelätä, että murhatun Metaksaan haamu tunkeutuisi häiritsemään
avioliittoasi Smaragdan kanssa — sellaiset haamut ovat sitäpaitsi
ainoastaan taikauskoa — niin on asia kuitenkin hyvin vastenmielinen,
sillä minä en rakasta Smaragdaa. Mutta Marigossa minulla on kaikki
maailman aarteet yhdistettyinä. Suunnattomat rikkaudet — suunnattomat
nautinnot!"
Mutta huumauksessaan sivuutti hän kaiken johdonmukaisuuden. Sillä eikö
juuri siteiden katkaiseminen Serlendiksen kanssa, ainoan, joka tiesi
hänen rikoksestaan voisi tulla turmiolliseksi hänelle? Kammoaisiko
petetty isä todellakin paljastaa tuota rikollista tekoa?
— Mutta ei, tuo roistomainen, pelkuri notario ei tulisi oman turmionsa
uhalla kavaltamaan Gregorista.
Nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan hänen hymyillen
kuunnellessaan soiton säveleitä ja silloin tällöin kuiskatessaan jonkun
imartelevan sanan Marigolle.
Mutta äkkiä päätti hän itsekseen, että hänen täytyi rientää
päämääräänsä tarmokkaammin. Teeskennellä tulista rakkautta oli hänelle
helppo asia, ja pian oli hän täydellisesti hurmannut puhtaan ja
viattoman Marigon sydämen.
"Tämä ihmeellinen yö", kuiskasi hän hänelle, kun sopiva aika oli
käsissä, "on aivan lumonnut minut. Minä en koskaan tule unohtamaan
näiden tähtien lumousvoimaa."
Marigo loi silmänsä ylös komeaa kreikkalaista yötaivasta kohti. "Niin,
tähdet tuikkivat todellakin ihmeellisesti tänä yönä", sanoi hän
vienosti.
"Voisivatkohan ne todellakin ennustaa minun onneani?" nauroi Gregoris
katsoen hänen silmiinsä. Marigo ymmärsi ja painoi alas silmäluomensa.
"Mutta minä en pelkää mitään, vaikkapa tähdet piiloutuivatkin; sillä —
minä rakastan sinua! Mutta kun minä sain tietää kohtaloni yhtenä yönä,
täytyy meidän tavata toisemme toisenakin yönä. Sinunkin, rakas Marigo,
täytyy kokea tämän ihmeellisen salaperäisyyden lumousta. Nauttikaamme
siitä siksi, kunnes minä saan tilaisuuden sinun isältäsi pyytää, että
sinä minun kanssani saisit nauttia kaikesta siitä ihanuudesta mitä
meidän rakkautemme, nuoruutemme — rikkautemme voi meille antaa."
Marigo vaikeni, ainoastaan hänen rintansa aaltoilu ilmaisi hänen syvää
liikutustaan.
"Tulemmeko kohtaamaan toisemme?"
"Kyllä, mutta meidän kohtauksemme ei tule tapahtumaan välittömästi.
Minun täytyy matkustaa tervehtimään ystävätärtäni Smaragda Serlendistä."
"Smaragdaa —?!"
"Tunnetteko hänet?"
"— — En!" Ja samalla kertaa kun hän sanoi tämän valheen, valtasi hänet
pirullinen ajatus. "Minä tulin ajatelleeksi erästä asiaa! Sallitteko
minun kirjoittaa pari sanaa eräälle liiketuttavalleni? Tuolla on
kirjoitus, pöytä. Me voimme sentään jatkaa keskusteluamme. Minulla on
sama kyky kuin Cicerolla, voida tehdä kaksi tehtävää yhtaikaa."
Marigoa huvitti suuresti hänen kevyt seurustelupuhelunsa. Tämä nuori
mies sai yhä suuremman ja suuremman vaikutusvallan häneen. Gregoris
jutteli hänen kanssaan samalla kirjoittaen:
"_Rakastettu Smaragda_!"
Ikävöimiseni saada tavata sinua tahtoo kuolettaa minut.
Sanaa "kuolettaa" katseli hän kummallisella hymyllä.
