Olen jo aikaa päättänyt kirjoittaa nämä lehdet. Mutta en ole voinut, en
ole oikeastaan kyennyt mitään työtä tekemään.
Sanotaan, että aika parantaa haavat. Saattaa olla niin. Tuskin
terveeksi parantaa, mutta voipi kipuja lievennellä. Minäkin voin jo
ruveta tyynemmästi ajattelemaan enkä enää tunne semmoista villiä tuskaa
kuin vuosi sitten. Hermostonikin on parantunut. Vain hyvin harvoin
herään enää öisin tuskanhuutoihini, enkä enää usein näe noita kauheita
unia, jotka olivat niin verisen hirveitä, että päivilläkin pelkäsin.
Maaelämä on varmaan vaikuttanut minuun: tyynnyttänyt hermostoni ja
saanut ajatukseni selvemmäksi. Nyt tunnun aika pirteältä, ja aamulla jo
päätin, että tänään alan kirjoittaa. Minun on helpompi elää, kun saan
panna paperille, mitä olen elänyt ja kokenut. Minulla on ikäänkuin
aavistus tai toivo siitä, että saatuani kertoa kaikki tämän uskollisen
muistikirjani lehdille, on elämäni helpompaa. Niin minusta ainakin
tuntuu.
Kun pääsisin hyvään alkuun. Kertoisinko ensin tyttövuosiltani jotakin
ja sitten vasta aloittaisin lyhyen onneni ja surullisen elämäni
tarinan?
En tiedä. Mutta eihän minulla olekaan kiirettä. Kirjoitan vähän
päivässä, elän muistoissani jonkun hetken. Siten saan ajankin nopeammin
kulumaan.
Niinpä niin. Huomenna tulee vuosi siitä, kun palasin lapsuuteni kotiin,
isä-vanhan luo. Kuinka hän on minun poissaollessani vanhentunut ja
harmaantunut! Vanhus rukka! Kuka tietää, kuka osaa sanoa, mitä hän on
minun vuokseni kärsinyt! Minä näen sen hänestä, vaikkei hän siitä
mitään ole virkkanut. Tunsin sen silloin, kun hän otti minut syliinsä
niinkuin ennen pienenä tyttönä, painoi rinnalleen ja sanoi:
"Laila rukkani... isän oma lemmitty..."
Ja kuitenkin olin tehnyt vastoin hänen tahtoaan, tuottanut hänelle
kauheita kärsimyksiä. Mutta hän ei ole sanallakaan minua siitä
muistuttanut, ei sanallakaan kajonnut siihen aikaan, jonka olen ollut
naimisissa. Hän kärsii vieläkin nähdessään, että minä suren. Kokeehan
hän minulle välisti laskea leikkiä niinkuin ennenkin, koulutyttönä
ollessani, saadakseen minut hetkeksikään hymyilemään... Mutta hymy on
huuliltani ainiaaksi kadonnut ja ilo mielestä mennyt...
Vuoden olen siis ollut kotona mustien muistojeni kera.
Kuinka leuto ja lämmin toukokuun ilta nyt on! Kas vain, kun koivujen
urvut alkavat vihannoida. Nyt on touon aika. Maamiehellä on kiire...
Isä lienee vielä vainiolla. Kuinka hän jaksanee vielä, vanhus rukka?
Aamusta iltaan hän touhuaa väkensä kanssa, ja kuitenkin on iltaisin
vielä virkku...
Vasta tänä vuonna olen tullut ajatelleeksi isän kohtaloa. Eivät ole
olleet hänenkään päivänsä pelkkää iloa, ja kyllä hän on toiveissaan
pahoin pettynyt -- siitä olen varma.
Eilen illalla ennen maatapanoa hän tuli luokseni tänne kamariini, kuten
hänellä on tapana tehdä. Mutta hän oli tavallista totisempi ja
vähäpuheisempi.
"Jopa minä mielelläni antaisin isännyyden nuorempiin käsiin. Väsymys ja
uupumus saavuttaa ikäpuoleen", sanoi hän.
Kun minä siihen huomautin, ettei hänen pitäisi itse niin raataa, vaan
ruveta vanhaa ruumistaan säästämään, virkkoi hän alakuloisesti:
"Miksei suonut Jumala minulle yhtään poikaa, joka olisi jatkanut
työtäni tässä talossa!"
Minä aavistin hänen ajatuksensa, ja minun tuli niin sanomattomasti
sääli häntä; juoksin itkien hänen kaulaansa. Hän otti minut vankkaan
syliinsä, painoi rinnalleen ja kuiskasi:
"Laila lapseni, rakkaimpani, kun isän toivo sinussakin raukesi."
Mutta nähdessään, kuinka katkerasti minä rupesin itkemään, hymyili hän,
silitti hiuksiani ja lohdutteli:
"Älähän nyt sure... olethan nyt iloni vanhuuteni viimeisinä päivinä!"
Minä aavistan, mitä isä ajattelee. Usein ajattelen minäkin sitä. Miksi
piti kohtalon olla näin kova? Olenko minä sitten huonoin ihminen
maailmassa, kun Jumala on näin minua rangaissut! En voinut toisin
tehdä, ja vaikka pääsisin takaisin siihen iltaan, jona Joukoon
tutustuin, tekisin vieläkin samoin. Niin äärettömästi rakastan häntä
yhä, rakastan häntä tuonne kylmään hautaan, jossa hänen runneltu
ruumiinsa lahoo...
Mutta jos onnettomuus ei olisi tapahtunut, jos hän olisi terveenä ja
toivovana päässyt tänne maaelämän yksinäisyyteen, olisi hän parantunut,
tullut kelpo isännäksi ja helläksi isäksi...
