Isäni on usein sanonut, että olen tullut äitivainajaani. Olen aivan
kuin äiti oli nuorena. Äiti armas! Eläisit vielä, niin kyllä kykenisit
Lailaasi lohduttamaan, tietäisit voiteita sydämeni haavoihin. Sinä olit
niin lempeä ja hyvä, siksi kutsui Jumala sinut luoksensa. Mutta Lailasi
jäi tänne maailman kovuutta kokemaan. Äidiltä minä olen perinyt
haaveksivan luonteeni ja koko olemukseni. Ei ole minussa hituistakaan
sitä rautaista tahtoa eikä sitä luonteen lujuutta, joka on isäni
luonteen peruspiirre. Minä muistan kerran, -- mutta sehän tulee
näkyviin kuvauksessani, -- että menettelin oman mieleni mukaan,
huolimatta mistään. Silloin minä tunsin, että saattoi minussa kuitenkin
olla jotakin helskettä isänkin luonteesta.
En ole tullut koskaan isältä kysyneeksi, miksi hän tahtoi juuri minua
kouluuttaa. Tai oikeastaan en ole tahtonut, sillä minä luulen, että hän
on sitä moneenkin kertaan katunut. Siskoni, Kaisa, olisi ollut sopiva
lukutielle. Hän on perinyt isältä verrattoman muistilahjan ja hänen
rautaisen tahtonsa...
Minulla ei oikeastaan olekaan koskaan ollut halua lukea. Mutta kun
aavistin isäni tahdon, tiesin, että hän kunnianhimossaan tahtoi saada
nuorimman tyttärensä ylioppilaaksi, niin koetin edes siinä noudattaa
hänen mieltään.
Muistan kuinka isä tuossa kujalla tuli avoimin sylin vastaani, kun minä
ylioppilaslakki päässä palasin Helsingistä!
Näin selvään, että hänellä oli rohkea unelma toteutunut, ja silloin hän
otti minut niin hellästi syliinsä, etten koskaan sitä unhota.
"Laila lapseni, rakkaimpani, kuinka oletkin tullut tänä viime talvena
äitivainajasi näköiseksi", sai hän mielenliikutukseltaan vain
sanotuksi, ja minä näin kyyneliä hänen silmissään...
Silloin minäkin olin onnellinen, onnellinen koko sen kesän. Mutta
syksyllä tuli hän, Jouko Vartto. Jouko! Jouko! Kuinka tuo nimesi on
vieläkin rakas minun kirjoittaa, vaikka runneltuna makaat haudan
povessa. Hyvä Jumala, etten voinut pelastaa sinua itselleni ja
isänmaalle!
Olinhan kuullut paljon hänestä puhuttavan, Jouko Vartosta,
suurilahjaisesta ja rohkeasta kirjailijasta, olin kuullut, mutta
paljasta hyvää. Olin lukenut hänen kirjoituksiaan, olin tarkoin
tutkinut hänen surunvoittoisia kuvauksiaan sielun ja sydämen
syvyydestä, ja ajatuksissani olin ikäänkuin rakastunut häneen. Sillä
minusta näytti, ei, minusta tuntui aivan selvästi siltä, että hänen
sydämensä oli hehkuvaa lempeä, hänen tunteensa tulista tulta ja hänen
mielensä herkkä ja haaveksiva, notkea ja pehmeä kuin vaha. Varmaankin
semmoisen miehen rakkaus olisi suuri ja sielukas, uhrautuva ja
puhdas... niin silkin hienoa ja taivaan ihanaa! Semmoista mielessäni
kuvittelin, ja kuta enemmän ja tarkemmin tutkin hänen kirjoituksiaan,
sitä enemmän innostuin hänen persoonastaankin. Olin näkevinäni hänet
päivilläkin, tuon lempeän, yksinäisen ja rakkautta janoavan miehen, ja
öisin hän oli unimaailmani uljas sulho, joka vartioitsi lemmittyänsä...
Kun sitten yhtäkkiä kuulin, että hän oli liikkeellä, kulkemassa läpi
tämän kotiseutuni, heräsi minussa villi riemu, ja minä tunsin suloisen
tuskan vihlovan sydämeni sisintä. Minun piti päästä häntä näkemään,
piti saada pusertaa hänen kättänsä ja kerrankaan katsahtaa hänen
silmiinsä... Olin aivan kuin poissa suunniltani enkä välittänyt muista
miehistä mitään.
