erittäinkin vanha Janko läsnäolijain huomiota ja osanottoa. Hänen
valkonen tukkansa laskeutui molemmin puolin alas olkapäille, hän piti
päänsä alaspäin, ikäänkuin vuosien kuorman ja surujen painamana; hänen
kalpea otsansa ja itkusta punaset silmänsä puhuivat hänen syvästä
surustaan. Hänen lausuntonsa epäämätön totuudenmukaisuus, mikä sillä
oli Melirytoksen kertomuksen kanssa siitä mitä tämä oli tehnyt kotiin
tultuaan murhayönä, teki syvän vaikutuksen niin tuomareihin kuin
kuulijoihinkin.
Kun Skuludiksen vuoro tuli esiintyä ja hän huomasi Melirytoksen
syytettyjen penkillä, tahtoi hän heittäytyä hänen syliinsä, mutta
oikeudenpalvelijat estivät hänet siitä. Kun hän jälleen oli toipunut,
uudisti hän entiset lausuntonsa, mutta väitti mitä päättäväisimmin
ettei mitään testamenttia ollut olemassa Melirytoksen hyväksi. Syytetty
yritti keskeyttää häntä, mutta tuomari käski hänen vaieta ja odottaa
kunnes häneltä kysyttäisiin.
Serlendiksellä, joka nyt esiintyi todistaakseen asiassa, oli lasisilmät
silmillä. Hänen huulillaan leikki hymyily, joka samalla kertaa näytti
osottavan ujoutta ja osanottoa syytetylle. Hän yritti voimainsa mukaan
antaa äänelleen vakuuttavaa, eli oikeammin hunajanmakeaa kaikua.
Hänelle oli syytetty aina "hyvin kunnianarvoisa herra Melirytos,
korkeasti kunnioitettu herra Melirytos", Hän selitti, että
"kunnianarvoisa" herra Melirytos muutamaa tuntia ennenkuin pahantekijät
murhasivat herra Metaksas raukan, oli vakuuttanut hänelle, että hänellä
pian oli hallussaan suuri omaisuus ja että hän oli hänelle puhunut
testamentin olemassaolosta, jonka herra Metaksas hänen kauttaan oli
valmistanut ja jonka mukaan kaikki myöhemmät testamenttimääräykset
täytyi tapahtua tähän sisältyväin lisäysten kautta. Kysyttynä
yksityistestamentin allekirjoituksen suhteen, myönsi notario, että se
oli hyvin vainajan nimikirjoituksen näköinen, mutta että kuitenkin
jonkunverran erilaisuutta oli huomattavissa näiden välillä.
Sittenkun todistajat oli kuulusteltu otti yleinen syyttäjä
puheenvuoron. Hänen puheensa oli vilkas ja voimakas. Hänen päätelmänsä
olivat lyhyesti valmistetut ja tekivät vakuuttavan vaikutuksen.
Aste asteelta kehitti hän ne tapahtumat, jotka osottivat, ettei
ollut edes epäilyksen varjoakaan siitä, ettei Metaksas ollut tullut
murhatuksi. Hän esiintoi, että murhan jälkeisenä aamuna portti oli
ollut lukitsematta, vaikkei siinä huomattu pienintäkään jälkeä siitä,
että se olisi avattu väkivallalla, ja ettei kenelläkään, paitsi
uskollisella Jankolla, jolla myöskään ei voinut olla pienintäkään
hyötyä herransa kuolemasta, jota hän jumaloi, ollut portinavainta.
Hän merkillepani senjälkeen edelleen, että murhaaja ei kernaasti voinut
olla tavallinen varas, koska murhatun rahat ja muu omaisuus olivat
aivan koskemattomat.
"Kenellä siis", huudahti hän, "olisi ollut joitakin vaikuttimia
tämän rikoksen tekemiseen, jos ei sillä, joka toivoi saavansa
hedelmät siitä, jos ei Melirytoksella, joka seisoo täällä edessämme
vainajan testamentti kädessään? Mutta tämä testamentti, joka tempaisi
Melirytoksen hänen köyhyydestään ja nostaisi hänet rikkauden huipulle,
minkä arvoinen se on? Se on alusta loppuun asti testamentin omistajan
itsensä kirjoittama ja siinä on ainoastaan vainajan allekirjoitus. Ja
edelleen: onko tämä allekirjoitus uskottavain todistajain todistama?
