T----n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa waunuissaan eräs rikas,
ylhäinen nuori rouwa. Kaksi somasti waatetettua lasta istui hänen
kanssaan waunuissa.
"Äiti", sanoi näistä wanhempi, "ajakaamme maalle, siellä jo kaikki
lehdikot owat wiheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu."
"Menkäämme Annaa katsomaan", pyysi nuorempi, "hän sanoi asuwansa
kaupungin lähellä."
Rouwa kysyi palwelijaltansa: "Tiedätkö, missä Annan asunto on?"
Palwelija wastasi tietäwänsä, ja nyt he ajoiwat, niin että kiwikadut
tärisiwät, pois kaupungista maalle päin.
Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouwan nuoremman lapsen
hoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hywät waatteet ja hywä
ruoka, mutta wapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palwelija.
Annan kunnollisuus ja hywä luonne saattoiwat hänet pian erään nuoren
rehellisen työmiehen tuttawaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin
ja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi wuotta.
Tämän entisen palwelustyttönsä asunnolle rouwa nyt käski palwelijansa
ajamaan.
Vähän aikaa ajettuansa palwelija seisahdutti waunut wähäisen
mökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli
peittymäisillänsä sen wieressä kaswawien pihlajain lehewiin oksiin.
"Tässäkö Anna asuu?" kysyi rouwa.
"Niin, tässä", wastasi palwelija, ja aukaisi mökin owen, pyytäen
herraswäkeänsä astumaan sisälle.
Komea rouwa meni lastensa kanssa matalasta owesta tupaseen ja katseli
säälien nuorta waimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti
kätkyessä makaawaa pientä lastansa.
"Voi Anna parka!" huudahtiwat tytöt, "tämä sinun kotisipa ei ole
paljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo."
"Vaiti, waiti, lapset!" sanoi rouwa, "älkää noin puhuko, Anna
raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui
meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea." Mutta Anna
meni ilosilmin wieraitansa wastaan ja sanoi:
"Rouwa hywä, teidän luonanne oli minulla hywä palweluspaikka, mutta
te ette saata aawistaakkaan, kuinka suuriarwoinen oma koti on sille,
jonka aina on täytynyt toista palwella. Tämä wähäinen mökki on minun
oma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen."
Rouwa katseli kummastellen nuorta waimoa. Annan kukoistawat posket
ja onnesta loistawat silmät todistiwat, että hän oli totta puhunut;
mutta rouwan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin
tukehutti, ja pian hän taas istui waunuissaan ajaen kaupunkiin päin.
Vuodet kuluiwat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata
kutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme wähäistä lasta leikitteli
lattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyiwät, eikä
huomannut, että waunut oliwat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin
owi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui
matalaan huoneeseen.
"Kah, minun hywä rouwani!" huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä
otsastansa hän sanoi: "Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän
tuloanne. Käykää istumaan -- lapset, menkää pois tieltä, että pikku
neiditkin istumaan pääsewät."
"Voi Anna", sanoi rouwa, "on sinulla paljo wastuksia warmaankin.
Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottiwat
meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt."
"Rouwa hywä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset
pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hywän
päiwäpalkan, ja minä, kun tämän kankaani walmiiksi saan,
lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hywästi
elatukseksemme."
Rouwa antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hywästi ja läksi
pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli,
saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia wuosia kulunut, ja nämät wuodet oliwat Annalle
monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä
wuosia ollut, jonka wuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi
lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päiwänä, kun he
kulkiwat T----n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta
palasi, heidät tapasi ja huudahti: "Anna!" Tämä tyttö oli Annan
entinen hoitolapsi. "Voi Anna hywä!" sanoi tyttö, "tule äitini tykö,
hän sinulle kyllä jotakin antaa." Vaimo meni, ja hänen tultuansa
tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selwästi se aika,
jolloin hän ennen siellä palweli.
Rouwa tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa wanhoja waatteita
ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne wastaan lausuen tuhansia
kiitoksia. Nyt sanoi rouwa: "Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kowin
onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia
päiwiä elänyt?"
"Rouwa hywä", wastasi Anna, "mieron tie on joka paikassa raskas,
mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että
kaikki wastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, owat iäiseksi
onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen
onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus.
Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni
sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?"
"Äidin rakkaus!" sanoi rouwa. "Oikein sanoit, se on wäkewä tunne
sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kowaa
olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa -- ja
päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leiwintupamme
takana olewaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun
ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle _äidin rakkaus_."
