vapisevin käsin syrjään lakanan, joka peitti kuolleen kasvot. Mutta
tuskin oli hän heittänyt silmäyksen niihin, ennenkuin hän hypähti
taaksepäin kuin salaman iskemänä.
"Lääkäri!" huudahti hän. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"
"Lääkäri?" kysyi Serlendis. "Mitä lääkärillä on täällä tekemistä?
Hänhän on kuollut. Ei mikään lääkäri voi kutsua häntä elämään."
"Lääkäri!" huusi Skuludis uudelleen. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"
"Antaa hänen huutaa", sanoi Serlendis säälivällä äänellä. "Tehän näette
että suru on vienyt häneltä järjen. Tulkaa nyt, paras Skuludis, niin
menemme ja annamme sulkea huoneen. Osottautukaa nyt järkeväksi mieheksi
älkääkä antautuko tuskien valtaan, ne voivat vahingoittaa teidän
terveytenne. Tulkaa nyt, rakas ystävä!"
Mutta samassa tuokiossa saapui kaksi naapuria, jotka Skuludiksen
ensimäisen huudon johdosta heti olivat kiiruhtaneet pois, seurassaan
lääkäri, jonka he olivat tavanneet kadulla aivan lähellä taloa.
Niinpian kun Serlendis sai nähdä hänet, painoi hän lasisilmänsä
silmilleen, kuten hänellä aina oli tapana tehdä, joko tieten
salatakseen ajatuksiaan tai koneellisesti, kun jotain hänelle
vastenmielistä tapahtui. Mutta kukapa nyt välitti Serlendiksestä?
"Herra tohtori", kääntyi Skuludis lääkärin puoleen. "Te olette kuullut
puhuttavan tämän hyvän, vanhan miehen kuolemasta. Saanko pyytää teitä
astumaan lähemmäksi ja sanomaan, mitä te luulette siitä. Mika on ollut
syynä hänen kuolemaansa?"
"Halvaus, mitäs muuta!" huusi Serlendis. "Halvaus!"
"Minä en ole niin aivan varma siitä asiasta", vastasi Skuludis.
"Kuulkaamme ensin mitä lääkäri sanoo."
Lääkäri astui kuolleen luo. Ensi silmäyksellä hämmästyi hän yhtä
paljon kuin Skuludis ja ennen häntä Serlendis. Sitten tarkasteli
hän tarkemmin, tunnusteli tarkoin kaulaa ja pudisti päätään, sanoen
päättävällä äänellä:
"Janko, menkää heti hakemaan tutkijatuomari!"
"Perhana! Mitä te sanotte?" huudahti Serlendis. "Tuomari? Eikö voida
antaa haudata kristittyä rauhassa?"
Palvelija meni. Lääkäri huusi hänen jälkeensä:
"Minä jätän teidän vastuullenne, Janko, mahdollisimman pian hankkia
tutkijatuomarin."
Lyhyen hetken kuluttua, jollaikaa lääkäri hiljaa ja suurimmalla
tarkkuudella jatkoi tarkastustaan, tuli poliisikomisarius
tutkijatuomarin kanssa.
"Herraseni", sanoi lääkäri, "herra Metaksas on kuollut, ja minun
mielipiteeni mukaan ei hän ole kuollut luonnollista, vaan väkivaltaisen
kuoleman. Tässä on tapahtunut rikos. Tehkää velvollisuutenne,
herraseni!"
"Ja minkä perusteella väitätte te sellaista?" kysyi virkamies.
"Kurkun puristamisen johdosta", vastasi lääkäri, osottaen kysymyksessä
olevaan kohtaan, "mustista pilkuista kaulassa, paisuneista lihaksista
ja rauhasista, pullistuneista silmistä, jäsenten suonenvedontapaisista
koukistuksista ja verenvuodosta, joka on johtunut kaulasuonen
katkeamisesta. Kaikki tämä todistaa epäämättömästi, että tukehtuminen
on tapahtunut."
Lääkärin selitys ja ne hirveät todisteet, joihin hän nojasi,
vaikuttivat pöyristyttävästi läsnäoleviin. Skuludis peitti kasvonsa
käsillään ja murheen murtamana vaipui hän tajuttomana ystävänsä ruumiin
viereen.
Serlendis käski heti viedä hänet kotiaan ja kehotti melkein
veljellisellä osanotolla heti viemään hänet levolle.