Sellainen kuin asianlaita nyt on, peruutetaan jokainen yksityinen
testamentti, jokainen entinen notarion kautta tehty määräys, joka
ei ole liite siihen ja juuri vastoin sitä määräystä, mikä tässä on
erityisesti painostettu."
"Koska antoi hän tehdä sen uuden testamentin?"
"Muutamaa tuntia ennen kuin rikos tapahtui."
"Koska on Melirytos esittänyt sen? Vasta sitten kun hän on tehnyt
rikoksen, kun hänen uhrinsa ei enää voinut tehdä vastaväitteitä sitä
vastaan."
"Kuka voisi enää epäillä? Testamentti on väärennetty tai pikemmin
allekirjoitus pakotettu väkivallalla! Melirytos tulee kotiin myöhään
yöllä, hän menee herransa huoneeseen ja puhuu hänen kanssaan. Miksi
kieltää hän tämän tosiasian, kun Janko kuitenkin on kuullut sen? Tällä
hetkellä eli Metaksas vielä; seuraavana aamuna löydetään ainoastaan
hänen verinen ruumiinsa. Miksi matkusti Melirytos jo aikasin, jo
ennen päivän nousua saarelta? Miksi matkusti hän ensin käymättä ukon
huoneessa, kun palvelija kehotti häntä siihen?"
Syyttäjä lopetti puheensa vaatien syytetylle edesvastuuta testamentin
väärentämisestä ja Metaksaan murhasta.
"Mitä rangaistuksen laatuun tulee, jätän sen oikeuden ratkaistavaksi."
"Minä tunnen", lisäsi hän, "leijonan raivon, tiikerin verenhimon;
mutta koskaan en ole kuullut puhuttavan tällaisesta julmuudesta,
en edes petoeläinten kesken; minkään kansan lakikirjoissa ei löydy
rangaistusmääräystä, joka vastaisi näin inhottavaa rikosta."
Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Melirytos tätä syytösten
kokoonhaalimista.
Syyttäjän todisteet tuntuivat hänestä niin valtaavilta, hänen
johtopäätöksensä niin taitavasti perustelluilta, että hän tunsi, että
hän itsekin olisi tullut niistä vakuutetuiksi, jos hän ei olisi tiennyt
itseään viattomaksi.
Niin pian kun syyttäjä oli lopettanut lausuntonsa, nousi Melirytos
arvokkaasti. Hän sanoi, että mikä suretti häntä kuolemaan asti, oli
se surullinen loppu, minkä hänen hyväntekijänsä oli saanut, jota
kohtani hän aina oli tuntenut pojan rakkautta. Vaikkakin se hänelle
oli lisäys onnettomuudessa, että uskottiin hänet syylliseksi toisen
isänsä murhaan, niin kantoi hän nureksimatta sellaisen syytöksen, kun
hänen täytyi tunnustaa, että ihmeteltävä ketju sitovia olosuhteita
ja todennäköisyyksiä löytyi häntä vastaan. Luottaen totuuden voimaan
oli hän hyljännyt puolustajan asettamisen itselleen ja nytkään
vielä, kun näyttää siltä, että totuutta on vaikea todistaa, ei hän
tahtonut, että hän pelastuksestaan saisi kiittää asianajajan taitavaa
puolustuspuhetta, vaan asetti hyvin yksinkertaisesti kaikkia näennäisiä
todisteita vastaan hänen rikollisuudestaan ehdottoman kieltonsa siitä.
Hän vakuutti uudelleen, että herra Metaksas omasta vapaasta
tahdostaan oli sanellut testamentin hänelle, ja että hän itse mitä
vastahakoisimmin oli taipunut vanhuksen tahtoon. Hän vakuutti,
että Metaksas itse oli sen allekirjoittanut, mutta hän kieltäytyi
ilmoittamasta niitä perusteita, mitkä olivat saaneet vanhuksen
menettelemään sillä tavalla. Hän lisäsi vielä, ettei Metaksas koskaan
ollut puhunut hänelle mistään aikaisemmasta testamentista. Hän oli itse
jo yhdeksännen päivän iltana antanut hänelle luvan matkustaa Parokselle
ja toivottanut hänelle onnellista matkaa, jottei hän olisi tullut
häirityksi seuraavana aamuna, ja hän oli vihdoin lähtenyt matkaan
aavistamattakaan, että rikos oli tapahtunut.