"Uskotteko", kääntyi hän Marigoon päin, "että teidän vanhempanne ovat
suosiolliset minulle?"
"Oi, herra Gregoris, se ei suinkaan ole jäänyt teiltä huomaamatta."
"Ehkä minä olen liiaksi syventynyt teidän mustain kutrienne yöhön",
sano! hän ja kirjoitti: "Sitten kun kaikki olosuhteet nyt ovat
käyneet meille edullisiksi, on maailma lupaavana edessämme. Valkoinen
morsiushuntusi tulee näyttämään ihastuttavalta sinun mustaa tukkaasi
vastaan."
"Mutta antakaa minulle ajatusaikaa, Gregoris", kuiskasi Marigo, "minä
en ymmärrä, kuinka kaikki tämä niin äkkiä tuli ylitseni. Mitä he
tulevat ajattelemaan —?"
"Minä ajattelen, ettei meidän tule ajatella, vaan tuntea. Muuten
ajattelen minä, että me teemme aivan oikein, kun menemme kihloihin."
"Niin, Smaragda", kirjoitti hän sitten, "jos sinä tietäisit kuinka
paljon minä olen tehnyt sinun tähtesi. Mutta mitä minä en uskaltaisi
sinun tähtesi! Mitä olisi minun elämäni ilman sinua! Minä olen tullut
luoksepääsemättömäksi kaikelle muulle kauneudelle, paitsi sinun, Nämä
eivät ole mitään tyhjiä sanoja! Kuukauden perästä minä riennän sinun
syliisi. Niin kauvan pidättävät minua asiani."
"Mutta vielä yksi asia, Marigo", sanoi hän sitten, "me pidämme
kaikkityyni salassa hääpäiväämme saakka. Jo tänä iltana minä puhun
sinun vanhempiasi kanssa. Minä en ole kiusallisten muodollisuuksien
ystävä, ja vihkimisen jälkeen vetäydymme me syrjään vaivalloisesta
seuraelämästä ja pakenemme — — —"
"Italiaan."
"Niin, Italiaan." Sitten kirjoitti hän: "Kallis Smaragdani, häittemme
jälkeen vaihdamme Kreikan Italiaan. Lemmittyni, minä suutelen sinua
ajatuksissani!"
"Seura hajaantuu, herra Gregoris."
"Minä olen lopettanut! Hyvästi siis — toiseen yhtä ihanaan yöhön."
Hän tarttui Marigon käsiin ja suuteli niitä intohimoisesti. "Ei, jo
tänä iltana minä esitän pyyntöni", lisäsi hän. "Tämä äkkinäinen onni
on liian kallis, elkäämme riistäkö siltä sen romantillista lumousta.
Minä lasken suunnattoman rikkauden sinun jalkoihisi. Kuka voisi olla
onnellisempi kuin me ja — sinun vanhempasi."
Näin nopeasti voitettuaan tämän kauniin ja ylhäisen kreikattaren
tulisen, vaikkakin vielä neitseellisesti suletun sydämen, näytteli
Gregoris nyt jonkun aikaa tälle kauniille tytölle ihastuttavan
romantillista ilvenäytelmää, sillaikaa kuin tuon uskottoman
häpeälliset, teeskentelevät kirjeet onnellistuttivat Smaragdaa ja
kiinnittivät hänen toiveensa onnelliseen tulevaisuuteen.
Kauvan ei kuitenkaan hänen ja Marigon välinen salaisuus ja heidän
yölliset kohtauksensa voineet olla ilmi tulematta. Sopivalla
hetkellä pyysi Gregoris Marigon kättä ja sai Pangoloksen puolelta
mitä parhaimman vastaanoton. Tälle perheelle oli hänen suuremmoinen
omaisuutensa riittävä suositus ja antoi täyden vakuuden heidän ainoan
lapsensa onnesta.
Erityisten olosuhteiden ja valmistusten vuoksi täytyi kumminkin häät
lykätä, ja Marigo matkusti isänsä seurassa Biskopioon tervehtimään
ystävätärtään Smaragdaa ja kutsumaan häntä häihin.