Näytti kuin tämä näytelmä ei vähin olisi koskenut häntä itseään, sillä
hänen huulensa olivat vaaleat kuin vaha.
"Totisesti", sanoi hän niin pian kun Skuludis oli viety pois, "sen,
jolla on sellainen omaisuus kuin herra Metaksaalla, ei pitäisi unohtaa,
mitä varovaisuus vaatii. Vanha, heikko ukko asuu yksin yhtä vanhan
palvelijansa kanssa eristetyllä paikalla sijaitsevassa talossa! Minä
kysyn, voiko ihmetellä, että pari roistoa yönaikaan tunkeutuu hänen
luokseen ja murhaa hänet? Meri on aivan lähellä, murhaajat ovat varmat
pakoonpääsystään jollain laivalla, ja ottakaapas kiinni heidät nyt?
Jumala tietää, mihin he jo ovat purjehtineet!"
"Mutta, herra Serlendis", sanoi poliisikomisarius, "meidän
velvollisuutemme on kuitenkin etsiä, kunnes olemme löytäneet syyllisen."
Poliisikomisarius käski läsnäolijoita, lukuunottamatta tutkijatuomaria,
Serlendista, palvelijaa ja lääkäriä, poistumaan, ja kääntyen
viimeksimainittuun kysyi hän, oliko tosiaan mahdotonta, että sairas
yöllä oli saanut halvauskohtauksen ja tyynyt silloin olisivat
kääntyneet hänen kasvoilleen ja tukahuttaneet hänet. Tohtori vastasi,
että kasvojen ilme ja jäsenten asento osottivat tuimaa taistelua eikä
äkkinäistä kuolemaa halvauskohtauksen kautta.
Vanha Janko pani tuomarin käskystä tyynyt takaisin kuolleen pään yli
sillä tavoin kuin hän oli ne löytänyt sisääntullessaan. Oli selvää,
ettei sairas mitenkään itse voinut asettaa niitä sillä tavalla, jonka
vuoksi tultiin siihen päätökseen, että harkittu murha oli tapahtunut.
Poliisikomisarius veti nyt kokonaan peitteen ruumiin päältä. Lakana
oli alapäästä revitty repaleiksi. Palvelija selitti, häneltä tätä
asianlaitaa kysyttäessä, että lakana oli aivan uusi ja että se oli
ehjä vielä edellisenä päivänä, hänen valmistaessaan tilaa. Voitiin
siis varmuudella otaksua, että Metaksas oli sen repinyt viimeisessä
kuolonkamppailussaan.
Sen jälkeen aikoivat viranomaiset tutkia huoneita ja huonekaluja, mutta
missään ei näkynyt jälkiä sisäänmurrosta. Poliisikomisarius pyysi
Jankolta avaimia ja avasi kirjoituspöydän laatikot, joissa löytyi noin
kolmetuhatta dukaattia kulta- ja hopearahaa.
Kun Serlendis oli esittänyt asiakirjan, jonka mukaan Gregoris Ferrara
oli määrännyt hänet valtuutetukseen, ja varmuuden vuoksi näyttänyt
myöskin ukon kuukausi sitten Gregoriksen hyväksi teettämän testamentin,
pyysi hän, että kirjoituspöydän laatikoista löydetyt rahat jätettäisiin
hänelle kuittia vastaan. Tätä vastaan ei virkamiehillä ollut mitään
sanomista.
Kun huonekalut olivat tarkastetut, tutki komisarius akkunat toisen
toisensa perään; mutta kaikki havaittiin olevan suljetut. Oli
mahdotonta avata niitä ulkoapäin, eikä näkynyt jälkeäkään siitä, että
olisi edes yritetty tehdä sitä. Myöskin ovet olivat vahingoittumattomat.
"Käsittämätöntä", sanoi tuomari, "Että vanhus on murhattu, siitä ei
ole epäilemistäkään, mutta yksikään varas ei jätä tuhansia dukaatteja
liikuttamattomina laatikoihin ja vielä vähemmin tunkeutuu sisään
avaimenreiän kautta. Ettekö te luule samaa, herra Serlendis?"
"Aivan, aivan!" vastasi notario kuivaten hikeä otsaltaan.
"Asuuko tässä talossa ketään muita?" kysyi tuomari palvelijalta.
"Ei ketään", vastasi tämä, "paitsi herra Melirytos, vainajan kirjuri,
ja minä."
"Suljetteko te portin joka ilta?"