Annan silmistä wieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti
entistä emäntäänsä. Mutta rouwa sanoi:
"Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä,
sillä sinulla on tyytywäinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön,
waikka minulla on maallista tawaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin
antaa, mutta hywällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle
parempaa tawaraasi: sitä täydellistä tyytywäisyyttä, joka kaikissa
elämänwaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee."
Katri.
1.
Kirkkaana paistoi aurinko taiwahalla, laskein kultaista loistettaan
aamu-tuulessa hiljaisesti liikkuwille joen aalloille, ja
kaste-helmet kimalteliwat puissa sekä ruohossa. Joen-äyräällä
oli kankaita walkenemassa, ja näitä katsomaan tuli nyt eräs
kahdeksantoista-wuotinen neito. Hän oli hoikka warreltansa, waan
kaswonsa ymmyrkäiset ja werewät, ja hänen waaleat hiuksensa oli
pantu kahdelle kauniille palmikolle, jotka pehmeinä putoiliwat hänen
hartioillensa. Neito kantoi olallansa pari kankaan mittaa, joita hän
taas alkoi laskea walkenemaan; hän ennätti net jo lewittää äyräälle
ja aikoi niitä juuri ruweta nappuloimaan, kun maantieltä kuului
ratasten jyrinä. Tyttö tuskin ennätti katsoa taaksensa, ennenkuin
kuuli tutun äänen huutawan:
"Kas niin, Katri! Tuo on hywä, laita wain kapiot walmiiksi, sillä nyt
minä jo pian tulen."
Tämä puhuja oli Anttilan Antti, yhdenkolmatta-wuotinen poika.
Hän oli kylän nuorukaisista kaikkein kelwollisin ja oli ollut
Katrin rippikoulu-kumppani. Antti wei nyt puukuormaa kaupunkiin,
ja nähtyänsä Katrin äyräällä koetti hän saada tämän kanssa
naimis-kauppaa alkuun, mutta Katri wastasi:
"Mitäs tuommoisia puhut? Luuletpa warmaankin minua hywin
herkkä-uskoiseksi."
"En luulekkaan, mutta sanon wain, että jos joku minua ennen tulee
pyytämään sinua omaksensa, niin älä häntä ota. Kuule! Teetkö niinkuin
pyydän?"
"Saadaanpa nähdä."
"Ihmiset sanowat, että Mattilan Mikko sinusta paljon pitää."
"Sanowatko niin? Eikö he myöskin sano, mitä minä Mattilan Mikosta
pidän?"
"Puhutaanpa, ettet sinä hänestä huoli."
"Silloinpa ei ihmiset walehtele."
"Oikein on harmillista, että tämä talo on näin lähellä maantietä."
"Miksi? Etkö luule, että kotoni pihassa olewat wahterat ja pihlajat
suojelewat meitä maantien pölystä?"
"Sinä nyt olet sillä tuulella, ett'et tahdo sanojani ymmärtää. Minä
tarkoitan sitä, että Mattilan Mikko pääsee liian helposti tänne,
sillä hän käy usein kaupungissa, ja silloin on aina sopiwa poiketa
näin lähellä maantietä olewaan taloon."
"Entäpäs tätä; anna hänen tulla, kyllä hän minun puolestani saa tulla
ja mennä, en suinkaan minä hänestä huoli."
"Sinä, Katri, olet toki wiisas tyttö. Sen kyllä huomaa, että sinä
olet kaupungin koulua wähän käynyt."
"Wai niin."
"Niin, ei se haita, että tiedät wähän sitä ja tätä, jota eiwät nuot
meidän kylän tytöt tiedä. He owat niin tyhmät kinkereillä, ett'eiwät
ymmärrä ikään mitään papille wastata."
"Tieto ei ikänä taakkana ole. Kyllä minä saatan kankaani kutoa siinä,
kuin joku muukin, waikka jouto-aikana luen ja wähän kirjoitustakin
harjoittelen, mutta älä sinä tuosta kaupungin koulusta mitään puhu,
sillä se puhe on wain pelkkää pilkkaa."
"Hywästi sitte! Kukatiesi saan sinua nähdä, kun kaupungista palaan?"
"Mahdollista kyllä. Hywästi nyt!"
Antti lähti, waan Katri jäi nappuloimaan kankaitansa. Hänen
sydämmensä käwi surulliseksi. Hän katseli sinne päin, johon Matti
lähti, waan pian oli matkustaja joutunut mäen taakse, ett'ei Katri
häntä enään nähnyt. Aallot loiskiwat, perhoset lenteliwät kukkien
ympärillä, ja sääski-parwi tanssi; koko luonto oli ylen ihana, mutta
Katri toki surullinen, sillä hän muisti isäänsä, jota hän wain
wuosi takaperin oli saattanut hänen wiimeiseen lepo-kammioonsa,
hautaus-maahan.
