(Matt. 14: 28-31.)
Kun Jeesus merta käyden kerran
Sai luokse oppilastensa,
Niin silloin käskyst' armaan Herran
Sai käydä Pietar' aalloilla,
Sai käydä aaltoin, vetten päällä,
Kuin vuorta oisi allahan,
Vaikk' aallot hyrskyi tuulisäällä,
Soi pauhu tuulen tuimimman.
Niin kauvan kuin hän yksinänsä
Loi Herrahan vain katsellen,
Ei vajonnut hän käydessänsä,
Vaan kulki yli kuohujen.
Tuo katse Herraan kyvyn antoi
Noin käydä meren aaltoja.
Kun Pietar' uskoi, kuohut kantoi,
Kuin ollehet ois tannerta.
Mut kohtapa kun Pietar' parka
Sai katsehensa jakamaan
Välille tuulen, Herran, — arka
Hän on ja alkaa vaipumaan.
Kun tuulen tuimuus, aaltoin pauhu
Pois katseen Jeesuksesta vie,
Niin kulkijan jo valtaa kauhu,
Ja syvyyteen on hällä tie. —
Viel' usko pitkin lainehia
Voi käyskennellä tänäänkin,
Kun Golgatan vain sankaria
Se katsoo kiintein katsehin.
Vaikk' olkoon myrsky, — silloin emme
Me aaltoloihin vajoa,
Kun herkeemättä katsellemme
Vain tähtää Herraa Jeesusta!
Mut jos me katsehemme jaamme
Välille aaltoin, Kristuksen,
Jos hetkeks' armon-ruhtinaamme
Pois häipyy eestä katsehen,
Niin vajoominen työksi saapi,
Ja yli kuohut kohta lyö,
Ja myrskyn pauhu kauhistaapi,
On sieluss' epäilysten yö!
Oi, Jeesus, usko meillen anna,
Mi aaltoloita käydä vois!
Suo turvamme ain sinuun panna,
Jos kuinka tuulet, aallot sois!
Suo sinuun yksin katsehemme,
Kun myrsky pauhaa, kiinnittää,
Yl' aaltoin silloin käyskelemme,
Kuin kalliota kiinteää!
Yl' aaltojen me käyskelemme,
Ja kerran koittaa määränpää,
Tuo, johon kaihoo sydämemme
Ja toivon silmä tähtäjää.
Meit' ethän, Jeesus kallis, heitä,
Kun hoitoos antaudumme vaan,
Yl' aaltojenkin kannat meitä
Sa kotirantaan rauhaisaan!