"Joka ilta."
"Muistatteko, suljitteko sen myöskin eilenillalla?"
"Suljin, kuten aina. Minä muistan sen varsin hyvin."
"Ja kun aamulla nousitte ylös, oliko portti silloin vielä suljettu?"
kysyi komisarius.
"Ei", vastasi Janko, "se oli auki."
"Ah, herra Melirytoksella on siis toinen avain", huudahti Serlendis,
ja hänen huulensa, jotka olivat olleet hirveän kalpeat, saivat punasen
värinsä takaisin, ja hänen silmänsä salamoivat äkisti hänen viheriäin
silmälasiansa takana.
"Kutsukaa tänne herra Melirytos!" sanoi tuomari.
"Ehkä hän voi antaa meille jotain tietoja."
"Herra Melirytos ei ole kotona, hän on matkustanut Parokseen", sanoi
Janko.
"Mitä se tahtoo sanoa. Eilen illalla tuli hän myöhään kotiin ja aikasin
tänä aamuna matkusti hän Parokseen? Pyhän Jumalan nimessä!" sanoi
Serlendis ikäänkuin itsekseen ja näytti työntäen lasisilmänsä otsalle,
ihmettelyä asettavat silmänsä.
"Hän on siis matkustanut Parokseen", jatkoi tuomari, "ja kuinka paljon
oli kello, kun hän tuli kotiin?"
"Herraseni", sanoi Janko pelästyen, "ette suinkaan epäile Melirytosta
murhasta?"
"Paras ystäväni", keskeytti hänet notario. "Melirytos on erinomainen
nuori mies. Minä rakastan häntä kuin silmäterääni. Mutta kaikki me
olemme ihmisiä, ja kiusauksella on pitkät kynnet."
"Sitäpaitsi, ystäväni, täytyy tuomioistuimen näin vakavassa asiassa
toimeenpanna mitä tarkimmat tutkimukset; sen parempi hänelle, jos hän
havaitaan syyttömäksi."
"Hän on oikeassa", sanoi tuomari leppeästi. "Meidän velvollisuutemme on
ottaa lukuun kaikki asianhaarat. Juuri syyttömällä on suurin etu siitä,
jotta hänen syyttömyytensä tulisi todistetuksi. Minä pyydän siis teitä
vastaamaan kysymyksiini. Kuinka paljon oli kello kun Melirytos tuli
kotiin yöllä?"
"Minä en voi sitä niin tarkkaan sanoa; noin puolenyön tienoissa, ehkä
hiukan myöhemmin", vastasi palvelija.
"Näittekö Melirytoksen, kun hän tuli kotiin?"
"En, mutta minä kuulin. Minä heräsin hänen askeleihinsa, mutta nukuin
heti taasen."
"Ettekö kuullut mitään suurempaa hälinää?"
"Minä kuulin, kun Melirytos meni huoneeseensa. Ennenkuin hän astui
sisään, kävi hän minun isäntäni huoneessa. Minä kuulin heidän puhuvan
keskenään ja heti senjälkeen minä nukahdin."
Serlendis heitti merkitsevän silmäyksen tuomarille ja komisariukselle.
"Ja aamulla, kun hän lähti", sanoi hän, "elikö herra Metaksas silloin
vielä?"
"Minä en tiedä, mutta minä en usko", sanoi Janko itkien.
"Mitenkä, matkustiko hän sanomatta herra Metaksaalle hyvästi?" kysyi
Serlendis taasen, jonka uteliaisuus ja ehkäpä rakkaus vainajaan vei
niin pitkälle, että hän näytti unohtavan, ettei hänellä ollut oikeutta
kysyä. Kuitenkin näytti tuomari, joka tunsi notarion suuren taidon,
kernaasti myöntävän hänelle sellaisen oikeuden.
"Niin, hyvästi sanomatta", vastasi Janko. "Hän sanoi minulle, että hän
jo illalla oli ottanut jäähyväiset häneltä, ja että hänellä oli kovin
kiire, eikä senvuoksi tahtonut herättää häntä."
Tuomari katsoi komisariukseen kummallisella silmäyksellä ja molemmat
pudistivat päätään.
"Kunniani kautta, hyvin epäilyttävää!" huomautti Serlendis ikäänkuin
tulkitakseen heidän ajatuksiaan. "Joka tapauksessa tuntuu minusta
selittämättömältä, että Melirytos — mitkä vaikuttimet saattoivat
hänet menettelemään siten, kun se ei kuitenkaan tuota hänelle mitään?
