käyneet perkeleellisen näköiseksi. "Minä olen myrkyttänyt teidät,
mutta tämä on ainoastaan yksi kuolema, ja minä tahtoisin antaa teidän
nähdä tuhannen kuolemaa! Senvuoksi ovatkin nämä valmiit teidän
palvelukseenne." Näillä sanoilla veti hän kaksi pistoolia taskustaan.
Ulvoen kuin mielipuoli tahtoi Gregoris rynnätä ovelle.
"Miksi te kiljutte? Tahdotteko paeta, kurja pelkuri?" sanoi Serlendis,
kiristellen hampaitaan. "Enkö minä ole sanonut teille, ettei koko
penikulman alalla ole ketään, joka voisi kuulla teitä? Potkikaa vain
kaikkia ovia, se on turhaa, avaimet ovat minun taskussani."
"Serlendis, Jumalan nimessä, kaiken nimessä, joka on teille rakasta
tässä maailmassa", huusi Gregoris vapisten kuin lehti tuulessa.
"Joka on minulle rakasta tässä maailmassa, roisto! Se on hän, sinun
kauttasi murhattu!"
"Serlendis, oi Serlendis, armahtakaa!"
"Käänny perkeleen puoleen armonpyynnöllä — rukoile häntä, että hän tulee
vastaanottamaan sinun sielusi, jos hän huolii. Mutta annapas minun
nähdä, kohtaavatko pistoolit."
Kolmen askeleen päästä laukasi Serlendis, ja ojennetuin käsin kaatui
Gregoris kuolleena maahan.
"Hyvin, kunniani kautta!" sanoi murhaaja, rähähtäen helvetilliseen
nauruun. "Ei voisi uskoa, että minun käteni on seitsemänkymmentä vuotta
vanha. Mutta pitääkö toisen pistoolin jäädä käyttämättä? Se olisi
vahinko. Se koira ei vielä ehkä ole aivan kokonaan henkäissyt ulos
mustaa sieluaan, hän saattaa vielä sietää kolmannen kuoleman."
Hän astui askeleen lähemmäksi, laukasi vielä toisen laukauksen
uhriaan kohti ja meni sitten tyttärensä luo ja suuteli häntä otsalle.
"Lapseni", sanoi hän sitten juhlallisella äänellä, "sinun isäsi ei
ole pettänyt sinua. Hän on luvannut hänet sinulle sulhaseksi, tuossa
hän on." Sitten otti hän avaimen taskustaan, avasi oven ja läksi
Hermopolikseen päin.
Yö oli pimeä, tuuli ulvoi, ja saattoi tuskin eroittaa lähimmät esineet.
Kun Serlendis oli kävellyt noin neljännestunnin, tapasi hän erään puun
alla uskollisen palvelijansa, joka siellä odotti häntä satuloidun
hevosen kanssa.
"Tämä kirje", sanoi hän jättäen palvelijalle suljetun paketin, "pitää
sinun heti jättää yleiselle syyttäjälle. Sen täytyy jo tänä yönä olla
hänen käsissään. Se on mitä tärkein."
Sillaikaa kun palvelija kulki Hermopolikseen päin, hyppäsi notario
hevosen selkään ja kääntäen kaupungille selkänsä ratsasti hän täyttä
laukkaa merenrantaan, missä pieni purjevene odotti häntä.
* * * * *
Päivä, jolloin mestaus piti toimitettaman, alkoi koittaa. Onneton
tuomittu oli noussut vuoteeltaan ja katseli surullisena koppinsa pienen
akkunan läpi aamuruskoa, ja kun aurinko vihdoinkin näkyi taivaalla,
mutisi hän täynnä katkeruutta: "Viimeisen kerran!"
Samassa avattiin hänen koppinsa ovi ja vanginvartija astui sisään
raa'an ja synkän näköisen miehen seuraamana.
"Joko nyt on aika?" kysyi Melirytos.
"Jo", vastasi vanginvartija, "aurinko on jo noussut."
"Eikö kukaan ole pyytänyt saada tavata minua?"
"Kyllä, mutta ne henkilöt, jotka tahtovat nähdä teidät viimeisen
kerran, saavat odottaa tuolla alhaalla. Me menemme nyt sinne."
"Minä olen valmis", vastasi Melirytos. Hän ojensi vanginvartijalle
sormuksen, jota hän oli kantanut. "Ottakaa tämä muisto", sanoi hän;
"merkiksi minun kiitollisuudestani siitä hyvyydestä ja ystävyydestä,
jota te olette osottanut minulle näinä surullisina päivinä."
