En ole moneen viikkoon joutunut kirjoittamaan sanaakaan, ja aikeeni,
että alkaisin kyhätä pientä romaania Jouon ja omasta elämästäni,
näyttää ainakin toistaiseksi jääneen sikseen.
En ole joutunut, sillä isä makaa sairaana vieläkin, nyt jo neljättä
viikkoa. Jonkun kirjeen olen ystävilleni kirjoittanut ja saanut heiltä
vastauksen. En ole muistikirjaanikaan näinä viikkoina aukaissut.
Isä on järjestänyt asiansa, sillä hän uskoo varmasti, ettei hän tuolta
vuoteelta enää nouse.
Tämä aika on jälleen ollut minulle kovaa aikaa, taistelua ja
kyyneleitä, sillä minun on täytynyt taaskin tehdä vastoin isän tahtoa.
Minä olen sitä jo aavistanut, ja isäni puheista olen päässyt
käsitykseen, mikä hänen tahtonsa olisi.
Eräänä päivänä -- oliko toissapäivänä vai kolmantena, -- sanoi hän
minulle, kun istuin hänen vuoteensa vieressä:
"Laila, sinä jäät niin yksin, kun vanha isäsi menee pois. Etkö tahtoisi
noudattaa isäsi viimeistä tahtoa menemällä vaimoksi pastorille... Hän
on nyt jo viidettä vuotta vaikuttanut seurakunnassamme, on
kunnioitettava, kaikkien ihmisten rakastama mies. Hän on sinua
rakastanut siitä asti, kun hän seurakuntaamme tuli. Ja ajattele! Hän
rakastaa sinua vieläkin yhtä hellästi, yhtä paljon kuin ennenkin..."
Tätä olin pelännyt ja aina koettanut kääntää puheen toisiin asioihin,
kun olin huomannut, että isäni tahtoi aloittaa siitä.
Mutta nyt se tuli, ja aivan esipuheetta.
Pastori oli kulkenut meillä nyt isän sairastuksen aikana joka päivä.
Minä poistuin aina huoneesta hänen tullessaan. Usein he kyllä
molemminkin pyysivät minua jäämään, mutta en jäänyt. Oikeastaanhan
minulla ei ollut mitään pastoria vastaan ihmisenä. Hänkin oli minua
kosinut paljoa ennen kuin Jouko. Muistaakseni se oli aivan ensi
viikolla, kun palasin Helsingistä ylioppilastutkintoani suorittamasta.
Pastori Rinta oli pienoinen, paksu mies; kasvot punottavat ja
hyväntahtoiset, ja vedenväriset silmät aina niinkuin talin tahraamat.
Totta kai hän vielä muisteli saamiansa rukkasia, sillä hän ei ollut nyt
puhunut minulle mitään. Sen sijaan hän oli kääntynyt isän puoleen,
hyvin tietäen, ettei sielläpäin ollut vastusta.
"En enää aio mennä naimisiin", sain isälle sanotuksi.
"Pastorista saisit todellisen ystävän, todellisen elämänkumppanin.
Sillä hän on mies, joka elää ja opettaa iankaikkisuutta varten... Minä
olen, Laila, päässyt ymmärtämään, että avioliittosi Jouon kanssa ei
ollut onnellinen. Te ette sopineet toisillenne. Jommassakummassa
teistä on ollut syy. Taikka sitten on Joukosi lopultakin ollut kurja
raukka... Minä kuolisin niin iloisella mielellä, kun tietäisin, että
Laila-lapseni on hyvän, Jumalaa pelkääväisen miehen turvassa. Sillä
Jumalan luona on meillä kaikilla viimeinen turva. Hänen luokseen tulee
hätä niillekin, jotka Häntä ovat pilkanneet ja kieltäneetkin Hänet..."
Hän puhui minulle pitkään ja painavasti, vanha isäraukka! En osannut
lopulta sanoa mitään, täytyi aivan itkeä. Oli niin kauhean paha sanoa
isän viimeistä tahtoa vastaan. Mitä minä onneton ihminen tekisin? Mihin
pakenisin näiden muistojeni kanssa?
Näinä päivinä on isä heikkonemistaan heikonnut. Lääkäri ei ole enää
luvannut hänen puhua mitään.
"Sydämen tykintä on niin äärettömän heikkoa, että loppu voi tulla
milloin hyvänsä", sanoi lääkäri tänä aamuna lähtiessään.
Onneksi on sisareni Kaisa nyt miehineen saapunut luoksemme. Kaisa on
ottanut emännyyden huolekseen ja hänen miehensä, Ville, isännyyden.