Mitä saattoi hän voittaa hänen kuolemastaan? Eihän hän ole edes hänen
perillisensä."
"Kuinka tämän asian kanssa olleekin", sanoi tuomari, "Melirytos on
hankittava tänne. Ehkä voimme hänen vastauksestaan löytää perusteita,
joita emme edes osaa arvata."
Senjälkeen antoi komisarius luvan hautauksen toimittamiseen, mikä
myöskin tapahtui suurilla juhlallisuuksilla. Seuraavana päivänä jätti
Serlendis testamentin tuomioistuimelle valvottavaksi, ja kun hän
lähetti sen Gregorikselle, kirjoitti hän samalla kertaa:
"Surullisia uutisia, paras herraseni! Enonne on lähtenyt pitkälle
matkalleen. Tässä on testamentti, ystävä raukkani; elkää nyt kuolko
surusta. Pysykää toistaiseksi poissa Syrosta, missä kaikki näyttäisi
teille synkältä ja surulliselta."
Kaiken tämän tapahtuessa oli Melirytos matkallaan Parokselle, ja
joskin matka oli lyhyt ja hänen kärsimättömyytensä suuri, niin vähän
välittivät luonnonvoimat siitä; laiva tarvitsi enemmän kuin kaksi
kertaa tavallisen ajan ehtiäkseen naapurisaarelle.
On tarpeetonta viipyä yksityiskohdissa hänen yhtymisessään äitinsä
kanssa. Tunnin kuluessa oli hän ilmoittanut hänelle onnensa ja saanut
hänen myöntymyksensä ja siunauksensa avioliittoonsa Aglaian kanssa.
Kun hän siis oli toimittanut asiansa äitinsä luona, oli hän valmis
matkustamaan takaisin, vaikka hänen äitinsä hartaasti pyysi häntä
viipymään vielä jonkun päivän. Hän oli juuri vähällä antaa perään
äitinsä toivomuksille, kun muuan palvelija jätti hänelle tuomioistuimen
sinetillä varustetun kirjeen.
"Kuka on antanut kirjeen?" kysyi Melirytos.
"Kolme oikeudenpalvelijaa", vastasi tämä. "He odottavat pihalla."
Melirytos luki kirjoituksen, jonka sisällys näytti hämmästyttävän häntä.
"Äiti", sanoi hän hymyillen, mutta hiukan epävarmalla äänellä, minun
täytyy matkustaa heti.
"Mistä syystä?"
"Syran poliisi vaatii minua heti palaamaan takaisin."
"Kuinka? Sinähän olet tuskin ehtinyt tänne. Mitä tämä merkitsee? Odota
ainakin huomiseen asti."
"Oikeudenpalvelijoilla on käsky viedä minut tahtoen tai tahtomattani."
"Mutta mitä on sitten tapahtunut? Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"
huudahti äiti. "Mitä tahtoo poliisi sinulta? Sano — puhu —"
"Minä tiedän siitä yhtä vähän kuin sinä", vastasi Melirytos.
"Mutta rauhoitu, äiti, se ei voi olla pelättävää. Kuulkaamme mitä
oikeudenpalvelijoilla on sanottavaa."
Kun nämä tulivat sisään, lähestyi se, joka Syran viranomaisilta oli
saanut toimekseen vangitsemisen, hiukan epäröivin askelin Melirytosta
toisten jäädessä ovelle.
"Vaaditaan niinmuodoin, herra Kopides, minun palaamistani Syraan.
Voitteko te ja onko teillä lupa minulle ilmoittaa syyt siihen?"
Mies näytti tulevan hämilleen.
"Herraseni", sanoi hän, "herra Metaksas on kuollut ja otaksutaan, että
hänet on murhattu. Poliisi etsii murhaajaa ja senvuoksi on vaadittu
teidän palaamistanne esiintyäksenne todistajana."
Nämä sanat tekivät hyvin erilaisen vaikutuksen äitiin ja poikaan. Kun
edellinen niissä ei huomannut vähääkään aihetta pelkoon, kohtasivat ne
viimemainitun kuin salamanisku.
"Herra Metaksas — kuollut — murhattu! Oi Jumalani!" huudahti
nuorukainen kalveten ja heittäytyi tuskan valtaamana äitinsä syliin.
Oikeudenpalvelijat vaihtoivat salaista ymmärrystä osottavan silmäyksen.