Eräänä päiväpaisteisena iltapäivänä istuivat nämä molemmat nuoret
tytöt Serlendiksen hauskassa huvilassa. Kummankin sydämet paisuivat
onnesta: Marigon nuoren, komean Gregoriksen omistamisesta ja Smaragdan
— aavistamatta mitään pahaa — myöskin hänen omaamisestaan. Merimatka
Biskopioon oli ollut ihana. Vene, joka vei heidät sinne, oli peitetty
ruusuilla. Onnesta säteilevä Marigo vei suuren ruusuvihkon mukanaan
huvilaan.
"Mitä on tapahtunut, Marigoni?" kysyi Smaragda. "Tuletko sinä
morsiamena?"
"No, ja jos niin olisi", nauroi Marigo. "Minun ruusuissani piilee
salaisuus."
"Kuinka, sinä ilkeä, salaisuus? Etkö sinä ole sanonut minulle, ettei
sinulla ole mitään salaisuutta minulta?"
"Sen minä olen todellakin sanonut", huudahti Marigo nauraen, samalla
kun hän kiepsahti hänen kaulaansa. "Sen minä olen todellakin sanonut,
ja minä pidän myöskin sanani. Sinä yksin saat tietää, että löytyy joku
— joka rakastaa minua."
"Ja tämä joku, onko hän myöskin rakastettu?"
"Luonnollisesti, muuten minä en olisi puhunut siitä sinulle."
"Ja kuka on tämä joku?"
"Se on salaisuus numero kaksi. Hän on pyytänyt minun vanhempiani
vaikenemaan asiasta meidän häihimme asti, ja sitten, välttääksemme
vierailuja ja vaivalloisia muodollisuuksia, matkustamme me heti
vihkimisen jälkeen Italiaan. Se on, jos niin tahdot, oas minun
ruusustani, mutta minä vain nauran sille. Minä tapaan hänet, vaikken
koskaan päivisin, niin että minä usein ajattelen, että minä olen voinut
pettää itseni ja ettei minun tuleva herra mieheni ole mikään muu kuin
lumottu yölepakko. Mutta hiljaa tästä kaikesta!"
"Eikö hänellä siis ole mitään nimeä?" kysyi Smaragda.
Tässä silmänräpäyksessä alkoi heikkoja säveleitä jostain soittimesta
kuulua meren takaa. Vähitellen kävi ääni voimakkaammaksi ja saattoi
selvään eroittaa huilun ja kitaran säveleet. Marigo laski toisen
kätensä ystävättärensä käsivarrelle ja osoitti toisella kädellään
pientä ruuhta, joka kevyesti liukui yli aaltojen. Pian kuultiin
miehekkään äänen, joka voitti soittimien äänen, laulavan sulavaa ja
syvästi melankoolista kreikkalaista lemmenlaulua.
Ensimäisten sävelten kaikuessa, vaikka vielä kaukaa, vavahteli
Smaragda. Koko hänen sielunsa näytti keskittyvän hänen kuuloonsa. Hän
unohti missä hän oli, unohti Marigon, ja suu auki ahmi hän jokaisen
tavun laulusta, joka kuului hänen korviinsa.
"Se on hän", sanoi Marigo, kun ensimäinen säe oli päättynyt ja huilu ja
kitara taasen kuuluivat.
"Kuka?" huudahti Smaragda, kuin olisi hänet äkkinäisen ravistuksen
kautta herätetty syvästä unesta.
"Yölepakko, josta minä puhuin sinulle. No, eikö sinunkin mielestäsi
hänellä ole hyvin kaunis ääni ollakseen yölepakko?"
"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda.
"Hiljaa", sanoi Marigo, "nyt alkaa hän taas."
Vene oli lähestynyt rantaa ja toinen säe kuului selvemmin.
"Sinä näet, ettei minun ruusuissani ole okaita", sanoi Marigo nauraen,
kun laulu toisen kerran vaikeni.
"Viikon perästä me vietämme häitämme; sinä näet kuinka hän kiertelee
minun ympärilläni; voisi luulla, ettei hän vielä ole minun sydämeni
herra, vaan vasta yrittäisi valloittaa sitä. Ja kuitenkin on hän
parhaassa ystävyydessä perheemme kanssa. Kaikki valmistukset ovat
tehdyt. Huomenna minä näytän sinulle varustukseni."
