SMARAGDA
Kreikkalainen rakkaustarina
Kirj.
A. R. RANGABÉ
Suomentanut
Kaarlo Uskela
Kirjallisia pikkuhelmiä XVIII
Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1909.
Keskellä Kykladien saaristoa, joka komeain kukkapenkkien tavoin
kohoaa merestä, sijaitsee Syros-saari, nykyään merkityksellisin koko
saariryhmässä. Se on kaikkea muuta kuin kaunis, tämä kallioinen,
rikkirevitty saari, joka kukoistaviin sisaruksiinsa, kuten esim.
Parokseen ja Naksokseen verraten näyttää kuin vanha ryppyinen akka
nuoruudenterveyttä hehkuvain kaunotarten piirissä.
Syros, joka muinoin oli tunnettu ainoastaan filosoofi Pherekydeen
syntymäpaikkana, saa kiittää suurta, varmaa satamaansa siitä suuresta
merkityksestä ja mainehikkuudesta, mikä sillä nykyään on. Se on uuden
Kreikan kaupan keskus ja pääasema niille laivoille, jotka risteilevät
kreikkalaisilla vesillä. Siellä hieno khlolainen, liukas smyrnalainen
ja viisas moralainen kohtaavat toisensa tehdäkseen kauppoja ja
ansaitakseen rahaa.
Sellaisissa olosuhteissa avautuu luonnollisesti saaren asianajajille
suuri vaikutusala. Mutta ei kukaan heistä ollut vuonna 1855, jolloin
kertomuksemme alkaa, niin kysytty ja toimekas kuin notario Serlendis.
Hänen konttorinsa oli aina täynnä ihmisiä, ja kolme kirjuria ehti
tuskin toimittaa kaikki tehtävät.
Serlendis oli jo vanhanpuoleinen mies. Hänen koukistunut vartalonsa,
kalju päänsä, ryppyinen naamansa ja kavala hymy, joka alituiseen
leikki hänen huulillaan, samoinkuin hänen lasimaiset, karsaat
silmänsä viheriäin lasisilmäin takana, olisi antanut tarkkanäköiselle
ihmistuntijalle paljon ajattelemista, mutta siitä huolimatta katsottiin
hänen kansalaisten kesken yleensä olevan rehellinen mies, jonka
luonteenominaisuuksia vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos ei
korkeintaan jonkun verran lilan voimakasta taipumusta säästäväisyyteen.
Eräänä päivänä heinäkuussa, jokseenkin myöhään iltapäivällä istui
arvoisa notario kirjoituspöytänsä ääressä hiukan keikkuvalla tuolilla.
Vähääkään välittämättä lukuisista kävijöistä, jotka vaieten odottivat
vuoroaan, kirjoitti hän edelleen, kun muuan nuori mies saapui ja
vitkastelevin askelin lähestyi vanhaa oikeudenpalvelijaa.
Notario nosti kevyesti lasisilmiään ja vilkasi salaa vastatullutta.
Sitten työnsi hän lasisilmät otsalle ja pisti kynän korvan taakse,
sanoen:
"Ah, te, herra Melirytos! Tervetuloa! Miten voin palvella suosijaani,
herra Metaksasta?"
"Herra Metaksas on yhä edelleen sairas", vastasi nuori mies; "mutta
se ei olekaan hänen asioiltaan kun minä olen täällä; minä tahtoisin
nimittäin pyytää teiltä persoonallista palvelusta."
Kuullessaan sanan "palvelusta" laski ukko konemaisesti lasisilmänsä,
jotteivät hänen silmänsä ilmaisisi, mistä hänen kielensä varovasti
tahtoi vaieta.
"Hyvä, hyvä; teidän tarvitsee vain käskeä."
"Minä tulen ehkä näinä päivinä tarvitsemaan noin kymmenentuhatta
drakmaa ja tahtoisin tietää, voitteko hankkia ne minulle", sanoi nuori
mies.
Notario nauroi kettumaisella tavallaan. "Kymmentätuhatta drakmaa ei
Syrassa löydetä niin helposti kadulta", sanoi hän sitten; "ajat ovat
huonot, markkinat lamaannuksissa, tavaroilla ei ole menekkiä ja kassat
ovat tyhjät."
"Minä tiedän tuon kaiken, hyvä ystäväni, ja juuri sentähden olen tullut
näin aikaisin vaivaamaan teitä. Minä tarvitsen lainan vasta muutaman
päivän perästä, jos minä ylipäänsä tarvitsen sitä lainkaan. Sitäpaitsi
voin rauhoittaa teitä sillä, etten kiinnitä huomiotani korkoihin enkä
muihin mahdollisiin menoihin."
"Kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, ystäväni, ovat ajat
hyvin huonot. Ne, joilla on puhdasta rahaa, pitävät ne itse, taikka jos
he lainaavat, tapahtuu se ainoastaan tyydyttävää takuuta vastaan."
"Minä annan allekirjoitukseni sanoi Melirytos ylväällä
itsetietoisuudella.
"Allekirjoituksenne! Tuhannen vietävää! Paras herra Melirytos, jos se
ainoastaan riippuisi minusta, antaisin epäilemättä kaikki Kroesuksen
aarteet käytettäväksenne; mutta nuo kirotut pankkiirit — Jumala
tuomitkoon heidät — eivät tyydy yksinkertaiseen allekirjoitukseen."
"Riittäisiköhän ehkä palkkaosoitukseni?"
"Tuskin. Sellaiset ihmiset ovat varovaisia. Tänään, sanovat he,
maksetaan vielä palkkaa, huomenna se voi lakata, ja joskin korot ovat
varmat, niin kuka takaa pääoman?"
"Siitä Jumala kyllä huolehtii, paras herra Serlendis, me löydämme kyllä
keinon maksaa pääoman."
"Olkoonpa", sanoi notario olkapäitään kohottaen. "Mutta nähkääs,
korkeasti kunnioitettu ystäväni, Jumala ei ole velvollinen
lunastamaan vekseleitä lankeamispäivänä. Uskokaa minua, ystäväni,
joka rakentaa lainalle, rakentaa huonosti. Laina on kuin kivi
kaulassa, joka lopullisesti vetää meidät syvyyteen. Heittäkää sikseen
lainanhankkimisyrityksenne; toisten siivillä lentäminen käy aina
huonosti."
"Kuulkaa, herra notario", sanoi Melirytos sellaisen miehen
äänenpainolla, joka tarvitsee rahaa paremmin kuin hyviä neuvoja, "jos
voitte hankkia minulle kymmenentuhatta drakmaa eikä lainanantaja tahdo
tyytyä palkkaosotukseeni, niin sanokaa hänelle, että voin tarjota
paremman vakuuden."
"Ehkä talonne Panoksella? Valitan, mutta sitä vastaan ei kukaan lainaa
teille edes viittäsataa drakmaa."
"Jos ei se riitä, niin voitte vakuudeksi tarjota, minä en tiedä kuinka
monta taloa tällä saarella, jotka vastaavat kymmenen kertaa sitä
summaa, mitä pyydän."
Notario kääntyi Melirytokseen päin kuin olisi hän alkanut epäillä tämän
sielullista terveyttä, ja mittasi häntä päästä jalkoihin, sillaikaa kun
tämä astui lähemmäksi ja sanoi:
"Herra Serlendis, saanko puhua teidän kanssanne kahden kesken?"
Hymyilyllä ja kädenliikkeellä, jotka puhuivat selvemmin kuin hänen
sanansa, kääntyi notario toisiin läsnäoleviin päin:
"Uskallanko pyytää herroja — huomenna puhumme teidän asioistanne,
niinmuodoin — hyvästi herraseni."