Isän tahto on nyt, että Kaisa miehineen tulee tämän rakkaan
Koskenkorvan kartanon haltiaksi.
Toimeliaita, virkkuja ihmisiä ovat niin Kaisa kuin miehensäkin. Näyttää
siltä, että he kumpikin ovat hirveästi kiinni tavarassa; he puhuvat
säästäväisyydestä aivan kuin heillä olisi viimeinen penni pivossa.
Olen luovuttanut Kaisalle oman huoneeni ja muuttanut itse
ullakkokamariin. Täältä on komea näköala yli laajojen, tasaisten
viljavainioiden ja yli koko kylän. Ruispellot hedelmöivät jo
parhaillaan ja keinuvat, lainehtivat, tuulen puhaltaessa, kuin meren
aallot.
Minulla on täällä ylhäällä oikein rauhallista, tänne ei kuulu liikettä
alhaalta, joskus joku kimakampi huuto pihalta. Voin niin rauhassa
mietiskellä elämääni, ajatella tulevaisuuttani ja entisyyttäni.
Jäänkö tänne syntymäkotiini lopuksi ikääni surevana leskenä elämään
koroillani? Vai muutanko pois jonnekin muualle... sielläkin yksin
elääkseni?
Ei tunnu sekään hyvältä. Isän kuoleman jälkeen tuntuu tämä koti jo
kolkolta ja vieraalta. Kuinka saisin päiväni kulumaan, ilman työtä ja
tointa?
Kesä on jo pitkälti kulunut, on heinänteon aika.
Vähän käsitöitä olen tehnyt, en mitään muuta. Ei ole minussa innostusta
mihinkään työhön, taikka sitten en ole vielä osannut oikeaan, en sille
alalle, joka minua miellyttäisi. Päiväni ovat hirveän pitkät, ja
unettomat ovat yötkin. Isän kuoleman jälkeen olen elänyt kuin
ventovieras tässä lapsuuteni kodissa. Se, että johonkin minun pitää
ryhtyä, jotakin ruveta minunkin toimimaan, on kyllä selvää. Mutta mihin
ryhtyisin, siitä en pääse selville. Joskus olen ajatellut lähteä
Helsinkiin jatkamaan lukujani, mutta minulla ei tunnu olevan vähääkään
lukuhaluakaan. Olen kuitenkin vielä verrattain nuori vasta
viidenkolmatta; pitäisi minun jotakin alkaa hommata.
Pastorista olen onneksi päässyt rauhaan. On hän sentään kirkosta
palatessaan joka sunnuntai poikennut taloon, mutta harvoin hän on minua
puhutellutkaan. Olen juossut tänne ullakolle, kun olen nähnyt hänen
tulevan. Syksyllä olen kuitenkin päättänyt lähteä johonkin talvea
viettämään, sillä talvella täällä on tavattoman ikävää, kun ei ole
sopivaa seuraa. Iltaisin olen joskus koettanut sepittää runoja. Lähetin
tuonnoin jonkun kuvalehteen. Mielellään ne oli julkaistu ja toivottiin
lisää.
Olen näinä päivinä todenteolla koettanut mielessäni kuvitella jotakin
kaunokirjallista teosta siitä, mitä olen kokenut. Varma olen, että
aihetta minulla kyllä on, mutta kuinka voisin sovitella niin, että
siitä samalla tulisi mielenkiintoinen!? Ihmiset voisin ottaa
todellisuudesta ja keksiä tapauksia heitä kuvatakseni. Kun kerran
pääsisin oikein hyvään alkuun, kun saisin rungon valmiiksi, luonteet ja
tapaukset selville, pian sitten työ sujuisi! Mutta mitäpä minun
oikeastaan tarvitsee keksiä tapauksia ja ihmisiä: kertoisin vain
avioliittoni ajan aivan niinkuin olen sen elänytkin. Nimet vain
muuttaisin ja itse tapahtumat sijoittaisin johonkin muualle,
esimerkiksi Etelä-Suomeen ja vaikkapa Helsinkiinkin. Kyllä minun täytyy
ruveta todenteolla nyt kirjoittamaan. Minä voin kuvata; tunnen
itsessäni, että voin...
Sillä en usko monen ihmisen niin lyhyen avioliiton aikana, kuin minun
avioliittoni oli, saaneen kokea ja tuntea niin paljon kuin minä. Niin
paljon toivoja, niin paljon rakkautta ja niin peräti paljon pettymyksiä
ja veristä tuskaa! On aivan kummallista uskoa, että niin äärettömän
paljon tunteita, niin erilaisia, niin mahtavia ja niin synkän suruisia
voi mahtua yhteen ainoaan ihmissydämeen.