"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda, puhuen ikäänkuin itsekseen, "Tämä
laulu, tämä ääni —"
"Voitko ajatella, hän tahtoi, että häät pidettäisiin juuri tänään!
Mutta me emme ole valmiit vielä hankkeinemme ja senvuoksi on minun
isäni pyytänyt häntä lykkäämään ne ensi sunnuntaihin."
Nyt oli vene lähestynyt rantaa, ja kuunvalo lankesi suoraan siinä
istuvain yli, "Näetkö hänet, joka seisoo suorana veneessä? Mitä sinä
pidät minun yölepakostani?"
"Gregoris Metaksas!" huudahti Smaragda kuolevan viimeistä huokausta
muistuttavalla äänellä.
"Ah, tunnetko sinä hänet?" sanoi Marigo. "Elä ilmaise minun
salaisuuttani, niin, se on Gregoris Ferrara. Vielä yksi viikko, ja minä
olen rouva Ferrara, mitä sinä sanot siitä? Oletko tyytyväinen minun
valintaani?"
Smaragda ei vastannut. Hänen kasvonsa olivat käyneet valkeiksi kuin
marmori; nyt kaatui hän kylmänä ja elottomana lattialle.
"Smaragda, Smaragda, mikä sinulla on? Mikä sinua vaivaa? Suuri
jumala!" huusi Marigo tarttuen ystävättärensä kylmiin käsiin.
"Auttakaa! Auttakaa! Smaragda on pyörtynyt", huusi hän, ja heti
riensivät kaikki huvilan asukkaat paikalle. Serlendis otti tyttärensä
käsivarsilleen ja koetti suurien hikitippojen valuessa hänen otsaltaan
vahvistavilla lääkkeillä saada hänet toipumaan. Yli puoli tuntia
olivat kaikki yritykset tuloksettomia. Vihdoinkin hengitti hän syvään,
suonenvedontapainen kouristus tärisytti hänen jäseniään, hän avasi
silmänsä ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Sitten pyyhkäsi hän
molemmin käsin kiharat otsaltaan.
"Minä kiitän teitä", sanoi hän heikosti hymyillen. "Vilpoinen yöilma
aiheutti minun pyörtymiseni."
"Tule, koeta nukkua", sanoi Marigo. "Se tekee sinulle hyvää."
"Ei, rakas ystävä, se on mahdotonta. Minä tunnen, että kuume lähestyy.
Rakas isä, lähtekäämme kotiin."
Turhaan koettivat herra Pangalos ja Marigo houkutella häntä jäämään
ainakin aamuun asti, ja Serlendis kiiruhti levottomana vuokraamaan
venettä viedäkseen hänet kotiin.
"Koeta tulla terveeksi niin pian kuin mahdollisia", kuiskasi Marigo
hänelle lähtiessään. "Sinä tiedät, että sinä ensi sunnuntaiksi olet
kutsuttu minun häihini, ja sinun täytyy olla mukana, muuten ei minun
onneni ole täydellinen."
"Minä toivotan sinulle onnea koko sydämestäni", vastasi Smaragda,
"joskaan en itse olisi siellä läsnä."
Kun he saapuivat Hermopolikseen, tahtoi Serlendis hankkia lääkärin,
mutta Smaragda selitti olevansa aivan entisellään ja tarvitsevansa vain
lepoa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Suljettuaan oven laskeutui hän
polvilleen pyhän neitseen eteen ja rukoili pitkän aikaa, senjälkeen
nousi hän, sytytti lampun ja istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.
Hänen silmiään poltti, mutta kyyneleet eivät niitä kostuttaneet, hänen
kätensä vapisi hermostuneesti, mutta hänen tahdonvoimansa ohjasi sitä,
kun hän kirjoitti paperille seuraavat rivit:
"Rakas isä! Sinä olet pettänyt minut, jotta minä kuolisin surusta.
Mutta kohtalo on rikkirepinyt sen taiteellisen verkon, jonka sinun
hellyytesi on kutonut minun ympärilleni. Hän ei ole meidän saarellamme;
hän ei tule, kuten hän on luvannut ja niinkuin minä nyt kuusi viikkoa
olen odottanut. Minä näin hänet eilen Varissa.