Hyvä Jumala sitä hetkeä, jolloin häntä lähestyin! Luulin sydämeni
ponnahtavan pois rinnastani, luulin kaatuvani lattialle...
Oikein olin sittenkin arvannut, oikeat olivat aavistukseni olleet.
Hänen _täytyi_ olla erilainen kuin muut ihmiset, suurempi ja
täydellisempi kuin ne, jotka puhuivat vain jokapäiväisistä asioista.
Ja niin hän olikin.
En ollut monta sanaa hänen kanssaan vaihtanut, en ollut kuin yhden
ainoan kerran vilkaissut hänen silmiinsä, kun tunsin häntä rakastavani.
En rakastunut juuri hänen persoonaansa, vaan hänen äänensä sointuun ja
siihen viehättävän surumieliseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin lyönyt
leimansa jokaiseen hänen liikkeeseensä...
Minun on aivan mahdoton kuvata tai sanoa, mitä hänessä oikeastaan
rakastin enimmin: hänen suuria sielunlahjojaanko vai sydämensä
hyvyyttä? Vai rakastinko siksi, että hän oli niin hellä ja hyvä ja
siksi että jokaisessa hänen sanassaan tuntui vavahtelevan sielun
väräjävä ilme?
Niin, en tiedä.
Mutta sen minä tiedän ja siitä olen varmakin, että sinä iltana, kun
kauan olimme puhelleet, oli hänessä jotakin aivan haltioitunutta. Hän
sanoi sen itsekin, ja kyllä minäkin sen näin. Hän puhui minulle
muutamia sanoja nuoruudestaan, kertoi orvosta, yksinäisestä elämästään
ja siitä kuinka hän sai elämänvoimia omista tunteistaan, oman sydämensä
syvyydestä.
Mieleeni ovat jääneet ne sanat, jotka hän minulle sanoi juuri silloin,
kun laski kätensä olkapäälleni:
"Minä olen sinut ennen nähnyt... kerran pikkupoikana... korkean vuoren
huipulla valoisana kesäyönä... ja nyt toisen kerran tämän tumman
talvisen taivaan alla... Lailani... unimaailmani morsian..."
Hän puhui niin omituisella äänellä, hiljaa ja hillitysti, ikäänkuin
olisi muistellut sitä näkyään pienenä poikana korkean vuoren päällä...
"Minä muistan sen tai oikeammin näen sen nytkin tämän tumman taivaan
alla... On kuin aukenisi taivaanranta, kuin avaruus halkeaisi, ja minä
näen selvään lapsuuteni näyn... näen sinun seisovan vaaran huipulla,
katselevan alas vuoren juurelle... se olet juuri sinä, näen kasvotkin
aivan selvään... Enkä ole muistanut tätä ennen kuin nyt... nyt juuri,
kun tunsin, että sinä olet orvon ystävä ja heikon varjelija..."
Hän veti minut vierelleen ja unohtui siihen...
Minä lupasin olla orvon ystävä ja heikon varjelija, ikuinen ystävä...
Tämä kaikki tapahtui tuuhean koivun alla tuolla veräjän pielessä, jossa
rakkain muistoni on.
Voi, että kerran vielä saisin elää sellaisen hetken, taivaan iloa ja
riemua tuntien!
Sitä seuraavat päivät ja viikot olivat elämäni ihanimpia. Taivaan rauha
ja sopusointu vallitsi sielussani, autuas onni asui sydämessäni.
Saatoin istua tuntikausia ja muistella mitä hän oli sanonut, saatoin
nauttia hänen muistostaan juuri kuin hän olisi ollut elävänä
vieressäni...
Luin hänen kirjeitään sataan, tuhanteenkin kertaan, aina vain saaden
niistä samaa nautintoa. Minulle selvisi vähitellen, että edessäni oli
suuri tehtävä: minun piti pelastaa hänet, säilyttää hänet ja tehdä
hänestä isänmaansa jalo poika. Olihan siinä ihannetta yhden naisen
toteutettavaksi!