"Tämä on koko minun puolustukseni", jatkoi hän, "ja joskin asianhaarat
näyttävät olevan minua vastaan, niin on minulla kuitenkin totuus
puolellani."
Tämän puolustuksen heikkous teki kaikkiin läsnäolijoihin kiusallisen
vaikutuksen. Välinpitämättömät pudistivat epäillen päätään;
Melirytoksen ystävät peittivät kasvonsa käsillään, ja Skuludis, joka
näki surullisen päätöksen olevan tulossa, itki kuin lapsi.
Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan.
Pelottava mielenliikutus vallitsi saliin kokoontuneiden keskuudessa,
kaamea mutina kävi yli joukon, merenaaltojen kohinan tapainen, joka
ennustaa lähestyvää myrskyä. Kun tuomarit tunnin kuluttua taasen
näyttäytyivät ja julistivat kuolemantuomion Melirytokselle, jonka
katsottiin tehneen väärennyksen ja murhan, ei kuulunut pienintäkään
myötätuntoisuuden ääntä tuomitun puolesta. Siellä löytyi tosin kyllä
myöskin monta henkilöä, jotka tunsivat Melirytoksen ja arvossapitivät
häntä, mutta kammo rikoksen johdosta, josta hänet oli tuomittu, oli
kuolettanut kaikki osanoton tunteet heissä. Mitä Skuludikseen tuli,
oli hän tuskin kuullut tuomion ennenkuin hän meni tainnoksiin ja hänet
täytyi viedä ulos.
Totuuden nimessä ei kuitenkaan saa jättää mainitsematta, että ainakin
yksi valittava ääni kuului. Kun notario Serlendis läksi salista,
kuultiin hänen useampaan kertaan lausuvan: "Säälittävä ihminen! Mies
parka!"
Niin pian kun Skuludis oli toipunut pyörtymystilastaan, riensi hän
vankilaan. Tuomittu oli kaikkea muuta kuin murtunut; mutta hän ei
myöskään osottanut ylvästä välinpitämättömyyttä elämänsä suhteen.
Hän oli vain huumaantunut kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut
oikeudenkäynnin aikana, ja hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.
"Lähettäkää heti armonanomus!" huudahti Skuludis. "Laki myöntää kuusi
viikkoa siihen, kiirehtikää käyttämään hyväksenne tätä aikaa."
"Armonanomus?" huudahti Melirytos, ihmetellen katsellen häntä.
"Jos minulle olisi luvallista vaatia oikeutta, niin en epäröisi
minuuttiakaan; mutta ainoastaan syyllinen pyytää armoa, minä en ole
syyllinen, minä en pyydä sitä."
"Mutta teidän kuolemanne on varma; ei ole muuta keinoa välttää sitä."
"Kuolemani", sanoi Melirytos kalveten. "Minä tiedän sen, ja minua
huolestuttaa, että minun väärien todistusten kautta harhaan joutuneiden
tuomarien eksytysten tähden täytyy kuolla. Minä olen nuori, enkä
kernaasti tahtoisi erota tästä elämästä, joka näytti tarjoavan minulle
mitä ihanimpia toiveita, kun minä olin niin lähellä saada kutsua teidän
tytärtänne, rakkauteni esinettä, omakseni. Tämä kaunis unelma tulee
tyhjäksi tehdyksi kuoleman kautta."
"Me saisimme pian tutustua kaikkiin nautinnoihin, mitä rikkaus voi
tarjota, kun herra Metaksas, jonka kuolema tulisi olemaan ainoa suruni
elämässäni, oli testamentannut minulle koko omaisuutensa."
"Kuinka, Melirytos, te väitätte —"
"Minä näen surukseni", vastasi nuorukainen katkerasti, "että tuomio
on antanut paraimmille ystävillenikin oikeuden epäillä minua.
Niin Skuludis, minä pysyn väitteessäni, että herra Metaksas on
testamentannut minulle omaisuutensa. Se on ensi kertaa, kun te kuulette
sen minun suustani. Testamentti valmistettiin todellakin vainajan
viimeisenä elinpäivänä, ja hän kielsi minua erityisesti sanomasta sitä
teille, niin kauvan kuin hän eli."