"Ensi sunnuntaina hän menee naimisiin Marigon kanssa. Minä en tuomitse
häntä, Marigo on kauniimpi, rikkaampi ja ylhäisempää sukua kuin minä,
mutta se on enemmän kuin minä voin kestää! Anna anteeksi minulle, isä,
jos en minä voi kestää tätä koetusta. Minä olisin vaieten tyhjentänyt
kärsimyksen maljan, jos minä olisin uskaltanut toivoa, että minun kurja
elämäni olisi ollut sinulle lohdutukseksi sinun vanhuudenpäivänäsi.
Mutta ei! Elämä on minulle kauhea kuorma, ja minun epätoivoni olisi
alituinen tuska sinulle. Anna minun mennä sinne, missä minä löydän
rauhan ja ehkä unhotuksen, ja jos et sinä, isäni, voi unohtaa minua,
niin rukoile joskus puolestani."
Kun hän oli lopettanut tämän kirjoituksen, otti hän esiin erään
laatikon ja otti sieltä pienen pullon, joka sisälsi vihertävää
nestettä. Sitten istuutui hän sänkyyn, veti esiin povestaan Gregoriksen
kirjeet, joita hän oli säilyttänyt siellä kuukauden ajan, ja alkoi
lukea niitä. Taajain nyyhkytysten keskeyttämänä luki hän kirjeet
loppuun nosti sitten silmänsä taivaaseen päin, vei pullon huulilleen ja
tyhjensi sen. Pian kävi hänen hengityksensä raskaaksi ja hän menetti
tajuntansa.
Seuraavana aamuna astui Serlendis huolestuneena äänettömästi tyttärensä
huoneeseen. "Smaragda", kysyi hän hiljaa, "nukutko sinä?" Kun hän ei
saanut vastausta, ei hän lähestynyt sänkyä, jottei olisi häirinnyt
lapsensa unta, vaan meni sensijaan akkunan luo, missä avoin, hänelle
osotettu kirje heti pisti hänelle silmään. Vavisten otti hän sen,
yhdessä silmänräpäyksessä oli hän läpilukenut sen sisällyksen ja
lyöden molemmin käsin kaljuun päähänsä huudahti hän: "Smaragda! Oi
minun Smaragdani!" ja heittäytyi ojennetuin käsin tyttärensä ruumiin
yli. Hänen päänsä, kalpea kuin murtunut lilja, oli vaipunut syvälle
tyynyihin, hänen pitkät kiharansa valuivat alas olkapäiden yli.
Toisessa kädessään oli Gregoriksen kirje, toisessa myrkkypullo.
Serlendis suuteli häntä ehtimiseen, huusi häntä nimeltä ja koetti saada
hänen sydämensä tykyttämään uudelleen. Mutta hänen isänrakkautensa oli
voimaton kuoleman kylmyyttä vastaan. Hän ymmärsi vihdoinkin, että oli
turhaa koettaa herättää kuollutta henkiin.
Kuin mielipuoli hypähti hän ylös ja juoksenteli edestakaisin huoneessa.
Se oli kauhea näytelmä. Väliin karjui hän kuin tiikeri, jolta poikaset
on ryöstetty, väliin ryntäsi hän pää edellä seiniä vastaan, väliin
puristi hän nyrkkiä haastaen taivasta ja maata taisteluun, heti
senjälkeen vaipuakseen tuolille ja itkeäkseen kuin lapsi.
Äkkiä kuului kevyt naputus ovella. Serlendis havahtui. Heitettyään
tutkivan silmäyksen ympärilleen oli hän saavuttanut entisen
kylmäverisyytensä. Hän veti ensin yhteen uutimet tyttärensä sängyn
edessä, laski lasisilmät silmilleen ja aukasi. Muuan palvelustyttö
astui sisään. "Minä luulin, että herra huusi", sanoi hän.
"Niin", vastasi Serlendis tyynesti, "Minä huusin sinua sanoakseni
sinulle, että tyttäreni on sairas ja ettei kukaan saa tulla hänen
huoneeseensa. Ette myöskään te saa tulla sisään muuten kuin jos minä
huudan." Kun palvelustyttö oli mennyt, lähti hän huoneesta, lukitsi
oven ja pisti avaimen taskuunsa.