Sillä sitä hän ei salannut minulta, että hän oli heikko, niin heikko
kuin pakkasen panema oljenkorsi, joka kaatuu vähimmänkin viiman
puhaltaessa. Suuret surut ja katkerat kokemukset olivat hänen tahtonsa
murtaneet, ryöstäneet tyystin sen voiman ja tehneet hänestä -- juopon.
Voi, minkätähden piti hänessä olla yhdistettynä ääretön rikkaus
saastaiseen likaisuuteen!
Mutta minä pesen likaisen loan hänestä, niin että hänen ruumiinsa on
yhtä kirkas kuin sielunsakin! Uhraan itseni hänen hyväkseen ja kulutan
joka soluni hänen pelastukseksensa! Voi, ettei minussa ollutkaan sitä
voimaa! Mutta sitten sai maailma tietää suhteistamme! Ne olivat
hirveitä hetkiä, kauheita ja kamalia. Tuskallisimpia olivat ne, jolloin
kosijoita kävi luonani.
Rikas tyttö! Rikas tyttö! Minä luin kosijoitteni katseista ja sormien
liikkeistä, mitä he minussa rakastivat, ja minä kauhistuin ja kirosin
sydämessäni rikkauteni. Rauhani ja onnelliset mietteeni katosivat, ja
päiväni tuntuivat pitkiltä ja pilvisiltä. Ei kenelläkään ollut enää
hyvää sanaa lausuttavana Joukosta, kukaan ei käynyt häntä puolustamaan,
kun mitä ilettävimpiä seikkoja kerrottiin hänen elämästään. Verta
vuotavin sydämin sain kuunnella, mutta rakkauteni yhä lujeni, ja Jouon
lämpöiset kirjeet antoivat voimia kaikki kärsiäkseni...
"... Enkelini, auttajani, pelastajani", kirjoitti hän. "Elän aivan
uutta elämää, olen sinussa ja sinun kauttasi kohonnut maan likaiselta
kamaralta tähtitarhojen tasalle. Rakkaimpani! älä syökse minua
takaisin!"
* * * * *
Kas, nyt olen muistoistani taas kirjoittanut pitkän pätkän, enkä
vieläkään ole aloittanut kuvaustani. Mutta eihän minulla olekaan
kiirettä. On niin ihanaa elää muistoissaan sitä aikaa, joka oli
onnellisinta. Kirjoitellessani näitä muistojani selvenevät ajatukseni,
ja ehkäpä kasvaa kykyni kuvata meidän lyhyttä onnenelämäämme niin, että
se koskee muidenkin sydämiin.
Tänään aion nyt ottaa renki Matin kahden kesken, kuullakseni häneltä
Jouon nuoruudesta, josta hän ei itse paljoa tahtonut kertoa. Nyt juuri
kuulin isältä, että renki Matti oli samasta kylästä kuin Joukokin,
olivat kasvinkumppaneita. Matilta isäkin oli tietonsa saanut.
Merkillistä, ettei Matti ennen ole mitään Jouosta puhunut, vaikka on jo
melkein vuoden ollut palveluksessamme!
Olen kutsunut Matin kamariini. Istumme kahden, ja Matti polttaa isältä
saamaansa sikaaria.
"Vai on Matti tuntenut Jouko Varton? Hän oli minun mieheni..."
"Olen hyvinkin tuntenut. Yhdessä on lapsena oltu, monet leikit lyöty ja
monet tappelut tapeltu. Ja tapasimme myöhemminkin kesäisin, kun Jouko
koulusta palasi ja rupesi kesäksi taloihin töihin..."
"Niinkö?"
"Hän oli Tieralan ainoa poika. Mutta isä oli maan kuulu juoppo, hän
kuoli juuri samana keväänä kun Jouko syntyi, kuoli, tai kuuluu
hukkuneen, kun juovuksissa lähti virtavan joen poikki."
"Jääkö petti?"
"Jää oli huonoa keväthalsketta. Niin olivat suuret velat, että koko
talo irtaimistoineen meni puille paljaille. Ei jäänyt Jouon äidille
mitään elämisen apua, vaan täytyi ruveta työtä tekemään samoin kuin
muutkin mökkiläiset. Siten me tulimme Jouon kanssa naapureiksi, ja kun
olimme samanikäisiä, tuli meistä kisakumppanitkin."