Skuludis löi rintaansa. "Mikä onneton kohtalo meitä vaivaakaan!"
huudahti hän. "Mutta teidän täytyy itsekin myöntää, että minun
luottamukseni teihin täytyy olla rajaton, voidakseni uskoa teidän
sanojanne."
"Minä tiesin sen", vastasi Melirytos, "senvuoksi en olekaan suuttunut
tuomareilleni. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia teiltä muuta."
"Mutta se toinen testamentti hänen sisarenpoikansa eduksi —".
"Siihen nähden voin vain sanoa teille samaa kuin sanoin tuomareille:
herra Metaksas ei ole koskaan maininnut sanaakaan siitä minulle. Sen
olemassaolo on minulle selittämätön arvoitus. Kun herra Metaksas saneli
minulle viimeisen tahtonsa, olisi hän kai siinä maininnut jotain tästä
paperista. Mutta päinvastoin antoi hän minulle, kun minä tahdoin pyytää
hänen sisarenpoikansa puolesta, pitkän selityksen siitä, minkätähden
hän ei tahtonut, että edes pieninkään osa hänen omaisuudestaan joutuisi
Gregoriksen käsiin. Kaikkityyni on minulle arvoitus, jonka selittäminen
tulee olemaan minun elämäni päämäärä, jos minun suodaan elää."
"Mutta teidän täytyy elää, vaikkakin vain saadaksenne selville
totuuden", huudahti Skuludis painaen hänet rintaansa vastaan. "Pyytäkää
armoa, niin te saatte elää."
"Minä olen jo sanonut teille, että minä haluan elää. Minulla on
tuhannen syytä siihen. Mutta tahdotteko, että minun raskaan kuormani
lisäksi vielä pitäisi saada kunniattomuuden? Tahdotteko, että minun
pitäisi Aglaialle tarjota nimen, jota hänen täytyisi punastua? Sokeat
tuomarit ovat tuominneet minut syylliseksi. Heillä on oikeus langettaa
kuolemantuomion minun ylitseni. Mutta minä olen syytön enkä tahdo ostaa
henkeäni häpeällisellä tunnustuksella. Minä en tee armonanomusta."
Skuludis pudisti itkien hänen kättään. "Olkoon niin, älä pyydä armoa,
vaan vaadi oikeutta. Jos sinä rakastat minua, säälistä — Aglaiaa
kohtaan, ja jos vielä löytyy oikeutta maan päällä, niin sinun täytyy
tulla pelastetuksi."
Melirytos antoi viimeinkin perään Skuludiksen rukouksille. Hän
kirjoitti armonanomuksen, mutta aivan toisella tavalla kuin
sellaisia hakemuksia tavallisesti kirjoitetaan. Hän selitti hyvin
yksinkertaisesti, ettei hän ollut syyllinen siihen rikokseen, mistä
hänet oli tuomittu, ja vaati tuomiota kumottavaksi.
Heti kun kirjoitus oli valmis, otti Skuludis sen ja jätti vangin heti
pannakseen kaikki voimat liikkeelle: saavuttaakseen onnellisen tuloksen
tahtoi hän heti lähteä Ateenaan.
Seurataksemme oikeusnäytelmää olemme joksikin aikaa jättäneet
muutamia kertomuksemme päähenkilöistä syrjään. Punastunein poskin ja
hymyilevin huulin oli Aglaia kihlattunsa seurassa jättänyt vanhan
Metaksaan asunnon ja palannut kotiinsa, missä yli puoli yötä kului
molemminpuolisissa rakkaus- ja uskollisuuslupauksissa. Puoliyö oli
aikoja sitten ohi, kun rakastavat vihdoinkin erosivat.
Neljä päivää oli jo kulunut Melirytoksen matkan jälkeen, ja Skuludis
teki mitä suurimpia yrityksiä salatakseen tyttäreltään Melirytoksen
paluun ja vangitsemisen. Mutta lopultakin, kun hän ei enää voinut
täydelleen salata totuutta, sanoi hän, että Melirytos kyllä taasen oli
Syrassa, mutta että tutkimuksia murhan johdosta oli alettu toimeenpanna
ja että tuomioistuin, toivossa saada painavia todistuksia vainajan
ystäviltä, m.m. Melirytokselta, oli kieltänyt näiltä kaiken yhteyden
Syran asukasten kanssa.