Vanha vanginvartija tarttui innokkaasti hänen käteensä ja suuteli sitä.
"Herra Melirytos", huudahti hän "vaikka teidän kätenne olisi antanut
minulle miljoonia, en minä koskaan olisi koskettanut sitä huulillani,
jos olisin uskonut sen olevan murhaajan käden."
"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi Melirytos, "rehellisen miehen
vakaumus on hyvä lohdutus näin vaikeana hetkenä." Kääntyen pyöveliin
sanoi hän sitten: "Minä luulen, että minun vaatteeni lain mukaan
tulevat teille; yhdessä taskussa löydätte kukkaron, jonka minä täten
jätän teille. Se ei ole minun vikani, että teidän täytyy täyttää
velvollisuutenne minun suhteeni."
He astuivat alas vankilan portaita Pihalle vievällä ovella pysähtyi
Melirytos hetkiseksi — hän oli nähnyt Aglaian eli oikeammin hänen
varjonsa. Onneton tyttö ei voinut seisoa suorana, vaan nojautui isäänsä
ja murhatun Metaksaan palvelijaan. He itkivät kaikki kolme.
Kun Aglaia sai nähdä tuomitun, ryntäsi hän hänen luoksensa kuin
olisivat hänen rauenneet ruumiinvoimansa saaneet uutta eloa. Molemmin
käsin puristautui hän nyyhkyttäen lujasti häneen kiinni. Skuludis ja
vanha Janko tarttuivat Melirytoksen käsiin, joka syvällä liikutuksella
vastasi heidän ystävyydenosotuksiinsa ja tuki Aglaiaa, joka oli
vähällä vaipua maahan. Ja niin alotti hän viimeisen matkansa, tukien
morsiantaan ja koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä.
"Pelkäätkö sinä minun ruumiillisia kipujani?" sanoi hän.
"Kuolonkamppailu kestää vain lyhyen silmänräpäyksen. Meidän eromme
tulee olemaan lyhyt ja ijankaikkisuus on edessämme. Joskin meidän
hääseppeleemme kuihtuu ennenkuin se oli palmikoitu, rakkaani, niin
odottaa meitä taivaassa terässeppele, joka koristaa marttyyreita. Elä
koeta väkivaltaisesti katkaista niitä siteitä, jotka sitovat sinut
elämään, ennen kuin Kaikkivaltias kutsuu sinut, sillä muuten eivät
meidän sielumme tule yhdistetyiksi Jumalan edessä."
"Meidän sielumme ovat yksi", vastasi Aglaia nyyhkyttäen. "Ne tulevat
samalla kertaa liitelemään taivaaseen, ja kaksinkertainen edesvastuu
väärästä tuomiosta on vaivaava tuomarien omiatuntoja."
He olivat nyt tulleet mestauspaikalle. Lähellä hiekkaista rantaa
heti kaupungin ulkopuolella oli guillotiini pystytetty ja sen ympäri
muodostivat sotilaat taajan muurin. Lukuisa ihmisjoukko oli jo
kokoontunut, uteliaana näkemään kun mestauskirves erottaa ihmisen pään
ruumiista. Kun surusaatto oli ehtinyt tuon kolkon rakennuksen luo,
lähestyi pyöveli Melirytosta sitoakseen hänen kätensä.
"Vielä silmänräpäys", sanoi tuomittu ottaen esiin testamentin, jonka
hän oli kirjoittanut ja sulkenut yöllä, ja jättäen sen Skuludikselle.
"Minä asetan sinut täten testamenttini täytäntöönpanijaksi", sanoi hän,
"avaa kääre minun kuolemani jälkeen ja seuraa minun siinä tekemiäni
määräyksiä," Sitten syleili hän Skuludista, Aglaiaa ja vanhaa Jankoa.
Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä olen valmis."
Mutta Skuludis heittäytyi uudelleen hänen syliinsä ja huusi: "Mene
sinne, missä taivaan enkelit odottavat sinua, ja rukoile meidän
puolestamme, jotka sinä jätät tänne, kunnes me taasen kohtaamme
toisemme." Myöskin vanha Janko syleili Melirytosta ja tahtoi sanoa
jotain, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen sanansa.