Äidin ja pojan hyvästijättö oli hyvin lyhyt.
Muutamaa minuuttia myöhemmin astui hän eräälle hallituksen laivalle,
eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin hän taasen oli takaisin Syrassa.
Tuskin maalle tultuaan tahtoi Melirytos lähteä hyväntekijänsä haudalle,
mutta hänen seuraajansa selittivät, että heillä oli käsky heti viedä
hänet poliisiasemalle. Hän seurasi siis heitä poliisikomisariuksen luo,
jolle hän heti uudisti ennemmin hyljätyn pyyntönsä.
Tämä vastasi hänelle, että hänellä oli käsky saattaa hänet varmaan
talteen ja jätti hänet vankilantirehtöörin haltuun, joka antoi viedä
hänet yksinäiseen koppiin.
Melirytos luuli uneksivansa, hän ei voinut löytää minkäänlaisia
selitystä siihen kohteluun, jonka alaiseksi hän joutui. Koko yön vietti
hän arveluissa, joskin suru hänen hyväntekijänsä kuolemasta joskus vei
ylivallan kaikilta muilta tunteilta.
Aikasin seuraavana aamuna vietiin hänet hänen suureksi helpotuksekseen
tuomioistuimen eteen. Kuulustelu, ajatteli hän, selittää kaikki ja
pelastaa hänet tästä epätietoisuuden tilasta. Tavan mukaan tehtiin
hänelle seuraavat kysymykset:
"Nimenne?"
"Themistokles Melirytos."
"Kotipaikka?"
"Paros."
"Ikänne?"
"Kaksikymmentäneljä vuolta."
"Toimenne?"
"Kirjuri Metaksaalla."
"Koska saitte tiedon herra Metaksaan kuolemasta?"
"Paroksella poliisivirkamiehen kautta, joka vangitsi minut."
"Koska matkustitte Parokselle?"
"Tämän kuun kymmenentenä päivänä."
"Mihin aikaan päivästä?"
"Kello viisi aamulla."
"Kuinka jätitte herra Metaksaan sinä aamuna?"
"Hän nukkui."
"Mistä tiesitte, että hän nukkui?"
"Hänen palvelijansa sanoi sen minulle."
"Ettekä te mennyt sisään sanomaan hyvästi hänelle?"
"En, minä en tahtonut häiritä häntä hänen unessaan."
"Se kuuluu kummalliselta, kun ajattelee sitä ystävällistä suhdetta,
mikä oli teidän välillänne, että te matkustitte sanomatta hyvästi
hänelle."
"Minä olin ottanut jäähyväiset häneltä jo illalla, kun tiesin, että
tulisin matkustamaan seuraavana aamuna."
"Te olitte jo ennemmin iltapäivällä ollut poissa. Mihin te menitte ja
mihin aikaan tulitte takaisin?"
"Minä kävin ensin notario Serlendiksen luona ja menin hänen luotaan
herra Skuludiksen luo, jonka kanssa tulin takaisin Metaksaan luo.
Sitten seurasin herra Skuludista hänen kotiinsa ja viivyin siellä kello
yhteen yöllä, jolloin läksin kotiin."
"Mihin menitte ja mitä teitte, kun olitte tullut kotia?"
"Menin heti huoneeseeni, tein matkavalmistuksen ja menin levolle."
"Oliko teidän kotiintullessanne ovi sulettu vai auki?"
"Se ei ollut sulettu, ja minä luulin, että palvelija jostain syystä oli
jättänyt sen auki."
"Teillä oli portinavain?"
"Oli."
Tuomari antoi nyt kutsua Serlendiksen.
Tämä selitti, että Melirytos saman kuun yhdeksäntenä päivänä
iltapäivällä oli käynyt hänen luonaan hänen konttorissaan ja
pyytänyt häntä hankkimaan hänelle kymmenentuhannen drakman lainan,
vakuutuksella että hän lyhyen ajan kuluttua maksaisi sen takaisin.
Omasta alotteestaan oli hän sitten uskonut hänelle, että herra Metaksas
yksityisesti tehdyssä testamentissa oli asettanut hänet ainoaksi
perillisekseen. Serlendis lisäsi lopuksi, ettei hän tahtonut suostua
lainanvälittäjäksi, koska hän tiesi, että Metaksas kuukautta ennen
notarion kirjoittaman testamentin kautta oli jättänyt koko omaisuutensa
sisarenpojalleen Gregorikselle. Jos hän senjälkeen lain mukaan ja
testamentin määräyksen jälkeen olisi tahtonut tehdä muutoksia joko
osittain tai koskeva testamenttia kokonaisuudessaan, niin voi se
tapahtua ainoastaan notarion vahvistaman liitteen kautta, lisättynä
entisiin määräyksiin.