Jo isänsä ensimäisten sanojen johdosta pelästyi Aglaia. Kun hän
oli lopettanut, pyrskähti hän itkemään. Mutta pian näki hän, ettei
kyyneleistä ollut mitään hyötyä ja päätti alistuvaisuudella odottaa
tutkimusten tuloksia ja tuomiota.
Kuumeentapaisella kärsimättömyydellä laski Aglaia päiviä, tunteja,
minuutteja, ja kun vihdoinkin odotettu päivä tuli, näytti hänen
aurinkoon päin käännetty silmäyksensä moittivan sitä liian hitaasta
kulusta.
Illan tullen kuuli hän hälinää portaissa ja kiiruhti ovelle. Sensijaan
että olisi nähnyt Melirytoksen ilosta loistavin kasvoin rientävän
vastaan, näki hän tajuttoman ja kalpean isänsä, jota neljä miestä
kantoi. Veri virtasi nuoren tytön sydämeen. Hän oli vähällä pyörtyä,
sillä hänen isänsä tila ennusti surullisia uutisia.
Skuludis oli ensialuksi aikonut viivyttelemättä toimeenpanna ystävänsä
pelastusyrityksen, mutta katsoen siihen, että asian surullinen
lopputulos varmasti olisi tullut hänen tyttärensä tietoon, oli hän
katsonut edullisemmaksi itse ilmoittaa siitä hänelle, jotta se kohtaisi
häntä niin lievästi kuin mahdollista.
Kun hän oli tullut tuntoihinsa, tarttui hän Aglaian käteen ja
lempeästi vetäen hänet luokseen sanoi hän: "Rakas lapseni, elämämme on
loppumatonta taistelua ja ainoastaan voimakkaat sielut voivat kestää
siinä; me vastaanotamme sen kaikkine riemuineen ja iionaiheineen,
voimatta kieltäytyä siitä, ja kaikki nurkumisemme on syntiä. Mutta
myöskin ovat, rakas lapseni, monet tapahtumat, joita me pidämme suurina
onnettomuuksina, ainoastaan koettelemuksia meidän uskomme lujuudesta.
Pilvet eivät aina tuo ukkosta mukanaan, ne antavat myöskin usein
tarpeellista sadetta. Tällä hetkellä meitä näyttää uhkaavan onneton
kohtalo."
"Puhu, isä! Puhu Jumalan tähden!"
"Se on toistaiseksi vain uhkaus. Minun täytyy jättää sinut jo tänä
iltana, mutta minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että minä voin
pelastaa Melirytoksen — jonka harhaanjohdetut tuomarit ovat tuominneet
syylliseksi."
"Tuomittu syylliseksi! Syylliseksi! Mutta, hyvä Jumala, mihin he ovat
tuominneet hänet syylliseksi?"
"Mitä meille kuuluu heidän typerä tuomionsa? Onko meidän kohtalomme
pelkästään heidän käsissään?" kysyi Skuludis. "Minä pakenen niiden
luoksi, jotka ovat tuomarien yläpuolella ja jotka voivat tuomita
elämästä ja kuolemasta. — He tulevat antamaan syyttömälle oikeutta ja
pelastamaan hänet."
"Isä, he ovat siis tuominneet Melirytoksen kuolemaan?" kysyi Aglaia
aivan kauhun ja pelästyksen esikuvana.
"He tulevat hukkumaan häpeään ja pilkkaan, tyttäreni, kun minä muutaman
päivän perästä riemulla vien ystävämme vankilasta."
"Onko hän vankilassa?" huudahti tyttö. "Vie minut sitten hänen
luokseen, isä. Jos viaton viedään kuormaan, on hänen kihlattunsa paikka
hänen vierellään."
"Mutta, lapseni, minähän sanon, että minä matkustan Ateenaan
pelastaakseni hänet. Hän on viaton, emmekä me elä vuosisadassa, jolloin
viattomuus pitkäksi aikaa jää ilmitulematta. Ole senvuoksi tyyni",
jatkoi hän, "kun minä tulen takaisin, lupaan minä viedä sinut hänen
vankilaansa ja sinä saat itse vapauttaa hänet kahleistaan."