* * * * *
Olen ollut ihan suunniltani tänä päivänä.
Vieläkin vapisen vihasta ja suuttumuksesta! Olen jo alkanut kirjoittaa
romaaniani, olen päässyt hyvään alkuun. Hyvä siitä tulee, kun oikein
parastani koetan...
Olin juuri ihanimmissa unelmissani, romaaniani valmistellen, kun aivan
arvaamatta pastori tuli luokseni tänne ullakolle -- ihan yksin ja
ilmoittamatta.
Mitä tämä merkitsi? Enkö siis vieläkään ollut päässyt rauhaan tuosta
talisilmäisestä miehestä, jota en voinut sietää!
Pastori oli erinomaisen juhlallisella tuulella. Puhui hyvin harvaan, ei
juuri hymyillytkään, ja hänen tavallisesti punaiset kasvonsa olivat nyt
vaaleammat ja ikäänkuin laihemmat. Oliko tuo ilkeä mies sittenkin niin
uppiniskainen, että vieläkin aikoi kosia minua? Vai mitä hänellä oli
minulle sanomista?
"Mikä erinomainen asia saattaa herra pastorin minun luokseni?" kysyin
häneltä, kun hän puhua jankkasi hyvistä heinäntekoilmoista ja
lupaavista ruisvainioista.
"Aion puhua kanssasi asiasta, josta me isävainajasi kanssa sovimme. Hän
pyysi minua elämänsä viimeisinä päivinä niin tekemään, ja minä lupasin
täyttää hänen tahtonsa. En ole ennen sitä tahtonut tehdä, vaan nyt
katsoin tilaisuuden sopivaksi, rakas Laila", sanoi hän imelällä,
laulavalla äänellään. Oivalsin hänen asiansa ja vastasin niin kylmästi
kuin voin:
"Kyllä arvaan asianne. Mutta minä en usko isävainajan pyytäneen teitä
puhumaan siitä minulle hänen kuolemansa jälkeen."
"Ja kuitenkin hän sen teki, sillä hän huolehti lapsensa
tulevaisuudesta. Rakas Laila! Kuuntele minua, kallista korvasi
sanoilleni ja anna sijaa sydämessäni minulle..."
"Minun sydämessäni ei ole sijaa kenellekään ihmiselle enää. Ja teidän
pitäisi muistaa jo entisestään, etten voi teitä rakastaa... en edes
kunnioittaakaan niinkuin tahtoisin..."
"Ja saisinko tietää, miksi et?"
Hänen äänensä laulava nuotti muuttui kovemmaksi, ja sanat alkoivat
tulla nopeampaan.
"Sen tiedätte itsekin. Enkä minä pidä velvollisuutenani ruveta teille
tarkemmin selittämään... Jos oikein tekisitte, jos olisitte gentlemanni
ja hieno mies, niin poistuisitte nyt heti, ja minä voisin teitä
muistella ystävällisillä tunteilla..."
Mutta hän ei siitä säikähtänyt. Päinvastoin hän tuli rohkeammaksi. Hän
kävi lähemmäksi ja istui tuolille melkein minun viereeni, niin että
hänen taliset silmänsä näkyivät vielä paremmin punaisten silmäripsien
alta.
"Rakas Laila! Oletko koskaan tullut ajatelleeksi minun kovaa
kohtaloani! Ensi hetkestä, kun sinut näin, rakastin sinua. Sinä et
tiedä, mitä tuskia olen tuntenut, kun näin sinun menevän miehelle,
jolla ei ollut minkäänlaista karaktääriä, eipä edes varmaa
toimeentuloa. Tiesin varmasti, että sinä et tulisi onnelliseksi hänen
kanssaan. Eivätkä sellaiset luonteet yleensä, kuin miesvainajallasi,
kirjailija Jouko Vartolla oli, voi tehdä itseään tai muita
onnelliseksi..."
"Vai niin", vastasin hänelle jotenkin pisteliäästi. "Mutta tekö olette
se ihmeluonne, joka voi tehdä onnelliseksi sekä itsenne että muut!?"
"Olen vakava ja hyväänpyrkivä luonne, ja Jumalan Kaikkivaltiaan avulla
olen koettanut elää nuhteettomasti elämääni... Rakas, kallis Laila..."
Hän koetti tarttua käteeni ja vetää sitä huulilleen.
Silloin minua iljetti ja pisti niin vihakseni, että lyödä lipsautin
häntä kämmenrystysillä poskelle...
Mutta silloin hänenkin juhlallisuutensa loppui. Kasvot lensivät
tulipunaisiksi, ja hän nousi istumasta.