Asianomaiset vetäytyivät pois, ja notario jäi kahdenkesken Melirytoksen
kanssa.
"No niin, meillä on siis hallussamme kaikki talot ja palaisit", sanoi
hän, läpitunkevalla silmäyksellä tutkiskellen nuorta miestä, samalla
koettaen salata uteliaisuuttaan; "me olemme miljonäärejä, ettekä te
sano, ystäväni, kuinka tämä ihme en tapahtunut ja miksi te kuitenkin
olette pakotettu hakemaan lainaa."
"Paras herra Serlendis", vastasi Melirytos, "notario on pakotettu
vaikenemaan, senvuoksi voinkin uskoa teille, mitä ei kukaan muu
saa tietää. Antakaa minun kuitenkin ensin selittää, miksi minä
tänään tarvitsen rahaa. Luultavasti tullaan jo jonakuna lähimpänä
päivänä kutsumaan teitä läsnäolemaan toimituksessa, joka saa teidät
vakuutetuksi toivomukseni välttämättömyydestä, mitä rahoihin tulee."
"Hm, hm, ymmärrän, ymmärrän! Toivotan onnea, herra Melirytos. Se
merkitsee häitä. Saanko ehkä tietää —"
"Te saatte aikoinaan tietää sen."
"Ahaa, minä ymmärrän, häitä! Sen parempi, sen parempi! Suuret
myötäjäiset! Mitä? Siinä meillä on siis tilukset ja linnat; mutta,
paras ystäväni, ettekö tiedä, ettei myötäjäisiä voida käyttää
hypoteekkina."
"Minä tiedän sen hyvin; mutta sillä vakuudella, jota minä tarjoan, ei
ole mitään tekemistä myötäjäisten kanssa."
Melirytos siirsi tuolinsa lähemmäksi notarion tuolia, katsoi vielä
kerran varovasti ympäri huonetta, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi,
ettei ketään asiaankuulumatonta ollut saapuvilla, ja sanoi hiljaa:
"Takuu, jonka minä tarjoan, on herra Metaksaan omaisuus. Hän on
nimittäin tehnyt minut ainoaksi perillisekseen, ja minä luulen, että
tämä tyydyttää vaativimmatkin takuumiehet"
"Kuinka? Hänen ainoaksi perillisekseen, sanotte!" huudahti notario
hypähtäen tuoliltaan kuin teräsvieterin heittämänä. Sitten painoi hän
alas lasisilmänsä ja ummisti silmänsä puolittain, aivan kuin kissa,
joka tahtoo näyttää välinpitämättömältä.
"Pyhän Jumalan nimessä", jatkoi hän, "onko Metaksas tehnyt teidät
perillisekseen? Mutta rakas ystäväni, oletteko aivan varma siitä? Minä
en muista tehneeni mitään sellaista asiakirjaa."
"Aivan oikein, herra Serlendis; hän on tehnyt määräyksensä
yksityisesti."
"Kuinka ja koska tämä on tapahtunut?"
"Tänään tunti sitten; mutta te ymmärrätte, ettei kukaan saa tietää
siitä."
"Luonnollisesti! Kenen kanssa te puhutte? Vanhan Metaksaan testamentti!
Pyhän Nikolauksen nimessä, sitä voi kutsua vakuudeksi! Mutta
odottakaapas, odottakaapas, ystäväni! Ukolla on sisarenpoika. Eikö se
ole niin?"
"Kyllä, te tarkoitatte hänen sisarenpoikaansa Gregorista?"
"Eikö hän niinmuodoin tule hänen perillisekseen?"
"Hän olisi tullut", vastasi Melirytos, "ja uskokaa minua, että minä
olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänen enonsa muuttamaan
mielensä hänen suhteensa. 'Elä mainitse enää hänen nimeään minun
kuulteni', sanoi hän minulle. 'Karkoita pois minun kuolinvuoteeni
äärestä se pimeä varjo, minkä hän on heittänyt koko elämäni yli. Elä
epäröi täyttää minun toivomuksiani; minä jätän omaisuuteni sinulle,
jotta se sinun kauttasi taasen joutuisi sille miehelle, jolle se
kuuluu satakertaisesti, mutta joka ei koskaan vastaanottaisi sitä
minun kädestäni. Sinun välitykselläsi minä jätän sen hänelle, joka
minun kurjan sisarenpoikani petoksen kautta on hävittänyt kaikki mitä
hänellä oli ja joka ystävyyden jalolla sankarillisuudella mieluummin
on kärsinyt kurjuutta ja häpeätä kuin olisi tahtonut loukata minua
ilmaisemalla minulle lähimmän omaiseni rikoksen. Sinä et tahdo
vastaanottaa omaisuutta minun kädestäni, mutta etkö sinä myöskään tahdo
auttaa minua, että minä saan kuolla onnellisena ja tyytyväisenä, kun
olen täyttänyt pyhimmän velvollisuuteni?' Te voitte ymmärtää, että sen
jälkeen kaikki kieltäytyminen oli mahdotonta."
"Jumalan nimessä, nuori Gregoris on siis —"
"Perinnötön, ja vanhus lausuu testamentissaan kirouksensa minun
ylitseni, jos minä koskaan, minkäänlaisilla syillä annan edes
pienimmänkään osan omaisuudesta joutua hänen sisarenpoikansa käsiin."
"Perinnötön!" huudahti Serlendis suonenvedon tapaisella naurulla,
hypäten ylös tuolilta. "Perinnötön! Minä neuvon teitä kuitenkin, herra
Melirytos, olemaan varovainen. Asia voisi helposti luottaa teille
hankaluuksia, ilman laillisia syitä ei voida riistää oikeutetuilta
perillisiltä heidän perintöosaansa, Gregoris voisi helposti saada asian
tuomioistuimen ratkaistavaksi."
"Onnettomasti kyllä ei puutu sellaisia syitä, ja herra Metaksas
on merkinnyt ne testamenttiinsa. Senvuoksi hän onkin tehnyt sen
yksityisesti. Olette kai ymmärtänyt minut?"
"Kyllä! Minä olen itse kuullut puhuttavan Gregoriksen
nuoruudenhulluuksista, mutta minulle ei ole koskaan johtunut mieleen,
että vanha Metaksas, jota me täällä kunnioitamme miltei pyhimyksenä,
olisi niin rajattomasti vihastunut niistä."
"Minun asiani ei ole syyttää tuota nuorta miestä", sanoi Melirytos;
"mutta toiselta puolen en myöskään voi myöntää, että vanhuksen menettely
olisi paheksuttava. Gregoris on häväissyt Metaksaan kunniallisen
nimen. Italiassa hän on tehnyt itsensä syypääksi vankeusrangaistukseen
varkauden kautta. Se oli kova isku hänen enolleen. Häpeä tästä on
saattanut hänet kiusalliseen asemaan, jonka hän tulee jättämään
ainoastaan joutuakseen hautaan. Kirje, jonka sisarenpoika kirjoitti,
osotti kuitenkin niin paljon katumusta ja murtumista, että ukko tunsi
itsensä halukkaaksi lempeyteen ja anteeksi antaen sisarenpojalleen
tämän kevytmielisyyden tähden, vapautti hänet vankilasta ja heitti
verhon hänen rikoksensa yli. Enon ystävät vastaanottivat sisarenpojan
luokseen ilman epäluuloa. Varsinkin Johannes Skuludis, vanhan Metaksaan
muinainen hyväntekijä ja nykyinen ystävä, vastaanotti nuorukaisen
perheessään kuin ystävän, kuin oman poikansa. Eräänä päivänä, kuin
Skuludis oli poissa Tinoksesta, jätti hän nuoren miehen kotia; kun hän
tuli takaisin, oli tämä matkustanut tiehensä, ja silläaikaa olivat
ryövärit murtautuneet sisään ja tyhjentäneet hänen kassakaappinsa.