Päivällisen tienoissa samana päivänä sai Gregoris Ferrara Khrusassa
seuraavan kirjeen:
Paras Herra Gregoris!
Minä olen kuullut, että te olette tullut takaisin ja
nyt oleskelette Khrusassa. Sydämellisesti tervetullut!
Minulla on tärkeitä tiedonantoja teille koskeva affääriä,
jonka tiedätte Tulkaa luokseni illalla huvilaani Biskopiossa.
Naputtakaa kolme kertaa portille, minä odotan teitä siellä
illalliselle.
Kun Gregoris oli lukenut sanat "affääriä, jonka tiedätte", kalpeni hän.
Mutta tuskin oli aurinko laskenut, ennenkuin hän heitti päällystakin
hartioilleen ja läksi Biskopioon. Taivas oli pilvessä ja yö oli hyvin
pimeä. Siitä huolimatta löysi hän helposti tien, joka vei Serlendiksen
huvilaan. Sinne tultuaan koputti hän kolme kertaa, kuten kirjeessä oli
sanottu, ja notario itse avasi.
Hän vei hänet sisään loistavasti valaistuun saliin, jonka keskellä
oli kahdelle henkilölle valmistettu illallispöytä ja seinän vieressä
lakanalla peitetty sohva.
"Herra Gregoris", sanoi Serlendis lyhyesti, "tervetuloa! Te oleskelette
siis Syrassa enkä minä tiennyt siitä mitään."
"Niin", vastasi Gregoris hämillään, "minä tulin aivan äskettäin,
appiseni, ja tahdoin yllättää teidät."
"Yllättää minut! Erinomaista! Istukaa, korkeasti kunnioitettu, istukaa,
syökäämme ja jutelkaamme. Minkätähden katselette niin peloissanne
minua? Elkää olko rauhaton, me olemme kahdenkesken, aivan kahdenkesken."
"Se oli erinomainen illallinen", sanoi Gregoris, "tämä kastike on
mainiota."
"Kuinka se voisikaan olla muuta?" vastasi Serlendis, "minähän tiedän,
että minulla tänään oli kunnia nähdä arvoisan herra Gregoris Ferraran
luonani. Ja entäs teidän eno raukkanne, josta te noin vaan ilman
pitempiä puheita teitte lopun, häh? Te uhkasitte murhata hänet, jos ei
hän antaisi allekirjoitustaan, ja kun olitte sen saanut, tukahutitte
hänet tyynyillä! Pyhän Gregoriksen kautta, eikö se ole mainiota! Mitäs
sanotte näistä metsäkanoista, ystäväni?"
"Ne ovat mainioita", sanoi Gregoris kalveten.
"Mutta, isä Serlendis, te käytätte kieltä, joka ei ole juuri
ylösrakentavaista syödessä. Antakaa tuon epämiellyttävän asian levätä."
"Mitä hullua, saahan sitä hiukan puhua pilaa ajankuluksi. Minä
luulen sitäpaitse, että jos panisi teidän eteenne enonne pään hyvin
laitettuna, niin te kaikesta huolimatta rakkaan perinnön tähden
söisitte sen."
"Serlendis", huudahti Gregoris pikaisesti työntäen tuolin pöydästä,
"lopettakaa nämä tyhmyydet, muuten minä menen tieheni."
"Te olette oikeassa, elkäämme enää puhuko siitä. Mikä on tapahtunut,
sitä ei enää saada tekemättömäksi. Tyhjentäkäämme sensijaan malja
nuoren herra Ferraran menestykselle ja hänen täydelle kassakirstulleen."
Kummallakin heistä oli pullo ja lasi edessään pöydällä. Notario täytti
lasinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Gregoris seurasi hänen
esimerkkiään.
"Ja mikä toi teidät oikeastaan Khrusaan?" kysyi Serlendis.
"Minä olen jo sanonut teille, että minä olen juuri tullut tänne",
vastasi Gregoris äkäisesti.
"Niin tosiaan! Anteeksi että olen jo unohtanut sen. Mutta sanokaapas
minulle, kuinka teidän häittenne kanssa käy?"