"Lupaatko sinä minulle, isä, lupaatko sinä minulle takaisin tultuasi
viedä minut hänen vankilaansa, mitä ikänä tulee tapahtumaan, hyvää tai
pahaa?"
"Tapahtukoon mitä tapahtua voi, hyvää tai pahaa, minä lupaan sen
sinulle."
"No matkusta sitten, elä kadota yhtä silmänräpäystä! Auttakoon Jumala
sinua toimissasi. Mutta koska sinä tulet takasin?"
"Niin pian kuin mahdollista. Mutta missään tapauksessa ei minun
poissaoloni tule kestämään kauvempaa kuin kuusi viikkoa", sanoi
Skuludis surullisesti painaen alas päänsä.
"Kuusi viikkoa! Oi, Jumalani!" huudahti tyttö. "Löytyykö joku
inhimillinen olento, joka voi kestää kuusi viikkoa tällaista
epävarmuutta? Mutta käyköön niin, minä koetan."
Ja Aglaia eli nämä kuusi viikkoa, hän eli jokaisen tunnin tätä
loppumatonta aikaa; mutta jokainen tunti sisälsi kokonaisen maailman
tuskallista epäilystä ja rauhattomuutta, joka olisi riittänyt vuosiksi
jonkun toisen elämässä.
Vihdoinkin, viimeisenä päivänä kuudennella viikolla huomasi hänen
silmänsä, joka jännitetyllä tarkkuudella tähysteli merelle, pienen
valkosen pisteen. Hänet valtasi äkkinäinen sydämentykytys, sillä hän
aavisti, että se oli se alus, joka toi mukanaan Melirytoksen kohtalon.
Mitä pitemmälle päivä kului, sen suuremmaksi tuli se valkoinen
piste, ja viimeinkin, auringonlaskussa heitti höyrylaiva Pireuksesta
ankkurinsa Syran satamassa.
Skuludis astui maihin. Aglaia odotti häntä portilla. "Isä", huusi
hän, rynnäten hänen syliinsä, "Rientäkäämme vapauttamaan hänet hänen
kahleistaan."
Mutta silloin tunsi hän ukon kyyneleiden putoavan käsilleen. "Minä
ymmärrän", sanoi hän, "hänen kuolemansa on päätelty. Voi minua! Voi!"
Hänen äänensä petti hänet, hän nojasi päänsä isänsä rintaa vastaan ja
hänen silmänsä sulkeutuivat.
Itse asiassa ei tuomiossa voitu osottaa ainoatakaan lieventävää
asianhaaraa. Se vahvisti ilman armoa sen kaksinkertaisen rikoksen,
jonka raskauttavana asianhaarana, kuten siinä selvästi sanottiin,
oli mitä mustin kiittämättömyys. Senvuoksi ei myöskään, Skuludiksen
kaikista yrityksistä huolimatta, oltu voitu löytää mitään syytä
armahtamiseen, ja vieläkin vähemmän juuri sentähden, kun itse
armonanomuksen pikemmin voitiin katsoa olevan paatuneen pahantekijän
uhmailevaa hävyttömyyttä kuin katuvaisen syntisen rukousta.
"Rohkeutta", sanoi Skuludis, sulkien tyttärensä lujemmin syliinsä,
"rohkeutta lapseni!"
"Niin rohkeutta", sanoi Aglaia, avaten silmänsä. "Tule, menkäämme
vankilaan."
"Vankilaan? Aglaia, mitä sinä pyydät minulta!"
"Sinä lupasit, isä. Elkäämme kadottako aikaa. Vankila on nyt ainoa
paikka maailmassa, missä aurinko paistaa lempeästi. Menkäämme sinne!"
"Aglaia, minun Aglaiani!" huudahti Skuludis, painaen hänet rintaansa
vastaan, "tahdotko sinä tappaa minut? Lupaa minulle taistella
onnettomuutta vastaan, lupaa minulle kestää kuin urhea tyttö!"