Tämä varkaus vei tuon onnettoman turmioon. Te muistatte kai,
minkälaista huomiota se herätti, kun Skuludis, sen sijaan että olisi
koettanut kaikin voimin saada varkaan edesvastuuseen, päinvastoin
koetti estää tutkimuksia. Mentiinpä niin pitkälle, että luultiin
hänet syylliseksi petolliseen konkurssiin. Tämä mies ymmärsi kärsiä
hiljaisuudessa, ettei hän rikollisen paljastamisen kautta saattaisi
sairasta, vanhaa ystäväänsä häpeään. Näyttää kuitenkin siltä kuin
herra Metaksas sisimmässä sydämessään olisi vakuutettu sisarenpoikansa
rikollisuudesta, ja senvuoksi rangaistakseen pahantekijää ja ainakin
välillisesti hyvittääkseen vääryyttä kärsinyttä uhria, on hän minun
edukseni tehnyt sisarenpoikansa perinnöttömäksi. Nyt, kun tiedätte
kaikki, herra Serlendis, ette suinkaan enää kieltäydy hankkimasta
minulle kysymyksessä olevaa summaa, siinä tapauksessa että minä jonkun
päivän perästä tulisin pyytämään sitä teiltä."
Melirytos vaikeni ja myöskin notario oli, pää käsiin nojautuneena ja
ikäänkuin vaipuneena syviin mietteisiin, pitkän ajan vaiti. Äkkiä
kuului eräästä viereisestä huoneesta kitaran säveleitä ja kaksi
laulavaa ääntä.
Ikäänkuin heräten syvästä unesta heitti Serlendis ihmettelevän katseen
ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat Melirytoksen.
"Ah, paras ystäväni", sanoi hän ikäänkuin ajatuksiaan kooten, "laina,
niinpä niin, laina? Mutta siitä huomenna, koetamme järjestää asian.
Tänä iltana suonette anteeksi — mutta minulla on vähän asioita
toimitettavanani. Siis huomenna, paras herra Melirytos."
Hän nousi ja Melirytos kumarsi jäähyväisiksi.
"Kunnioittavimmat terveiseni herra Metaksaalle", huusi Serlendis
hänen jälkeensä. "Hyvästi!" Ja hän lisäsi hiljaa itsekseen: "Mene
helvettiin!" Sitten lähestyi hän viereisen huoneen ovea ja antoi sille
äkkinäisen potkun, niin että se aukeni.
Serlendis jäi seisomaan kynnykselle kädet ristissä rinnalla. Hänen
lasisilmänsä, hänen salaisimpain sisimpäin liikutustensa sähkölennätin,
olivat otsalle lykätyt, ja hänen silmänsä loivat merkityksettömän
silmäyksen molempiin sohvalla vieretysten istuviin olennoihln.
Nuori tyttö, jolla oli siniset silmät, vaalea tukka, ja surulliset
kasvonpiirteet, lauloi vienolla äänellä, samalla kun hän lempivin
ilmein katseli nuorta miestä, joka istui hänen vieressään, tai
oikeammin sanoen makasi pitkänään hänen vieressään sohvalla niin
huolimattoman näköisesti, että se miltei näytti hävyttömältä. Tämä
nuori mies sekotti äänensä tytön ääneen samalla kun hän silloin tällöin
säesti kitaralla.
"Mitä sanotte tästä säveleestä, rakastettuni?" kysyi hän keskeyttäen
laulun. "Minä opin sen Tamburinilta. Primadonna assoluta Sant Carlossa
Neapelissa ei koskaan saanut kyllikseen siitä, hän oli ihan hulluna
siihen."
Tässä silmänräpäyksessä huomasi hän notarion seisovan ovella.
"Kas, hyvää iltaa, herra Serlendis", huudahti hän, "vahinko ettette
tullut ennemmin, että olisitte saanut kuulla minun kuuluisan tauluni.
Teidän kiusanhenkenne ovat pidättäneet teitä liian kauvan tänään."
"Ja te, nuori herraseni, näytätte tulleen liian aikasln."
"Aikasin, sanotte? Te olette tosiaan hauska appi! Tiedättekö, mistä
minä olen tullut? Suoraa päätä Ateenasta. Te kohotatte olkapäitänne,
mutta kunniani kautta se on totta! Kaksi kuukautta sitten minä ostin
oikein pulskan tamman. Minä löin vetoa eversti Readkontin ja muutamien
muiden upseerien kanssa, että minä kilpa-ajossa Ateenan ja Kefissian
välillä tulisin ainakin viittä minuuttia ennemmin. Jos häviäisin vedon,
täytyisi minun tarjota herroille päivälliset missä he päättäisivät."
"Kymmenen päivää sitten saapui tamma; minä olen maksanut
yhdeksänkymmentä puntaa sterlinkiä siitä — se tahtoo sanoa, minä
maksaisin, jos tietäisin mistä saisin summan. Kunniani kautta, appi,
jos saisitte nähdä elukan, olisitte valmis suutelemaan sitä suulle,
niin kaunis se on. Toissapäivänä olivat kilpa-ajot. Kuin nuoli lensi
minun 'Saatanani', mutta juuri kaupungin edustalla, ties perkele
kuinka se kävi, hyppäsi elukka pystyyn ja heitti minut satulasta, ja
luutnantti Sechos saavutti minut ja ehti ennen minua. Minä raivostuin.
Jos eivät upseerit olisi estäneet minua, olisin minä ampunut sen
ilkeän elukan. Minulla oli jo pistooli kädessä. Jo eilen minä tarjosin
päivälliset, ja senvuoksi ette ole nähneet minua näin pitkään aikaan.
Mutta oi voi, minkälaista tokoyta me joimme — unkarilainen paladiini ei
voi uneksia paremmasta!"
"Olkoon se teille anteeksi", sanoi Serlendis kuivasti.
"Minä olen vakuutettu, että minun päivälliseni tulevat herättämään
huomiota", jatkoi nuori mies huolettomasti. "Kaikki sanomalehdet
tulevat puhumaan niistä aivan kuin eräistä toisista päivällisistäni
Neapelissa."
Serlendis kuunteli nähtävällä kärsimättömyydellä hänen lörpötystään.
"Smaragda", sanoi hän äkkiä, "mene, tyttöseni, katsomaan, onko
illallinen pian valmis."
Tyttö poistui.
"Te viihdyitte siis hyvin Neapelissa, herra Gregoris?" kysyi notario.
"Sitä te voitte kysyä! Pyhän Nikolauksen kautta, se oli autuaallista
elämää!"
"Miksi jätitte sitte Neapelin? Mikä esti teitä jäämästä sinne?"
"Mutta Serlendis, ukkoseni, miksen jäänyt sinne — niin, miksen — se on
pitkä historia. Niin, nähkääs, minun mielipiteeni eivät sopineet yhteen
Neapelin kuninkaan poliisiministerin mielipiteiden kanssa. Minä olin
tunnettu puoluepukari ja luonnollisesti epäilty. Ne tahtoivat vangita
minut kapinallisena. Vangita minut! Nöyrin palvelijanne, minä en ole
sitä lajia, jota pidetään lukkojen ja salpojen takana. Minä murtauduin
ulos häkistäni ja lensin takaisin pesääni."
"Sitä voi kutsua reippaaksi menettelyksi! Mutta mistä johtui, ettette
jäänyt pesäänne hautomaan munianne? Miksi pakenitte heti toiselle
suunnalle? Ettekö ole kuullut sitä toista historiaa? Tuskin olitte
kääntänyt selkänne kodille, ennenkuin sen onnettoman Skuludiksen
kassakaappi tuli ryöstetyksi. Ettekö ole kuullut sitä, herra Gregoris?"