"Vai niin. Sinä häpäisetkin vielä minua. Sinä et olisi tuota tehnyt,
jos tietäisit, että isäsi on minulle laillisella tavalla testamentannut
puolen omaisuudestasi."
"Isänikö...?"
"Juuri hän. Ja voit olla varma, että minä valvon myös etuani. En
penniäkään jätä ottamatta..."
Silloin vihani nousi täyteen voimaansa, suutuin niin silmittömästi,
etten nytkään vähääkään muista, mitä hänelle sanoin. Mutta hän ei silti
vielä poistunut huoneestani.
"Sinä et siis suostu rupeamaan vaimokseni?" kysyi hän vielä kerran.
"Saatanan muori sinun vaimoksesi tulkoon!" muistin herrojen Eevan
sanoneen kraatari Aapelille, ja sen minä hänelle linkosin niin suurella
voimalla kuin minusta ikinä löytyi.
"Sinä sydämetön julmuri ja rietas nainen!" sanoi pastori vihasta
kähisevällä äänellä. "Tiedätkö, että minulla on kaikki tiedossani,
kuinka sinä olet elänyt... Eikö sinun pimeää, kivikovaa sydäntäsi
ahdista, kun muistat, julmuri, että juuri sinä tapoit miehesi, saatuasi
hänet ensin epätoivoisena juomaan. Minä tiedän, sillä olen ottanut
selvän avioliittosi ajalta..."
Hän puhui varmasti ja ilkkuillen, ikäänkuin tuntien riemua nähdessään,
etten kyennyt mitään vastaamaan.
"Omat, parhaat ystävättäresi ovat minulle sen kertoneet..."
Ja sitten hän, hioen kämmeniään yhteen, lisäsi pirullisella äänellä ja
pienten talisten silmäin kiiluessa helvetillisessä tulessa:
"Mutta jos näiden kämmenien väliin olisit tullut... kyllä minä olisin
koettanut sinusta puristaa pahat aivoituksesi..."
Silloin keksin juomakarahvin pöydälläni ja lennätin sen hänen niskaansa
juuri kun hän kääntyi pois paetakseen.
Tuommoisen raa'an tolvanan höyhennettäväksikö olen joutunut!
Olin aivan suunniltani. Mutta toivottavasti minä nyt olen hänestä
päässyt...
Minun täytyy päästä pois tuommoisen hävyttömän miehen
likikuuluviltakin! Sillä minä tunnen, että olisin valmis millä hetkellä
hyvänsä lähettämään luodin hänen kurjaan raatoonsa...
Kuinka hän oli saanut isäni, joka muuten oli niin varovainen ja samalla
ihmistuntija, noin petetyksi! Teeskennellen jumalisuutta ja osaten aina
puhua vanhan miehen mieliksi hän oli saanut isäni uskomaan itsestään
paljasta hyvää. Kavalasti hän oli osannut huiputella, Jumalansa nimessä
valehdella vaikka mitä!
Mikä ääretön raukka! Eiköhän tuo mies ole langennut paljon syvempään
kuin koskaan kukaan juomari!
* * * * *
Nyt, kun on joku päivä kulunut pastorin käynnistä, olen sentään
vähitellen alkanut tyyntyä. Mutta minulla on nyt selvillä, että jätän
ainiaaksi kotipitäjän ja syntymäkotini. Ainiaaksi tahdon täältä lähteä,
sillä se, mitä minulla on täällä ihanaa ja kallista muistoa, on
ikäänkuin unennäköä, niinkuin en koskaan olisi sitä aikaa elänytkään.
Mutta siitä totuudesta, että kerran olen ollut naimisissa ja että nyt
olen leski, siitä en koskaan pääse, ja se ei ole unennäköä. Vaikka nyt
soisin, että niin olisi, etten koskaan olisi elänyt avioliitossa enkä
koskaan nähnytkään Joukoa!
Niin nyt soisin olevan!
Minulla ei olisi näitä muistoja, jotka minua kiusaavat ja ärsyttävät ja
panevat sydämeni epätoivoiseen vimmaan.
Voisin nyt nuorena neitinä muuttaa Helsinkiin. Jatkaisin lukujani... ja
eläisin siellä isossa maailmassa, taiteen ja soiton keskellä, iloisena,
huolettomana leipämurheista...
Mutta mikä estää minua nytkään tahtoani täyttämästä?
Ei mikään. Mutta ensi jouluksi minä valmistan romaanin, esikoiseni...
"Uusi ja lupaava, nuori kirjailijatar on esikoisteoksellaan..."
Niin! Niin! Koettaa tahdon!