Siiloin heittäytyi Aglaia hänen rinnalleen ja painoi häntä rintaansa
vastaan kuin äiti, joka tahtoo suojella lastaan uhkaavaa vaaraa
vastaan. Hän ei tahtonut päästää häntä, vaikka pyöveli jo kaksi kertaa
oli lähestynyt.
"Ei", huusi hän, "minä en päästä häntä."
"Jos te välttämättömästi tahdotte uhrin, niin ottakaa minut, mutta
säästäkää hänet!"
Upseeri, joka komensi sotilaita, lähestyi nyt Skuludista ja sanoi;
"Jos te ette vie pois häntä, niin olen minä, ikävä kyllä, pakotettu
poistamaan hänet väkivallalla."
Melirytos heitti kiukkuisen silmäyksen upseerille ja suuteli
kihlattuaan viimeisen kerran. "Hyvästi", sanoi hän lempeästi työntäen
hänet luotaan, jonka jälkeen Jankolle ja Skuludikselle onnistui
yhdistetyin voimin poistaa onneton tyttö.
Pyöveli otti nyt tuomitun haltuunsa ja vei hänet portaita ylös
guillotiinin luo. Hän oli jo valmiina ratkaisevaan liikkeeseen, kun
kaukaa kuultiin sortuneen äänen huutavan: "Odottakaa! Odottakaa!"
Kaikkein silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä huuto kuului,
ja huomattiin itse prokuraattori, joka kaikin voimin juosten tuli
guillotiinia kohti.
"Odottakaa, taivaan nimessä, odottakaa!" puhkui hän melkein
hengettömänä ja heilutti ilmassa jotain paperia.
"Mitä se on, mitä on tapahtunut?" kysyi tuhatlukuinen ihmisjoukko, ja
upseerit ja poliisivirkamiehet ympäröivät prokuraattorin.
"Lykätkää mestaus! Lykätkää se!" kirkui tämä, ikäänkuin peläten ettei
häntä oltu ymmärretty. "Melirytos on viaton! Melirytos on vapaa!"
Näillä sanoilla näytti hän paperia, käskyä oikeuspresidentiltä
jättämään vangin hänen huostaansa.
Silmänräpäyksen seisoi Melirytos paikallaan liikkumattomana, senjälkeen
levitti hän kätensä ja painoi Aglaian ja Skuludiksen sydäntään vastaan.
Mutta Aglaialle oli tämä muutos syvimmästä tuskasta ollut liian suuri,
hän pyrskähti äkkiä itkemään ja hänet täytyi kantaa kotiin.
Joukko päästi valtavan riemuhuudon, sillä niin katkeroittunut kuin
se olikin yleisesti rakastetun Metaksaan murhaajaa kohtaan, täytti
kuitenkin julistus Melirytoksen viattomuudesta, joka siihen asti oli
nauttinut yleistä kunnioitusta, kaikkein mielen mitä vilkkaimmalta
tyydytyksellä.
Prokuraattori vei vangin heti tuomioistuimen eteen, joka jo oli
kutsuttu ylimääräiseen istuntoon.
"Herraseni", alkoi hän "koska meidän velvollisuutemme on julistaa
totuus niin pian kuin me pimeyden läpi olemme tunkeutuneet siihen, olen
minä virkani puolesta ja yhtyen presidenttiin, keskeyttänyt tuomion
täytäntöönpanon Melirytosta kohtaan, jottei viattoman veri tulisi
meidän lastemme yli."
Tämän alkulauseen jälkeen luki hän sen kirjeen, jonka Serlendis oli
kirjoittanut hänelle ja joka kuului seuraavasti:
/#
Yleiselle syyttäjälle.
Mitä oikeuden edessä on sanottu koskeva murhatun Metaksaan
testamenttia, oli valhe. Testamentti Melirytoksen hyväksi on ainoa
oikea, kun taas testamentti hänen sisarenpoikansa Gregoriksen hyväksi
on väärennys. Minä itse olen yhdessä Gregoriksen kanssa kokoonpannut
sen, kun hän lupasi ottaa minun tyttäreni vaimokseen. Gregoriksella
oli avain enonsa taloon. Hän hiipi sinne yöllä ja pakotti enonsa
uhkaamalla murhata hänet allekirjoittamaan testamentin. Kun hän
kuitenkin pelkäsi, että Metaksas peruuttaisi ne määräykset, mitkä hän
oli tehnyt väärennetyssä testamentissa, tukahutti hän hänet tyynyillä.