"Joskin minä olisin kuullut puhuttavan siitä", vastasi toinen äkäsestl,
"niin mitä se minua liikuttaa? Olenko minä ehkä herra Skuludiksen
kassanvartija?"
"Erinomaista, erinomaista, paras herraseni! Se on vanha juttu!
Kain ennen vanhaan antoi saman vastauksen veljensä suhteen. Mutta
tahtoisitteko sanoa minulle, mitkä teidän suunnitelmanne nykyään ovat?
Neapelissa teidät vangittiin poliitisten mielipiteillenne vuoksi: te
olette tullut takaisin ja senjälkeen taasen matkustanut pois, minä en
tiedä miksi, mutta se tapahtui juuri siihen aikaan kun Skuludis raukka
ryöstettiin."
"Mitä te tarkoitatte?" huusi Gregoris raivoissaan.
"Mistä minä tiedän? Mutta rauhoittukaa. Antakaa menneisyyden jäädä
sikseen ja tehkää minulle se huvi, että sanotte, mitä te oikein aiotte
tehdä."
"Sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä! Niin pian kuin tuo ukko on
muuttanut isäinsä luokse, nain minä teidän tyttärenne, rakastetun
Smaragdani. Sitten matkustamme Roomaan ja Pariisiin ja sitten
Lontooseen nauttimaan elämästä kuin englantilaiset lordit. Takaisin
tultuani rakennutan itselleni kaksi linnaa ja elän suurenmoisesti."
"Se on kaikki tyyni hyvin, hyvin hyvin, rakas ystäväni, kuitenkin
tahtoisin neuvoa teitä kaikkein ensin toteuttamaan kaikki nämä
suunnitelmat, ennenkuin menette naimisiin tyttäreni kanssa,"
"Mitä varten?"
"Hyvin yksinkertaisesta syystä, kun en minä koskaan tule antamaan
teille tytärtäni."
"Kuinka niin?" kysyi Gregoris ylpeästi. "Miksen minä saisi häntä, jos
saan luvan kysyä?'
"Kun en minä, kuten jo olen sanonut, aio antaa häntä teille."
"Älkää puhuko tyhmyyksiä nyt, appi. Mikä teille oikeastaan tänään on
tullut?"
"No niin, minä tahdon selittää tarkemmin. Te tavoittelette Smaragdaa
niin itsepäisesti, kun tiedätte että hän on rikas."
"Mutta", tahtoi Gregoris keskeyttää.
"Olkaa vaiti muttanne kanssa! Kuulkaa mieluummin, mitä minulla on
teille sanottavaa", jatkoi notario. "Niin kauvan kuin vanha Serlendis
elää, ja pyhän Nikolauksen nimessä toivon minä, ettei teidän
jalosukuisuutenne tule vaivaamaan itseään hautaamalla häntä, aikoo hän
pitää kaikki rahansa itse, aivan yksin."
"Mutta, paras ystäväni", kysyi Gregoris hiukan epävarmalla äänellä,
"olenko minä sitten pyytänyt tytärtänne hänen rahojensa takia? Minä
rakastan häntä hänen rakkautensa ja erinomaisten ominaisuuksiensa
tähden."
"Te olette varmaankin tutkinut diplomatiaa Neapelin vankiloissa? —
Että te rakastatte tytärtäni, sen kyllä uskon. Jos en sitä uskoisi,
en koskaan olisi antanut suostumustani teidän yhtymisellenne. Mutta
yksin rakkaudella ei eletä, enkä minä tahdo, että tyttäreni kulkisi ja
kerjäisi miehensä kanssa."
"Kauniisti sanottu, rakas appi-isä!" sanoi Gregoris ylpeästi nauraen.
"Luuletteko te siis, että minun enoni on raudasta tai että hän on
juonut kuolemattomuuden nestettä? Tänään tai huomenna hän tulee
jättämään tämän ajallisen elämän, ja sitten ette suinkaan enää voi
väittää, että minä olen kerjäläinen."
"Jos teidän enonne kuolisi", sanoi notario, "saisitte päällisiksi
maksaa hautauskustannukset."
"Olkaa rauhassa sen asian suhteen", vastasi Gregoris, "minä annan
pitää komean sielumessun hänelle. Perintö tulee kyllä vastaamaan
kustannuksia, se nousee paljon yli miljoonan."
"Ystäväni, jos tahdotte uskoa minua tai ette, niin voin sanoa teille,
ettei koko perintö ole pähkinänkuoren arvoinen."
"No niin, jos tämä perintö ei ole teille kylliksi, niin on teitä,
kunniani kautta, vaikea tyydyttää."
"Minä sanon teille, että perintö on saanut siivet, niin että se on
lentänyt tiehensä teiltä. Se on poissa — ettekö ymmärrä minua?"
"Teettekö pilaa, isä Serlendis? Minä pyydän teitä puhumaan vakavasti."
"Hyvä, se on lentänyt matkoihinsa, Melirytoksen taskuihin. Oletteko nyt
ymmärtänyt minua? Tätä kai voidaan kutsua vakavaksi puheeksi!"
"Mitä kaikki tämä merkitsee? Te puhutte arvoituksia", sanoi
nuorukainen, jolle asia alkoi käydä arveluttavaksi.
"Arvoituksia? Minä puhun mielestäni niin selvästi kuin mahdollista"
sanoi notario. "Herra Metaksas on tehnyt teidät perinnöttömäksi, ja
koko teidän perintönne on muutettu Melirytokselle."
"Se oli mukavaa", huudahti Gregoris äänekkäästi nauraen "Sitä juttua
saatte koettaa jotakuta toista saada uskomaan, isä Serlendis. Tuo
vanha Metusalem tekisi minut, perheen ylpeyden ja ylläpitäjän,
perinnöttömäksi."
"Minä olen sanonut teille puhtaan totuuden, arvoisa ystäväni. Ukko
on pahastunut siitä, että te matkustitte Neapeliin sekottaaksenne
itsenne karbonaareihin sen sijaan että olisitte jäänyt vahtimaan herra
Skuludiksen kassakaappia. Uskokaa minua, sillä vanhalla Metusalemilla
on omat tuumansa."
"Niinmuodoin väitätte te —"
"Niinmuodoin on minulla kunnia sanoa teille, että te kerta
kaikkiaan voitte pyyhkiä perinnön pääkirjoistanne. Enonne on tehnyt
testamenttinsa eikä ole jättänyt teille leptoakaan."
"Serlendis, vanha Serlendis, jos te todellakin puhutte totta,
jos te ette ole tullut lapseksi uudelleen, niin te teette minut
mielipuoleksi!" huudahti Gregoris vapisten. "Tuo vanha pöllöpää,
tuo kuljeksiva luuranko tehnyt minut perinnöttömäksi! Kautta pyhän
Nikolauksen, minä voisin kuristaa hänet. Minä olen korvia myöten
velassa, Serlendis! Hän tahtoo riistää minulta perintöni, omaisuuteni,
elämäni, henkeni. Minä nostan jutun."
"Ja maksatte kustannukset siitä."
"Mitäs minulla muuta on tehtävänä?"
"Mitä teillä on tehtävänä? Ei mitään muuta, oi, te vapauden suuri
puolustaja, kuin matkustaa Neapeliin ja ladata kiväärinne makaroonilla."
"Hyvä, isä Serlendis, silloin minä vannon, että minä tapan itseni."
"Se olisi, kunniani kautta, nerokas teko. Melirytos voisi sitten
kirjoittaa teidän hautakirjoituksenne."