Tälle selitykselle näytti tuomari panevan suuren merkityksen.
Serlendiksen jälkeen kutsuttiin ne henkilöt, jotka yhdeksäntenä
päivänä ovat olleet hänen konttorissaan. He selittivät yhdenmukaisesti
kuulleensa, kuinka Melirytos oli pyytänyt kymmenen tuhannen drakman
lainaa ja vakuuttanut, että hänellä pian olisi hallussaan omaisuus,
joka kymmenkertaisesti vastaisi sitä summaa.
Kun Skuludis kutsuttiin, selitti hän, että Melirytos oli tullut hänen
luokseen yhdeksännen päivän iltana ja että hän ja hänen tyttärensä
olivat seuranneet häntä Metaksaan luo. Tuomarin kysymyksen johdosta
ilmoitti hän vielä, että hän Metaksaan toivomuksen mukaan oli kihlannut
tyttärensä nuoren Melirytoksen kanssa.
"Anteeksi, että minä näytän tahtovan tunkeutua teidän perheoloihinne",
sanoi tuomari. "Minä tahdon on kuitenkin niin paljon kuin mahdollista
rajoittua vain siihen, mikä voi saattaa valaistusta asiaan. Melirytos
on köyhä. Eikö herra Metaksas sanonut sitä teille, kun hän ehdotti
häntä teidän vävyksenne?"
"Ystäväni Metaksas sanoi minulle, ettei Melirytoksella ollut mitään
omaisuutta, mutta että hänellä oli kaikki mitä tarvittiin sellaisen
hankkimiseen, tietoja ja työkykyä."
"Hän ei niinmuodoin", jatkoi tuomari, "kuolemansa edellisenä
iltana puhunut mitään siitä, että hän oli asettanut Melirytoksen
perillisekseen?"
"Melirytoksen perillisekseen!" huudahti Skuludis. "Ei, sitä hän ei
sanonut. Se on loukkaus Melirytosta kohtaan."
"Ja lähdittekö samana iltana herra Metaksaan talosta Melirytoksen
seurassa?"
"Lähdin."
"Kuinka paljon oli kello, kun Melirytos erosi teistä?"
"Kello oli yksi yöllä."
Janko, joka nyt kutsuttiin, uudisti ennen antamansa tiedonannot. Hän
pysyi väitteessään, että Melirytos, tultuaan kotiin yöllä, vielä kerran
oli mennyt hänen herransa huoneeseen ja että hän oli kuullut hänen
siellä puhuvan Melirytoksen kanssa. Kysymykseen, tiesikö hän, että
hänen herransa oli tehnyt Melirytoksen perillisekseen, vastasi hän
ettei hän ollut kuullut mitään sellaista.
Hän sai mennä ja Melirytos tuotiin kuulusteltavaksi uudelleen.
"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä", sanoi tuomari, "käännyitte te
notarien puoleen saadaksenne kymmenentuhannen drakman lainan. Voitteko
ilmoittaa, mihin tarkoitukseen tarvitsitte rahat?"
Kun hän huomasi, että Melirytos epäröi, mitä hän vastaisi, lisäsi hän:
"Elkää unhottako, että te olette velvollinen sanomaan meille koko
totuuden."
"Jos oikeus katsoo sopivaksi tunkeutua minun yksityiselämäni
salaisuuksiin, niin en minä tahdo vaieta niistä, vaikkakin niistä
puhuminen on minulle vastenmielistä. Minä olen tosin kyllä pyytänyt
lainaa, mutta vain erityisessä tapauksessa. Aikomukseni oli pyytää
neiti Aglaia Skuludiksen kättä ja ainoastaan siinä tapauksessa,
että tämä nuori neiti myöntyisi minun kosintaani, minä tarvitsin
kysymyksessä olevan kymmenentuhannen drakman summan."
"Mutta te selititte notariolle, että te voitte antaa vakuudeksi
pyytämäänne summaa kymmenkertaisesti vastaavan kiinteimistön.
Täällä Syrassa teillä ei ole mitään omaisuutta. Mitä te sillä siis
tarkoititte?"