Minä liitän tähän kirjeen Gregorikselta, jossa hän varomattomasti
kyllä tekee selvää rikoksestaan. Jos haluatte etsiä murhaajaa, niin
menkää minun huvilaani Biskopiossa; siellä löydätte hänen ruumiinsa,
sillä minä olen ehtinyt ennen oikeutta. Tunnin kuluessa hän on kuoleva
myrkytetystä viinistä, jota hän tulee juomaan minun pöydässäni, ja
pistoolinkuula on lävistävä hänen päänsä, sillä se lurjus on pettänyt
minun tyttäreni ja uskottomuutensa kautta saattanut hänet kuolemaan.
Elkää kieltäkö minun tyttäreltäni kunniallista hautausta. Hän oli
tunnottoman roiston viaton uhri. On aivan suotta etsiä minua, sillä
kun tämä kirje ehtii teille, olen minä jo aikoja sitten lähtenyt
Syrasta.
Serlendis.
#/
Kun yleinen syyttäjä oli lukenut tämän kirjeen, jätti hän sen sekä
siihen liitetyn kirjeen Gregorikselta ja virkkoi: "Minä vaadin
Melirytoksen vapauttamista."
Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan, mutta palasivat melkein heti
takaisin. He selittivät yksimielisesti Melirytoksen olevan viattoman
murhaan.
Serlendiksen huvilassa heti senjälkeen pidetyssä tarkastuksessa
löydettiin ruokasalin pöydältä illallisen jäännökset ja pöydän
vieressä lattialla Gregoriksen verinen ruumis tuskasta muodottomiksi
vääntyneinä piirteineen — ja toisella puolen salia sohvalla — Smaragda
morsiuspuvussaan, kädet ristissä rinnalla ja kukkakruunu päässä.
Gregoriksen ruumis vietiin pahantekijäin hautauspaikalle.
Smaragda parka sitävastoin haudattiin kaikilla juhlamenoilla. Koko
kaupunki seurasi häntä haudalle.
Niiden monien joukossa, jotka seurasivat häntä hänen viimeiseen
lepopaikkaansa, oli myöskin Marigo Pangalos. Hän oli kokonaan puettu
mustaan pukuun, jota hän ei enää koskaan jättänyt, kun hän sulkeutui
koko ijäkseen luostarin muurien sisälle.
Taasen vapaana riensi Melirytos ikävöivän kiirehtivillä askeleilla
rakastettunsa kotiin, missä tämä, vaikka vielä kärsivänä, ikävöiden
odotti häntä.
Viisikymmenluvun lopussa eli Kolkiksessa Euboiasaaren pääkaupungissa
muuan, kerjäläinen, jonka linnunsulilla, ketunhännillä ja muilla
esineillä koristetut lumput antoivat lapsille aihetta moniin
kiusantekoihin. Tämä onneton oli Serlendis.
Hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta antautuakseen oikeudenmukaisen
rangaistuksen alaiseksi, vaan oli hän paennut ja pakomatkallaan
saapunut Euboiaan.
Eräänä päivänä kuljeskeli hän meren rannalla kaupungin ulkopuolella.
Hänen askeleensa olivat horjuvammat ja hänen sielunsa pimeämpi kuin
koskaan ennen. Aurinko laski paraillaan ja meri loisti ja kiilsi
laskevan auringon säteiden kultaamana. Ukon heikot silmät seurasivat
samein silmäyksin pilvien kulkua, jotka taivaalla vetäytyivät yhteen
kummallisiksi kuvioiksi ja haamuiksi taasen pian hävitäkseen. Äkkiä
kiinnitti hän katseensa yhteen tällaiseen utukuvaan, joka sukeltautui
esiin kaukaisuudessa ja joka hyvin eksyttävällä tavalla oli naishaamun
kaltainen.
"Smaragda, rakas lapseni", huudahti hän, ihastuneena levittäen kätensä.
"Puoli maailmaa minä olen samonnut, vaeltanut yli vuorien ja laaksojen
sinua etsien, ja täällä minä sinut vihdoinkin löydän. Sinä odotat
minua! Elä väisty syrjään! Minä tulen, minä tulen!"
Hän otti askeleen mielikuvituksensa luomaa kuvaa kohti, hänen jalkansa
kompastui ja jyrkältä kallioita suistui hän mereen, joka ainiaaksi
peitti hänet.