Miksei jäänyt minulle muistoa hänestä? Jospa minulla olisi hänen
lapsensa, jolle saisin tuhlata rakkauteni ja hellyyteni ja jonka saisin
kasvattaa hyväksi ja jaloksi mieheksi! Ei suotu sitäkään minulle, en
kyennyt äidiksi.
Usein olen näinä päivinä, joina olen aikonut ryhtyä kirjoittamaan,
ajatellut, kuinka hän olisi kirjoittanut, kuinka olisi aloittanut
lyhyen romaanimme. Kerran hän siitä puhui, sanoi, että hän sinä yönä
oli kokenut ja tuntenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Raukka,
rakas Joukoni! Jospa tietäisit sinne pimeään, ahtaaseen hautaasi,
kuinka Lailasi sinua vieläkin rakastaa! Miksi oli sinussa yhdistettynä
kaksi niin kummallista vastakohtaa? Olit niin voimaton ja heikko --
siinä yhdessä hirveässä asiassa -- ja niin kertomattoman hyvä ja hellä,
ahkera ja säästävä muussa elämässäsi...
Minä uskoin varmasti, että rakkauteni pelastaisi sinut, ja samaahan
uskoit itsekin, uskoit ja luotit...
Niin. En tiedä oikeastaan kuinka aloitan. Nyt kuitenkin lähden vähän
virkistymään. Isäkin näkyy tulevan vainioilta. Miltähän näyttäisi, kun
Jouko kävelisi hänen vieressään, pieksut jalassa ja lippalakki päässä!
Hän se on tämän ison talon isäntä, näiden laajojen laitumien omistaja,
tämän hyvin hoidetun Koskenkorvan kartanon haltia!
Se on Jouko, nuorimman tyttären, Lailan mies!
Niin, niin. Minun mieheni, minun rakastettuni, hellä ja hyvä mieheni!
Väki on illastanut. Isä on ollut verrattoman hyvällä tuulella. Kun hän
syödessämme huomasi, että olin vaipunut ajatuksiini, aloitti hän
merkillisen keskustelun. Niin avomielisesti hän ei ole koskaan ennen
minulle puhunut. "Sitä Joukoasi sinä, Laila parka, aina vain suret..."
Nähdessään kyynelten nousevan silmiini hän jatkoi: "Suren minäkin.
Liian hyvä hän oli kuolemalle ja alhaisen himon orjaksi. Tiedätkö,
Laila, että minulla on Joukosi entisyydestä paljon tietoja, enemmän
kuin sinulla. Jos minä olisin silloin tiennyt, jos olisin osannut
aavistaa, että hän koulunkäyntiaikanaan teki kesät kovaa maatyötä,
ansaitakseen toimeentulonsa seuraavaksi talveksi, en olisi päästänyt
häntä talostani. Miksi pitikin minun olla niin sokea... se on
rangaistukseni. Olen ollut minäkin liian ylpeä, ja Jumala tahtoi
masentaa kunnianhimoni. Mutta sinun parastasi minä tahdoin sokeudessani
katsoa, Laila parkani...!"
Isän puheesta tulin äärettömän liikutetuksi. En oikeastaan tiedä, en
osaa sanoa, mitä tunsin. Se oli kuin tuskan ja ilon sekaista
temmellystä, joka sydämessäni mellasti. Hyvä Jumala sentään, kuinka
onneton olen! Ja kuitenkin tunnen, että suuri, kivinen paino on
hartioiltani pudonnut, kun tiedän, että isäkin siunaa oman rakastetun
Joukoni muistoa...
Tästä puolin puhelemme hänestä usein, niin, aina kun olemme kahden
kesken...
En ole voinut tiedustella isältä enempää. Mutta huomenna aloitan
puheen. Mistä ihmeestä isä on saanut tietoja Jouon entisyydestä? En voi
arvata, sillä minun tietääkseni isä ei tiedä, mistä Jouko oli
kotoisinkaan. Ei hän ainakaan minulta ole sitä kysynyt. Selvän siitä
kuitenkin otan...
Minusta on nyt oloni paljon helpompaa. Olen kuin likempänä isää, tuota
kovakasvoista, rautaista vanhusta, joka ei koskaan ole antanut
hellempien tunteittensa vietellä itseään järjen kylmältä polulta.
Kukapa kuitenkaan osaa arvata, mitä hän sydämessään on tuntenut tänä
kuluneena vuonna? Ja epäilemättä hän on kovaa kokenut, sillä hänen
hiuksensa ovat harmaantuneet ja otsarypyt ovat tulleet syvemmiksi ja
ikäänkuin veltostuneet...
Olen käynyt ulkona, kävellyt pitkin peltojen pientareita ja nauttinut
tästä valoisasta, lempeästä yöstä. Olen onnellinen saadessani yksin
kulkea ja yksin nauttia muistoistani. Kuinka olenkaan kiintynyt tähän
laajaan, avaraan Pohjanmaahan ja tähän rakkaaseen lapsuuteni kotiin!
Kävin taas siinäkin... tuolla tuuhean koivun alla veräjän pielessä,
jossa ovat ihanimmat muistoni ja jossa hän...
Minun on iltaisin ollut hyvin vaikea saada unta. Usein olen valvonut
aamupuoleen yötä, enkä oikeastaan ole tiennyt, missä ajatukseni ovat
harhailleet. Mutta nyt tunnun väsyneeltä, ehkä yön lepo virkistää
voimiani ja antaa ajatuksilleni vauhtia. Sillä huomenna olen päättänyt
alkaa kirjoittaa. Nousen aamulla jo silloin kun väki menee työhön.
Varhain aamuisin sanoi Joukokin parhaat kuvauksensa kirjoittaneensa...