"Se on kyllä totta, ettei minulla itselläni ole mitään kiinteimistöä,
mutta herra Metaksas on testamentannut minulle omansa Sentähden minä
nostinkin lainata rahaa, kun en minä hyväntekijäni eläessä tahtonut
enkä voinut vastaanottaa mitään hänen omaisuudestaan."
"Herra Metaksas on siis asettanut teidät perillisekseen? Kuinka se on
selitettävissä? Eikö hänen sisarenpoikansa ollut hänelle läheisempi?"
"Minun asiani ei ole", vastasi Melirytos vältellen, "ottaa selvää
niistä perusteista, millä herra Metaksas mieluummin tahtoi jättää
omaisuutensa jollekulle toiselle kuin sisarenpojalleen."
"Niinmuodoin on hän tehnyt testamentin, jossa hän asettaa teidät
perillisekseen?"
"Niin."
Melirytos veti testamentin taskustaan ja jätti sen tuomarille, joka
tarkkaan katseli sitä.
"Onko tämä herra Metaksaan omakätinen allekirjoitus?" kysyi hän.
"Tietysti", vastasi Melirytos tyynesti.
"Mutta se ei missään tapauksessa ole samaa käsialaa kuin itse
testamentti."
"Se on helposti selitettävissä, kun herra Metaksas ei itse ole sitä
kirjoittanut."
"Kuka sitten on sen kirjoittanut?" kysyi tuomari epäillen.
"Minä", vastasi Melirytos.
"Kuinka, tekö?"
"Niin", vastasi Melirytos tyynesti, "herra Metaksas saneli sen minulle."
"Vai niin, onko herra Metaksas todellakin sanellut testamentin
teille?" kysyi tuomari kiinnittäen läpitunkevan silmäyksen häneen.
"Tahtoisitteko myöskin sanoa minulle, milloin se tapahtui?"
"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä, päivällisen tienoissa."
"Ahaa, vai yhdeksäntenä", huomautti tuomari ivallisesti, "viimeisenä
päivänä, minkä hän oli elossa. Se oli onnellinen sattuma, herra
Melirytos, ettei hän viivytellyt kymmenenteen."
Melirytos vei nenäliinan silmilleen.
"Säästäkää tuollaiset traagilliset ilveilynne siksi, kunnes saatte
tuomionne", sanoi tuomari vastenmielisyydellä. "Ehkä niillä silloin on
enemmän vaikutusta. Mutta siihen asti saatte pysyä vankilassa."
Tällä tavoin näki Melirytos, samassa silmänräpäyksessä kun hän oli
toivonut selityksensä kautta puhdistaneensa itsensä ja pääsevänsä
vapaalle jalalle, joutuvansa takaisin vankilaan, epäiltynä
hyväntekijänsä murhasta.
Käsky annettiin, että vangittua on tarkasti vartioitava, eikä ketään
saanut päästää hänen luokseen.
Todistusten hankkiminen, todistajain kuulustelu, joista useat, kuten
syytetyn äiti, asuivat Paroksella, kesti yli kuukauden ajan.
Vihdoinkin koitti tutkintopäivä. Lukematon joukko ihmisiä oli saapunut
oikeussaliin ja oikeus huoneuston läheisyyteen.
Ei ainoastaan Parokselta, vaan muiltakin lähisaarilta oli uteliaita
saapunut. Metaksaan, yleisesti rakastetun miehen murha oli lavealti
herättänyt mitä suurinta huomiota. Ne, jotka olivat tottuneet pitämään
Melirytosta kunniallisena miehenä, eivät tahtoneet uskoa hänen
rikollisuuttaan; toiset taas, ja niistä oli suuri enemmistä, olivat
kauhulla vastaanottaneet sanoman rikoksesta, josta häntä syytettiin.
Ei koskaan oltu kuultu puhuttavan suuremmasta epäkiitollisuudesta, ei
koskaan ollut murha tapahtunut inhottavimmissa olosuhteissa.
Kun syytetty tuotiin saliin, pitivät ainoastaan ne, jotka lähemmin
tunsivat hänet, sitä tyyneyttä, millä hän silmäili ympärilleen, ja
varmuutta hänen käytöksessään todistuksena hänen syyttömyydestään;
mutta useimmat läsnäolijoista näkivät siinä ainoastaan merkin paatuneen
pahantekijän uppiniskaisuudesta.