"Oletteko todellakin varma siltä, mitä sanotte? Jos enoni kuolisi —"
"Jos enonne kuolisi, ja testamentti jää sellaiseksi kuin se on, perii
Melirytos tinkimättä."
"Minun täytyy estää se. Jo kuusi kuukautta on äijä maannut
kuolemaisillaan, ja minä olen valittanut hänen sitkeyttään; tänään
Serlendis, minä oikein vapisen, jos hän kuolisi."
"Se on oikein!" sanoi notario pilkallisesti. "Eläköön enonne!"
"Ja jos todellakin testamentti löytyy, eikö ole mitään keinoa tehdä
sitä tyhjäksi?"
"Etteikö löytyisi mitään keinoa? Miksei?" vastasi tuo pahanilkinen ukko
samalla ilkeällä hymyllä. "Se on kylliksi, että enonne antaa kutsua
minut ja sanoa minulle: 'kirjoittakaa niin ja niin', ja että hän
sitten pistää nimensä alle, jotta ensimäinen testamentti menettäisi
lainvoiman."
"Että hän antaa kutsua teidät ja sanoo teille — ei, se on mahdotonta",
sanoi Gregoris epätoivoisena.
"Mutta jos minä", jatkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "sen sijaan
että odottaisin siksi kunnes hän kutsuu teidät, esittäisin hänelle
sellaisen täydellisesti valmistetun asiakirjan ja hän allekirjoittaisi
sen, eikö se olisi sama asia?"
"Ei aivan sama, mutta joka tapauksessa se olisi teille hyödyksi."
"Kirjoittakaa sitten, Serlendis, tehkää testamentti sopivaan muotoon."
"Mutta miksi? Hän ei tule koskaan allekirjoittamaan sitä."
"Kirjoittakaa, kirjoittakaa te vaan, minä sanon! Sitten järjestetään
kyllä asiat."
Notario kirjoitti pitkän aikaa, sitten luki hän ääneensä:
"Minä, notarius publicus Syrassa, ilmoitan täten, että minun
läsnäollessani ja minulle tunnettujen todistajain nähden, herra
Panagiotis Metaksas —"
"Todistajain!" keskeytti hänet Gregoris kalveten. "Täytyykö todistajain
allekirjoittaa?"
"Tyhmyyksiä! Lait tasaa te vaan, että enonne pistää nimensä alle,
todistajista teidän ei tarvitse huolehtia, ne ovat varmoja miehiä.
Kolme kertaa minä olen pelastanut heidät hirsipuusta, ja jos he
allekirjoittavat, ei heidän vasen kätensä tiedä mitä oikea tekee"; ja
hän jatkoi lukemistaan: "on herra Panagiotis Metaksas antanut seuraavan
selityksen: Tuntien kuolemansa lähestyvän julistaa hän ja tunnustaa
ainoaksi perillisekseen ja lailliseksi jälkeläisekseen kaiken hänen
irtaimen ja kiinteän omaisuutensa haltijana rakkaan sisarenpoikansa,
herra Gregoris Ferraraksen. Tämä on hänen ainoa, peruuttamaton
tahtonsa, ja hän ilmoittaa täten, ettei hän koskaan tätä ennen ole
tehnyt mitään muuta testamenttia, ei julkisesti eikä salaisesti,
jos joku sellainen löydettäisiin ja jos se ei ole lisäys tähän
testamenttiin, on se ainoastaan petollinen väärennys. Joka tapahtui
Hermopoliksessa, Syran saarella."
"Minä olen päivännyt testamentin kuukausi takaperin", sanoi notario.
"Kaikki on järjestyksessä. Tässä on testamentti, nyt te olette
miljonääri. Vahinko vaan, että ainoastaan pieni nimi siitä vielä
puuttuu. Menkää nyt ja imarrelkaa ja koettakaa päästä enonne suosioon;
varastakaa hänen sydämensä. Jos hän kirjoittaa sen pienen puuttuvan
sanan, niin teen teille kunnioittavimman kumarrukseni, jos ei, niin
matkustakaa kiiruumman kautta Neapeliin."
"Hänen pitää allekirjoittaa, Serlendis. Hänen pitää allekirjoittaa!"
kirkui Gregoris. "Hyvällä tai pahalla hänen pitää allekirjoittaa."
"Pahalla, sanotte? Armias taivas! Nyt te sanoitte pikaisen sanan",
huomautti ukko vaanivalla silmäyksellä. "Ettekö tiedä, että jos te
käytätte väkivaltaa saadaksenne allekirjoituksen ja enonne saa elää
ainoastaan kaksi minuuttia, hänen tarvitsee sanoa ainoastaan yhden
sanan saadakseen teidät hirteen, paras herraseni?"
"Hyvä on, saammepa nähdä. Jos minä siis lähetän teille testamentin
allekirjoituksella varustettuna", kysyi Gregoris hetkisen mietittyään,
"niin otatteko sitten huolehtiaksenne sen valvomisesta?"
"Lähettäkää te vaan", vastasi Serlendis, "ja olkaa aivan huoletta;
minä kyllä tiedän hankkia enonne allekirjoitukselle ja testamentille
kunnioitusta."
"No antakaa tänne se sitten, pian, pian!" huusi nuorukainen. "Auttakoon
minua Jumala taikka sitten — perkele!"
Juuri kuin hänen piti lähteä huoneesta pysähtyi hän kynnykselle.
"Elkää unohtako, Serlendis", sanoi hän, "että kaikki mitä te minulle
teette tapahtuu tyttärenne tähden." Näin sanottuaan kiiruhti hän pois.
"Ikäänkuin minä olisin unohtanut sen", mutisi Serlendis... "Luuletko
sinä ehkä, että minä sinun kauniiden silmäisi tähden panisin nuoran
kaulaani, kukonpoika?"
Silmänräpäys myöhemmin tuli notarion tytär juosten sisään ja huudahti
iloisella äänellä:
"Pöytään herraseni, pöytään! Illallinen odottaa."
"Hän pysähtyi keskellä huonetta ja katsoi ihmetellen ympärilleen.
"Missä on Gregoris?"
"Hän on mennyt", vastasi isä. "Hän ei tule tänään syömään illallista
kanssamme."
"Ei tänään?" kysyi tyttö muuttuneella äänellä, "ja minä kun sentään
sanoin, että minä itse olin poiminut aprikooseja hänelle puutarhassa."
"Elä ole noin lapsellinen. Et suinkaan sinä sentään itke sentähden,
ettei hän syö sinun aprikoosejasi?" sanoi Serlendis kevyen moittivasti.
"Hänellä oli asioita ja hänen täytyi mennä."
"Ja niin äkkiä, ettei hän edes ehtinyt sanoa hyvää yötä?" kysyi
Smaragda valmiina itkemään.
"Lapseni", sanoi isä, "rakastatko sinä tosiaankin tuota Gregorista niin
paljon?"
Vastaamatta tarttui Smaragda hänen käsiinsä ja suuteli niitä
innokkaasti.
"Ole huoletta, pikku tyttöseni, ole huoletta! En minä toru sinua siitä.
Rakasta häntä kernaasti minun puolestani ja jos hän on sen arvoinen,
niin ota hänet."
Itkien kietoi Smaragda käsivartensa isänsä kaulaan. Notario painoi
tytön rintaansa vastaan ja suuteli häntä niin sanomattomalla
hellyydellä, ettei sellaista olisi odottanut niin kovalta ja kylmältä
luonteelta.
Serlendis rakasti todellisesti lastaan.