"No, miten Jouko tuli lukumieheksi ja Matti rengiksi?"
"Niinpä näkyi käyvän. Kuulin sanottavan, että Jouko oli hyväoppinen. Ei
hänestä kyllä Jouostakaan herraa helpolla tullut. Äitinsäkin kuoli, kun
Jouko oli ison koulun aloittanut, ja omin voimin sai poikaparka tulla
toimeen. Kerran me olimme siellä kotipitäjässämme samassa talossa
kesämiehinä, kasvavia poikia molemmin. Silloin hän usein kertoi
puutteistaan, kertoi, että opettajien avutta olisi hän nälkäänkin
kuollut. Minä kehoitin häntä heittämään lukuhommat sikseen, sillä hän
oli hyvä ja ahkera työmies, ja sinäkin kesänä isäntämme maksoi Jouolle
paremman palkan kuin minulle... Samana syksynä minä sitten näinkin
hänet viimeisen kerran. Hän ei enää palannut kotipitäjään, enkä ole
sittemmin kuullut hänestä mitään. Kerran sain postissa kirjan, jonka
hän oli kirjoittanut Jouko Varton nimellä. Sen hän oli lähettänyt
minulle muistoksi..."
"Poikaparka!"
"En kuullut hänestä muuta kuin kerran rovastin sanovan, että juoppo
kuuluu tulleen siitäkin Tieralan Juhovainajan pojasta. Eihän se kumma,
jos pojasta tulikin juoppo... isäkin kuoli viinaan..."
Silloin ratkean äänekkääseen itkuun, ja Matti poistuu huoneestani.
* * * * *
Näinä päivinä olen taas ollut rauhattomampi, ja yöni ovat olleet
levottomat. Miksen minä voinut häntä pelastaa, miksen kyennyt nostamaan
häntä siitä loasta, johon hän oli langennut? Ne kysymykset tulevat nyt
yhä useammin mieleeni. Koetinko sitten parhaani, vai puuttuiko minulta
voimia? Vai oliko hänessä sittenkin vielä jotakin, jota en hänessä
ymmärtänyt ja jonka perille en päässyt!
Useinhan kyllä huomasin, että hän tuli yhtäkkiä levottomaksi ja näytti
niin kovin tuskaantuneelta, mutta kun puuska oli mennyt ohi, vaipui hän
synkkämieliseksi. Semmoisina hetkinä en saanut häntä puhumaan, vaikka
koetin, että hän avomielisesti selittäisi mitä hän tunsi ja mikä häntä
vaivasi.
"Rakkaimpani... se on ohi... se oli synkkä muisto entisiltä ajoilta",
sanoi hän vain, mutta ei hän sittenkään ollut entisenlainen. Jotakin
kummallista olin huomaavinani hänessä.
Kuluneena yönä valvoessani alkoi minua tunto soimailla, etten
sittenkään ollut koettanut parastani, pyhintäni, että hän sittenkin oli
vailla jotakin, jota hänen sielunsa ja sydämensä kaipasi ja josta hän
ei minulle koskaan puhunut. Usein huomasin, että kun hän puhui minulle,
hänen katseensa tähtäsi johonkin kauas ja hän ajatteli aivan muuta kun
sitä, josta puhui...
Jospa minulla olisi täällä joku todellinen ystävä, jolle voisin kertoa
koko elämäni ja avioliittomme ajan, ensi hetkestä viimeiseen, selittää
tuolle todelliselle ystävälleni kaikki: miten olimme aloittaneet
elämämme, miten olimme toisillemme puhuneet ja luvanneet! Mutta
sellaista ystävätärtä minulla ei ole. Ja kuitenkin tarvitsisin
lohdutusta, tarvitsisin ystävän osanottoa tuskilleni ja epäilyksilleni.
Onkohan sekin minun oma syyni, ettei minulla ole sellaista ystävää.
Niukkahan olen ollut paloittelemaan ystävyyttäni, ja moni on siitä
päättänyt minut ylpeäksi. Mutta kuinka olen voinut kiintyä ihmisiin,
joilla ei ole mitään sisäistä elämää, jotka eivät tunne sillä lailla
kuin minä, jotka eivät ajattele elämää niinkuin minä?