"Älkäämme kadottako kalliita minuutteja, minä pyydän sinua, isä",
vastasi Aglaia päättävästi. "Vie minut vankilaan, jos et tahdo, että
minä tulen mielipuoleksi. Vie minut hänen luokseen, niin minä lupaan
mitä sinä vain tahdot!"
Verta vuotavalla sydämellä seurasi Skuludis tytärtään vankilaan ja
päästettiin, vaikka yö jo oli alkanut, sisään vangin koppiin. Melirytos
oli vielä epätietoinen siitä, miten hänen armonanomuksensa on käynyt.
Kun ovi avattiin ja hän näki Skuludiksen ja hänen tyttärensä tulevan,
hypähti hän ylös penkiltään. "Vihdoinkin olette siis tulleet!" huudahti
hän, "minä näen teidät taasen, ystäväni, minä kiitän teitä. Tämä on
minun elämäni onnellisin hetki. Juuri nyt tähtäsin minä katseeni
rakkaisiin tähtiini, minun sieluni liiteli vapaana ja ilman kahleita
teidän luoksenne samassa silmänräpäyksessä kun te, minun ystäväni,
astuitte sisään tuomaan minulle vapauden ihanaa lahjaa, joka on minulle
kaksin verroin kalliimpi, kun sinä, Aglaia, tulet julistamaan sitä
minulle."
Nämä sanat kuultuaan peitti Aglaia nyyhkyttäen kasvonsa käsillään.
"Vapaus", sanoi Skuludis tarttuen Melirytoksen käsivarteen, "vapaus
asuu ainoastaan taivaassa! Onnellinen se, joka saa liitää sinne
ylös täydelliseen maailmaan, tarvitsematta kokonaan läpikulkea tätä
murheenlaaksoa, tarvitsematta pohjaan asti tyhjentää kärsimysten
maljaa."
Skuludis oli puhunut tärisevällä, itkunsekaisella äänellä, Melirytos
antoi kummastuneena silmäyksensä lentää isästä tyttäreen. Hän ei
ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi, kun, kuten hän luuli, ilosanomaa
piti tuotaman hänelle.
Mutta siiloin, ikäänkuin yhdellä iskulla poistaakseen kaiken
epävarmuuden, tuli vankilanjohtaja papin seuraamana. "Herraseni",
sanoi hän kääntyen Melirytokseen päin, "minä tuon tässä mukanani
sananpalvelijan. Ehkä tarvitsette hänen apuaan, sillä minun suulliseksi
velvollisuudekseni on annettu teille tiedoksiantaa, että oikeuden
tuomio on vahvistettu."
"Vahvistettu", vastasi Melirytos tyynesti, "minä ymmärrän, minä kiitän
teitä, herraseni, ystävyydestänne. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua
minä käytän hyväkseni kunnianarvoisan isän apua. Saanko kuitenkin ensin
pyytää teiltä paperia, mustetta ja kynän?"
Johtaja lähti kopista, ja Melirytos sanoi tarttuen tytön käteen:
"Aglaia, sinä kuulit, mitä isäsi äsken sanoi. Onnellinen se, joka saa
jättää tämän maailman ja muuttaa parempaan. Elä itke! Minun sydämeni on
murheellinen meidän pikaisen eromme tähden, mutta mitä se itse asiassa
merkitsee? Yksi lyhyt silmänräpäys ijankaikkisuuteen verraten, jonka me
vietämme yhdistettyinä taivaassa. Siellä minä odotan sinua."
"Siitä hetkestä asti, jolloin Metaksas yhdisti meidän kätemme", sanoi
Aglaia juhlallisella äänellä, "olen minä luvannut olla sinun elämässä
ja kuolemassa. Koetuksen hetki on käsissä, sinun ei tarvitse kauvan
odottaa minua."
Itkien syleili Skuludis tytärtään. "Aglaia, tyttäreni", sanoi hän
murtuneella äänellä, "kuinka sinä voit olla noin julma isääsi kohtaan?
Tule, lähtekäämme. Tunti on kulunut, vankila suletaan."
Sillaikaa kun Melirytos Ateenan vankilassa yhä lisääntyneellä
rohkeudella odotti kuolemaa, ainoastaan sillä lohdutuksella, että
Aglaia ja Skuludis olivat hänen läheisyydessään, oleskeli Gregoris
miellyttävässä seurassa Varissa.