Nuorena oli hän vastoin morsiamensa vanhempain tahtoa mennyt
naimisiin erään rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. Se olikin hänen
ensimäinen ja viimeinen nuoruuden hullutuksensa ja siinä oli hän
tehnyt laskun sydämensä taipumusten kanssa. Hänen vaimonsa kuoli
annettuaan Smaragdalle elämän, ja hänen lapsensa tuli samalla kertaa
muistuttajaksi hänen muutamista onnenvuosistaan ja merkiksi voitosta,
minkä hänen itserakkautensa oli saavuttanut kilpailijoistaan. Ja tytär
oli vuosien kuluessa tullut hänelle niin rakkaaksi, ettei hän olisi
kieltäytynyt minkäänlaisesta uhrista, olipa se miten suuri tahansa,
hänen tähtensä, mutta hän ei olisi myöskään milloinkaan epäröinyt hänen
tähtensä tehdä inhoittavintakaan rikosta, jos hän vain sen kautta olisi
voinut hankkia tyttärelleen rikkautta, nautintoa ja onnea.
* * * * *
Lähdettyään notarion luota kääntyi Melirytos kadulle, joka johti
kaupungin keskipisteeseen. Eräällä ahtaalla, koukkuisella kadulla
poikkesi hän sisään erääseen puhtaalta ja siistiltä näyttävään taloon.
Portaissa, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tapasi hän nuoren tytön,
joka kasteli kukkia ja joka itse näytti kauniilta kukalta. Hänen
vartalonsa oli notkea kuin kukan varsi ja hänen kätensä valkeat kuin
lilja. Hänellä oli kädessään hopeakannu, ja hänen asentonsa muistutti
muinaisajan haltijattaria; hänen huulensa olivat yhtä punaset kuin
hänen neilikkansa.
Tämä miellyttävä olento oli Aglaia, kauppias Johannes Skuludiksen
ainoa tytär. Melirytos kävi joka ilta Skuludiksen luona, ja joka ilta
tapasi hän myöskin tuon nuoren tytön portaissa ja alkoi aina pitkällä
puhelulla hänen kanssaan käyntinsä hänen isänsä luona. Mutta tämä
nuorten keskinen taipumus ei ollut voinut olla herättämättä vanhan
liikemiehen huomiota. Ajatus yhdistyksestä, joka täysin vastasi hänen
toivomuksiaan, ilmausi ehdottomasti hänessä; mutta hän ei uskaltanut
kehittää sitä, sillä köyhyys pani ylipääsemättömiä esteitä niiden
toteutumiselle.
Myöskin Melirytos piti sellaista yhteyttä taivaallisena, mutta
saavuttamattomana päämääränä. Hänelle se oli kultainen, mutta
toteutumaton unelma, ja hän ei ollut koskaan uskaltanut virkkaa
sanaakaan siitä Aglaialle. Siinä oli jo kylliksi, että sai nähdä hänet
ja rakastaa häntä hiljaisuudessa.
Tänä iltana tuntui hänestä kuin häntä olisi odotettu suuremmalla
levottomuudella kuin tavallisesti.
"Kiiruhtakaa, herra Melirytos", huudahti tyttö jo pitkän matkan
päästä hänelle, "kiiruhtakaa, se on jo täydessä kukoistuksessa, se
bengaalilainen ruusu, jonka te annoitte minulle. Se olisikin ollut mitä
epäkiitollisinta, jos ei se kaiken sen huolenpidon jälkeen, millä minä
olen sitä hoitanut, olisi kukkinut. Minä rakastan näitä bengaalilaisia
ruusuja niin paljon — ja erittäinkin tätä", lisäsi hän hiukan
värisevällä äänellä, kun Melirytos seisoi hänen vieressään.
Sen sijaan että hän olisi vastannut ja tavallisuuden mukaan kauvan
pakissut hänen kanssaan, tarttui nuorukainen vilkkaasti hänen käteensä
ja vei sen huulilleen, jotain jota hän, niin kauvan kuin hän muisti,
ei koskaan ennen ollut uskaltanut. Senjälkeen, ennenkuin Aglaia oli
ehtinyt täysin toipua tästä tavattomasta rohkeudesta, jätti hän hänet
mennäkseen sisään Skuludiksen luo. Aglaia seurasi häntä, kevyesti kuin
varjo, varpaillaan, uteliaana tietämään, mitä niin tärkeitä asioita
Melirytoksella oli hänen isälleen, ettei hän joutunut juttelemaan
muutamia silmänräpäyksiä hänen kanssaan.
Näköjään ei Melirytoksella ollut mitään erityistä aihetta suureen
kiireeseensä.
"Herra Metaksas lähettää terveisiä teille ja tyttärellenne", sanoi hän
Aglaian isälle, "että jos ei teillä ole mitään tärkeämpää, niin pyytää
hän teitä kunnioittamaan häntä käynnillänne, kun hän tuntee itsensä
niin yksinäiseksi kotonaan."
Tämän yksinkertaisen ja luonnollisen kutsumuksen esitti nuorukainen
niin liikutetulla äänellä, että Aglaia turhaan aprikoi itsekseen, mitä
oli tapahtunut, joka saattoi hänet sellaiseen mielenliikutukseen.
Vanhan Metaksaan toivomus oli luonnollisesti sama kuin käsky hänen
ystävälleen Skuludikselle. Hän huusi heti tytärtään, ja kaikki kolme
läksivät sairaan luo.
He tapasivat ukon sängyssä, mihin hän jo kauvan sitten oli ollut
kiinnitetty. Hänen sisarenpoikansa, Gregoriksen, viimeinen konnantyö
oli ollut kylliksi tykkänään turmelemaan hänen terveytensä, joka jo
ennestäänkin oli heikontunut harmista. Ruumiillisista kärsimyksistään
huolimatta, kuvastui hänen piirteissään kuitenkin mitä suurin
sielunrauha, ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä eloisinta iloa, kun hän
näki ystävänsä tulevan.
"Hyvä Skuludikseni", sanoi hän, "minä kiitän teitä, että te ja
teidän rakas tyttärenne tulitte. Mitä vanhemmaksi minä tulen,
sen itsekkäämmäksi minä tulen. Minun elämäni voidaan nyt laskea
vain minuuteissa, ja minä toivon, että te tulette läsnäolollanne
viehättämään minun viimeisiä silmänräpäyksiäni."
"Elkää heittäytykö sellaisten synkkien ajatusten valtaan", vastasi
Skuludis; "toivokaamme mieluummin, että kaitselmus antaa meidän vielä
elää yhdessä monta vuotta täällä maan päällä."
"Elkää uskoko sitä, rakas ystäväni, elkää myöskään toivoko sitä
minun tähteni. Kuinka sen laita olleekin, niin on minulla velka,
joka painaa minua, ja minä uskon, että minä kärsivällisyydellä tulen
vastaanottamaan sen hetken, jolloin Jumala kutsuu minut luoksensa, jos
minä saan suorittaa sen!"
"Mistä velasta te puhutte? Ketä kohtaan teillä on sellaisia
velvollisuuksia?"