Parempi sittenkin kärsiä yksin, ja yksin tuskansa tuntea...
* * * * *
Tänä aamuna oli isäni kipeä. Hän ei jaksanut nousta vuoteeltaan ja
kutsutti minut luokseen. Hänen päätänsä kivisti, ja muutoinkin hän
tunsi pahoinvointia.
"Alan jo tuntea vanhuutta", sanoi hän. "Merkillistä, kuinka olen
heikonnut näinä kahtena vuotena. Vanhuus näkyy tulevan pian, kun se
kerran alkaa tulla."
Hänen äänensä oli pehmeä, eikä siinä tuntunut enää sitä kovaa, käskevää
sointua, jota olin harjaantunut kuulemaan.
"Johan olenkin puolivälissä kahdeksattakymmentä", virkkoi hän, kun
äänetönnä istuin hänen vuoteensa vieressä ja käärin kylmään veteen
kastetun liinan hänen päänsä ympärille.
"Saattaa tulla kuolemakin milloin hyvänsä... vaikka tällä
silmänräpäyksellä", hän jatkoi. "Olen monesti ajatellut puhua sinulle,
Lailaseni, tulevaisuudestasi, ja järjestää muutenkin asioitani. Miten
olet aikonut alkaa elää, kun minun pääni on kaatunut?"
"Emme nyt ajattele vielä sellaisia, rakas isä. En ole sitä ajatellut,
enkä ole jaksanutkaan ajatella. Minä uskon, että isä vielä saapi kauan
aikaa olla Lailansa tykönä..."
"Sitä en usko. Tunnen, että minun aikani on tullut. Vastaa minulle,
Laila, suretko kovin miesvainajaasi?"
Minä pillahdin itkuun.
"Enhän sitä kummeksu. Ja sinun vuoksesi suren minäkin."
"Kauheinta on minusta hänen kuolemansa... Jos hän olisi kuollut minun
hoidettavanani, olisi kuollut rauhallisen, luonnollisen kuoleman, ei
minun suruni olisi näin suuri. Mutta ruhjoutua mäsäksi junan alle juuri
silloin, kun olin hänen pelastuksestaan varma... se on niin kauheaa...
niin perin kovaa kohtaloa..."
Isäni antoi minun siinä itkeä, pitäen kättäni omassaan.
"Minun syyni se myöskin on. Olisin voinut asiaa tarkemmin ajatella,
ennenkuin tein päätökseni. Mutta minun kunnianhimoni oli niin suuri ja
ylpeyteni niin väkevä, että ennen luovuin rakkaimmasta lapsestani kuin
huolin vävykseni maankulkijaa, jolla ei ollut mitään virkaa ja joka
lisäksi oli köyhä rotta. Heti jälestäpäin kyllä kaduin ja tiesin ja
tunsin, että olin Jumalan kasvojen edessä pahoin tehnyt, vaikka ihmiset
kyllä hyväksyivät menettelyni..."
"Täälläkö? Nämä kotikylän ihmiset?"
"Juuri he. Kaikki sanoivat, että Laila kyllä vielä katuu, eikä hän
koskaan pääse maasta ylös semmoisen tyhjäntoimittajan kanssa..."
En voinut siihen mitään sanoa.
Hetken kuluttua isä jatkoi:
"En ole sinulta kysynyt mitään avioliittosi ajalta. En ole hennonut
herättää sinussa muistoja, joista en tiedä, ovatko ne sinulle
vastenmielisiä vai eivätkö. Enhän tiedä, kuinka onnellinen olit hänen
kanssaan, mutta yhtä asiaa olen tullut ajatelleeksi juuri näinä
päivinä. Olen nimittäin ajatellut, että totta kai oli olemassa joku
syy, jonka vuoksi miehesi uudestaan ratkesi juomaan. Sillä ei kai hän
ainakaan avioliittonne alussa juonut..."
Siihenkin vastasin vain kyynelilläni.
"Älkää, rakas isä, nyt kysykö, minä kerron toiste", sain lopulta
sanotuksi.
Eikä hän sen pitemmältä tiedustellut.