"Minkä häiden?" kysyi Gregoris yhä enemmän hämillään.
"Kuinka? Oletteko jo unohtanut, että teidän pitäisi mennä naimisiin?
Eläköön rouva Gregoris!" Ja notario ja Gregoris tyhjensivät uudelleen
lasinsa.
"Miksi minä olisin sen unohtanut?" sanoi Gregoris viimein, "Sitä minä
en todellakaan ole unohtanut. Ensin täytyy minun kuitenkin toimittaa
vielä joitakin asioita — noin kahden viikon kuluttua ovat kaikki
selvät, ja silloin minä tulen vaatimaan Smaragdan teiltä."
"Ah, niin Smaragda?" sanoi Serlendis villipedon hillittyä murinaa
muistuttavalla äänellä. "Mutta juokaamme teidän häittenne
menestykseksi." Kumpikin tyhjensi kolmannen kerran lasinsa.
"Mutta se on totta", sanoi Serlendis, "minä olen aivan unohtanut kysyä,
miltä viini maistuu?"
"Se on mainiota, joskin hiukan väkevää" vastasi Gregoris, "minä tunnen
itseni jo hiukan liikutetuksi."
"Kummallista", sanoi Serlendis. "Minä luulin, että myrkky tekee viinin
karvaaksi."
"Mikä myrkky?"
"Te olette oikeassa, minä unohdin kokonaan sanoa teille, että se pullo,
jonka te olette tyhjentänyt pohjaan asti, sisälsi puoleksi viiniä ja
puoleksi myrkkyä".
"Minä en ymmärrä teitä", sanoi Gregoris nähtävällä pelästyksellä.
"Te ette ymmärrä minua, ahaa! No niin, paras herraseni, te saatte
sitten oppia ymmärtämään minua. Nouskaa ylös ja vetäkää pois tuo peite,
jonka näette tuolla."
Gregoris totteli. Ymmärtämättä notarion sanojen merkitystä, läheni hän
sohvaa ja veti pois lakanan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kirkasi
hän kimeästi ja horjui pelästyneenä taaksepäin.
Sohvalla oli Smaragdan ruumis.
"Nyt teidän pitää ymmärtää kaikki", huudahti Serlendis jyrisevällä
äänellä. "Hän oli minun enkelini, minun elämäni. Kun te ette muuta
ollut kuin kurja kerjäläinen, valehtelitte te hänelle, että te
rakastitte häntä, kun hän oli rikas. Lapsi parka uskoi teitä, hän
unohti vanhan isänsä, unohtipa Jumalansakin rakkautensa tähden teitä
kohtaan. Murhattuanne enonne ja varastettuanne hänen omaisuutensa, ei
Smaragda ollut kylliksi teille. Te olette pettänyt hänet, te olette
hyljännyt hänet."
"Minäkö?"
"Vaiti! Kuka on antanut teille luvan puhua? Te olette häpeällisesti
hyljännyt hänet, sanon minä. Ensi sunnuntaina vietetään teidän häänne
rikkaan Pangaloksen tyttären kanssa. Te olette pettänyt hänet, ja
tuolla hän makaa. Hän on ottanut myrkkyä, hän on tappanut itsensä.
Tuolla hän makaa, katso häntä murhaaja!'
"Etkö sinä myöskin tahdo hänen sydäntään, syödäksesi sen samalla kertaa
kuin enosi pään? Hän on myrkyttänyt itsensä! Kuuletko sinä! Miehen ja
vaimon täytyy juoda samasta lasista. Minun tyttäreni joi puolet ja hän
kuoli kolmen tunnin kuluttua. Toiset puolet minä säästin sinulle, paras
herraseni. Tunnin kuluttua sinä olet kylmä kuin jää, kahden tunnin
kuluttua sinä olet repivä omaa lihaasi hampaillasi, ja kolmen tunnin
perästä sinä kuolet täällä yksinäsi kuin koira!"
"Te olette myrkyttänyt minut, te olette myrkyttänyt minut!" kirkui
Gregoris ja hänen silmänsä tunkeutuivat kauhusta pitkälle ulos päästä.