"Siihen aikaan, kun veri vielä juoksi kuumana minun suonissani",
vastasi ukko, "kun minun käsivarteni vielä oli voimakas, sai se reipas
vauhti, minkä kehitys Europassa otti, ja siitä johtuneet muuttuneet
olosuhteet, joiden alaiseksi isänmaani joutui, minut uneksimaan sen
täydellisestä vapautumisesta. Muutamat ajattelemattomat teot, liian
pikainen yritys toteuttaa suunnitelmiamme, jotka eivät vielä olleet
kypsyneet, saattoivat minut turkkilaisten viranomaisten vainon
alaiseksi, jotka, kuten hyvin tiedätte, siihen aikaan toimivat
suurimmalla ankaruudella. — Tähän aikaan löytyi muuan mies, joka itse
antautuen mitä suurimpaan vaaraan auttoi minua pakoon. Minun henkeni
oli pelastettu, mutta minä olisin menettänyt kaiken omaisuuteni, jos ei
tämä jalo ystävä vapaaehtoisesti olisi huolehtinut sen hoitamisesta,
minun takaisin tultuani jättääkseen sen minulle ei ainoastaan
vähentymättömänä, vaan vieläpä lisääntyneenä. Se oli myöskin hän, joka
taitavasti käyttäen ensimäistä tilaisuutta käytti koko vaikutusvoimansa
vallassaolijoihin aikaansaadakseen minun armahtamiseni ja minulle
luvan tulla takaisin maanpaosta. Se on minun velkani ja tässä on minun
saamamieheni."
"Teidän tarkoituksenne niinmuodoin on nyt maksaa tämä velka?" kysyi
Skuludis äänenpainolla, joka selvään osoitti hänen tyytymättömyytensä.
"Hän ei kysy edes, mitä minä tarjoan päästäkseni velastani, vaan
vieläpä suuttuu", sanoi Metaksas hymyillen.
"Minä kysyin", vastasi Skuludis lempeästi, "siksi että se ilo, mikä
minulla oli tämän pienen palveluksen tekemisestä, tuli satakertaisesti
maksetuksi. Mutta kylliksi siitä asiasta, rakas velkamieheni,
minkälaista maksua te minulle tarjootte?"
"Jotakin, joka maksaa minulle hyvin vähän, mutta josta voi teille olla
paljon hyötyä: yhden neuvon."
"Neuvon, sen minä vastaanotan mielelläni", huudahti Skuludis, "Sata
yhden sijasta jos niin tahdotte."
"No hyvä on, ensiksikin näette tuon pahan tytön tuolla, joka isänsä
kanssa yhdessä ryhtyy minua vastaan ja katselee minua suurilla
silmillään kuin tahtoisi hän repiä minut palasiksi; no niin, minä
neuvon häntä mahdollisimman pian menemään naimisiin."
"Isä", huudahti Aglaia punastuen, "jos ne toiset yhdeksänkymmentä
neuvoa ovat samanlaiset, niin pistän mieluummin sormet korviini."
Mutta Skuludis painoi vaieten päänsä alas, ja synkkä pilvi peitti hänen
otsansa.
Metaksas ei ollut huomaavinaan.
"Tämä olisi minun ensimäinen neuvoni. Toinen on se, että etsitte
rehellisen miehen hänelle. Minä tunnen erään, joka salaisesti ihailee
häntä, niinkuin ainoastaan pyhimystä voidaan ihailla, ja jonka hän
voisi tehdä niin onnelliseksi kuin täällä maan päällä on mahdollista.
Ja senvuoksi on minun kolmas neuvoni se, että kysytte tyttäreltänne,
tahtooko hän vastaanottaa minun kosimiseni Melirytoksen puolesta.
Katsokaa häntä, ettekö näe, miten paljon hänen vaikenemisensa ilmaisee?
Melirytos poikaseni, olenko minä oikeassa vai enkö?"
Voimatta virkkaa sanaakaan tarttui nuorukainen ukon käteen ja suuteli
sitä.
"Jalo hyväntekijäni", sanoi hän vihdoin, "te olette avannut minulle
paratiisin portit, johon minä en uskalla nostaa silmiäni. Minä odotan
vain yhtä ainoata sanaa, jotta ne avattaisiin selälleen."
"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" kysyi Metaksas kääntyen Aglaiaan päin,
joka oli kalpea kuin marmooripatsas.
"Rakas, kallis ystäväni", huudahti Skuludis tarttuen Metaksaan
toiseen käteen, "tyttäreni on köyhä. Mutta kuitenkin, jos te puhutte
Melirytoksen puolesta, ja jos ei hänellä ole mitään meidän köyhyyttämme
vastaan ja Aglaia antaa myöntymyksensä, niin ei minulla ole mitään
tätä yhteyttä vastaan. Minä annan hänelle kaikki mitä minä voin antaa:
isällisen siunaukseni. Ja mitä sinä sanot tyttäreni?"
Aglaia heittäytyi isänsä syliin, ja se salaisuus, jota hän niin kauvan
oli salannut sydämessään, paljastui samalla hänen kyyneleissään.
"Tee niinkuin tahdot, isä", nyyhkytti hän, "määrää minun kohtaloni."
"Elkää olko huolissanne Melirytoksen köyhyyden tähden, ystäväni", sanoi
Metaksas. "Kunniallisen, ahkeran miehen ei tarvitse pelätä puutetta,
sillä Jumala auttaa häntä kaikissa hänen toimissaan."
"Minä en tunne suurempaa onnea kuin saada uskoa tyttäreni kohtalo
Melirytoksen käsiin. Mene, Aglaia, kiittämään toista isääsi siitä, että
hän on huolehtinut sinun onnestasi."
Näillä sanoilla työnsi hän hiljaa tyttärensä sairaan vuoteen ääreen,
missä hän laskeutui polvilleen. Hän otti Metaksaan käden suudellakseen
sitä ja peittääkseen punastuvat kasvonsa. Myöskin Melirytos oli
polvistunut vanhuksen vuoteen ääreen, joka yhdisti rakastavain
kädet, laski omansa heidän päänsä päälle ja käänsi silmänsä ylöspäin
hiljaisessa rukouksessa.
"Rakkaat ystävät", sanoi hän viimein, "minun korkein toivoni täällä
maan päällä on nyt tapahtunut. Avoimin sylin voin nyt vastaanottaa
kuoleman, kun se koputtaa ovelleni. Jos lasten menestys voi ilahuttaa
vanhempain sieluja toisessa maailmassa, niin olkaa onnelliset, lapseni,
silloin minä voin tyytyväisenä nukkua haudassani."
Kaikki kolme syleilivät häntä silmät kyynelillä kostutettuina.
"Mutta", jatkoi hän, "minä en tiedä kuinka monta hiekkajyvää vielä on
jälellä minun eloni tuntilasissa, ja sentähden pyydän teitä, lapseni,
kiirehtimään yhtymistänne, että minä itsekin vielä saisin olla siinä
läsnä."
"Kallis hyväntekijäni", vastasi Skuludis, "minä toivon, että te vielä
kauvan eläisitte siunataksenne lapsianne. Joka tapauksessa olemme
valmiit viettämään häitä niin pian kuin tahdotte ja hyvä Melirytoksemme
on valmis."
"Minulla on ainoastaan yksi velvollisuus täytettävänä, ennenkuin minun
onneni tulee täydelliseksi", sanoi Melirytos. "Minun täytyy matkustaa
Parokseen vastaanottamaan äitini siunauksen."
"Matkusta, poikaseni", sanoi Metaksas. "Lapsen kunnioitus vahvistaa
perheyhteyden."
Kun Skuludis poistui Aglaian ja Melirytoksen kanssa, huusi Metaksas
viimemainitun takaisin.
"Huomenaamulla auringon noustessa purjehtii minun laivani S:t Nikolas
Triestiin. Käytä hyväksesi tätä tilaisuutta, niin pääset turhasta
ajanhukasta. Minä sanon siis sinulle hyvästi nyt, sillä aamulla, kun
sinä matkustat, en minä vielä ole hereillä."
Melirytos suu teli vielä kerran ukon kättä ja kiiruhti ulos
saavuttaakseen Aglaian.
Sillaikaa kun vanhus ensi kerran pitkästä aikaa nukahti virkistävään
uneen, seurusteli Melirytos kihlattunsa ja hänen isänsä kanssa myöhään
yöhön.
Keskiyö oli jo ohi, kun vanha Janko, Metaksaan uskollinen palvelija,
jonka makuuhuone oli talon alikerrassa, luuli kuulevansa varovaisia
askeleita portaissa. Vanha palvelija tahtoi kiiruhtaa ylös, mutta
kun hän kuunteli tarkemmin, kuuli hän että askeleet lähestyivät
Melirytoksen huonetta, ja hän muisti nyt, että tämä oli mennyt
Skuludiksen ja tämän tyttären mukana eikä vielä ollut palannut. Se oli
siis luultavasti hän, joka oli mennyt ylös, ja mikä vielä vahvisti tätä
luuloa oli se, että samat askeleet Melirytoksen huoneesta lähestyivät
sitä, missä herra Metaksas nukkui. Heti senjälkeen kuuli hän myöskin
ääniä ylhäältäpäin. Tämä rauhoitti hänet täydellisesti, ja siinä
vahvassa uskossa, että se oli Melirytos, joka vasta nyt tuli kotiin,
jättäytyi vanha Janko keskeytetyn unensa valtaan.
Päivän koittaessa nousi uskollinen palvelija ylös ja meni heti
herransa huoneeseen, jonne hän hiipi hiljaa ja varovasti. Seisottuaan
siellä jonkun silmänräpäyksen, mutta kun ei Metaksas mitään sanonut,
vetäytyi hän hiljakseen varpaillaan takaisin. Etehisessä kohtasi hän
Melirytoksen, joka juuri tuli makuuhuoneestaan.
"Te tulitte myöhään kotiin eilen illalla, herra Melirytos", sanoi hän.
"Niin, se oli tosiaankin myöhään, isä Janko. Mutta kuinka voi herra
Metaksas?
"Hän nukkuu."
"Nukkuuko hän? Sanokaa hänelle Sitten, kun hän herää, terveisiä minulta
ja että minä olen matkustanut."
"Kuinka, matkustatteko te pois, herra Melirytos?"
"Matkustan, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi. Se on tärkeän asian
vuoksi."
"Ettekö te odota sanoaksenne hänelle hyvästi?"
"Me sanoimme toisillemme hyvästi jo eilen illalla. Minä en voi viipyä
kauvempaa. Laiva lähtee."
Näillä sanoilla läksi hän talosta ja oli pian laivalla.
Samaan aikaan jätti tuntematon henkilö notariolle suljetun kirjeen ja
katosi heti. Serlendis mursi kuoren ja otti esiin kirjeestä siihen
suljetun paperin, jota hän ensin katseli ihmetellen ja sitten pisti sen
taskuunsa. Vasta sen jälkeen hän nähtävällä mielenliikutuksella luki
itse kirjeen.
"Roisto!" huudahti hän, saatuaan selvän sisällyksestä.
Hän aikoi juuri repiä rikki kirjeen, kun hän äkkiä näytti tulleen
toisiin ajatuksiin, veti esiin salalaatikon kirjoituspöydältään ja
piilotti paperin sinne.
"Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua?" sanoi hän. "Kuka tietää?"
Tunnin kuluttua Melirytoksen lähdöstä hiipi Janko varpaillaan toisen
kerran herransa huoneeseen. Kun ei tämä tälläkään kertaa antanut
minkäänlaista merkkiä itsestään, poistui hän taasen, jottei hän
häiritsisi hänen untaan. Puolentunnin kuluttua astui hän sisään
kolmannen kerran ja lähestyi vihdoinkin, levottomana herransa
pitkällisestä unesta, sänkyä ja hiljaa vedettyään syrjään uutimet
huomasi kauhukseen, että tyynyt peittivät sairaan pään. Mutta kuinka
suureksi kävikään hänen kauhunsa, kun hän poistettuaan tyynyt
huomasi, että vanhus oli kuollut ja että hänen kasvonsa, samoinkuin
sänkyvaatteet olivat tahratut verellä.
"Kuollut!" kirkasi Janko, syösten mielipuolen tavoin ulos huoneesta.
"Herra Metaksas! Auttakaa! — Auttakaa! Auttakaa! Herra Metaksas on
kuollut!"
Jankon hätähuudot kokosivat pian kaikki naapurit paikalle, eikä
viipynyt kauvan, ennenkuin surullinen uutinen oli levinnyt yli koko
Syran, missä vanhaa Metaksasta rakastettiin ja kunnioitettiin kuin
patriarkkaa. Hämmästynyt joukko kokoontui kuolinhuoneen ympärille,
missä erilaisia huhuja alettiin levittää.
Ensimäisten joukossa, jotka näyttäytyivät paikalla, oli myöskin notario
Serlendis. Virkamiehenä tavattiin nimittäin hänelle ennen muita
ilmoittaa kaikki kaupungin tapahtumat. Tylysti tunkeutuen läpi joukon,
joka piiritti portaat, meni hän kiireesti huoneeseen, missä kuollut
makasi. Tuntui siltä kuin silmäys ruumiinvärisiin, kouristuneisiin ja
verisiin kasvoihin Serlendiksessä, kuten muissakin läsnäolijoissa olisi
herättänyt mielenliikutusta, niin, tuntuipa notario olevan kaikkein
liikutetuin koko joukossa, sillä jos ei kaikkein silmät olisi olleet
kiinnitetyt kuolleeseen, olisi jokainen heti huomannut, että Serlendis
silmänräpäyksen ajan oli yhtä kalpea kuin hänen edessään oleva
kuollutkin. Mutta pian oli hän kuitenkin hillinnyt tuskansa ja ottaen
entisen kylmän, ankaran katseensa nosti hän toisella kädellään peitteen
ja peitti sillä lempeästi ja hartaasti kuolleen pään. Sitten kutsui hän
epätoivoisen Jankon sivuun.
"Paras ystäväni", sanoi hän, "herra Metaksas oli vanha, halvaus on
temmannut hänet meiltä. Tänään hän, huomenna minä. Sellainen on
ihminen! Kerran kuolleena ei ole muuta neuvoa kuin haudata hänet.
Mutta, rakas ystävä, mitä kaikilla näillä ihmisillä on täällä
tekemistä? Heidän pitäisi toki osottaa suurempaa kunnioitusta
kuolleelle! Herra Metaksas on kutsuttu pois, eikä se ole sopivaa, että
hänen maalliset jäännöksensä ovat joukkojen katseltavana. Sulkekaa
ovet, ystäväni ja ajakaa uteliaat pois, kunnes papit ehtivät tulla.
Hänet on haudattava hiljaisesti ja arvokkaasti, jollaista koko hänen
elämänsäkin on ollut."
Uskollinen palvelija totteli halukkaasti notarion määräyksiä, ja
sitäkin mieluummin, kun ne olivat hänen sydämensä toivomusten
mukaisia. Hän pyysi senvuoksi läsnäolevia poistumaan, ja huone oli jo
tyhjentymäisillään, kun Skuludls saapui hillittömän surun valtaamana.
Itkien heittäytyi hän vuoteen yli, otti jo peitteellä peitetyn ruumiin
syliinsä ja suuteli kuollutta, jonka vartalon piirteet näkyivät
lakanan alla. Serlendis lähestyi vanhaa palvelijaa ja kuiskasi jotakin
hänen korvaansa, jonka jälkeen Janko meni Skuludiksen luo ja otti
häntä käsivarresta, koettaen pyynnöillä ja esityksillä ja leppeällä
väkivallalla vetää hänet pois ystävän ruumiin vierestä. Skuludis
seisoi kuitenkin paikallaan kuin ihminen, jonka järki tosin on valmis
myöntymään, mutta jonka sydän kieltäytyy tottelemasta.