"Tietänewätkö kuolleet eläwistä mitään?" ajatteli Katri. "Nähneekö
isäni minua nyt, kun tässä yksin kuljen?" Katrin mieleen muistui,
miten hän lapsena joka ilta sai nukkua isän weisatessa ehtoo-wirsiä,
sekä ne hetket, joina hän kesällä pyhä-iltoina oli isänsä seurassa
ollut niittu-mailla; isä oli silloin puhunut rakkaasta luojasta, joka
oli tehnyt koko luonnon wiehättäwän ihanaksi ja tullut ihmiseksi
kaikkein syntisten tähden. Katrin näitä muistellessa nousi kyyneleet
hänen silmiinsä ja hän ajatteli taas: "Äitini on kelwollinen
työ-ihminen, mutta ei hän lue eikä weisaa, sen saan nyt wain yksin
tehdä, sillä isäni on poissa, i'äti poissa!"
Katri lähti äyräältä ja meni kotiinsa. Kamarinsa akkunalla oli
hänellä wähäinen kaswawa myrtti sekä palsamiinikukka, ja tuosta Katri
nyt ilostui, että palsamiini oli täydessä kukassa. "Kun Matti tulee
kaupungista tänne, niin saapa hän nähdä, että olen hywin hoitanut
kukkaseni", ajatteli Katri.
Ilta-puolella palasi Matti muutamien kyläläisten seurassa. Katri tuli
juuri lehmiä lypsämästä, ja Antti huusi: "Hywää iltaa, Katri!" sekä
heitti hänelle samassa pari omenaa; sitte lisäsi hän wielä: "Nyt
on minun kiiru kotia, muista wain, mitä aamulla sanoin." Wastausta
odottamatta ajoi hän nyt aika wauhtia pois.
2.
Katrilla oli kaksi weljeä, jotka asuiwat lähimmässä kylässä toisella
puolen jokea. Heillä oli molemmilla wähäinen talo ja punaiseksi
maalattu asunto. Toinen heistä ei toki awioliitossaan oikein
onnellinen ollut, sillä hänen waimonsa ei muusta lukua pitänyt, kuin
ruo'asta ja waatteista, mutta Katrin weli ajatteli niinkuin hänen
isä-wainajansakkin, että ihmisen elämällä on parempi tarkoitus.
Hän ei toki ikänä koto-oloistansa mitään puhunut, sillä hänen oli
ajatuksensa, että miehen ja waimon ei sowi toisiansa moittia. Usein
tämä weli käwi äitiään ja sisartaan terwehtimässä ja nytkin tuli hän
eräänä lauwantai-iltana heidän tykönsä. Katri meni weljeänsä wastaan,
iloisesti huutaen: "Heikki! Olipa" -- Muuta ei hän ennättänyt sanoa,
sillä samassa hän hämmästyi, kun näki Heikin kanssa toisenkin miehen,
Mattilan Mikon, tuon, joka yks-päisesti pyrki Katrin sulhaseksi.
Katri aukaisi tuwan owen ja wieraat astuiwat tupaan, jossa talon
emäntä heitä mieli-hywällä wastaan otti, mutta Katri riensi pois
kyökkiin.
Emäntä piti paljon Mikosta ja olisi halusta hänen ottanut wäwykseen,
sillä Mikko oli rikas sekä kokosi tawaraa, miten wain saatti,
ja tämäpä juuri oli emännän mielen mukaista. Hän oli sen wuoksi
Mikon tulosta warsin hywällä tuulella ja käski Katrin keittämään
maito-puuroa illalliseksi sekä paistamaan raswaista sian-lihaa.
Talossa oli iso hopea-pokaali, joka ainoastaan pidoissa taikka
kihlauksissa otettiin esille, ja senpä emäntä nyt toi pöytään täynnä
waahtoawaa olutta. Mikko katseli mieli-hywällä pöytää, miten siihen
tuotiin yhtä ja toista lisäksi, ja kun Katri käymältä tuli sisälle,
silloin Mikko wilkasten Katriin sanoi:
"Minä olen nyt uuden huone-rakennuksen saanut talooni, ja karjaa on
enentynyt; rahaa on minulla säästö-pankissa, mutta säästänyt olenkin
kelpo lailla, että pelkkää sekuli-leipääkin olemme syöneet, waan
kyllä nyt onkin talo hywässä kunnossa." Näin sanoen hän aina wilkasi
Katriin, mutta Katri meni kyökkiin puuroa sekoittamaan, ajatellen
itseksensä:
"Jumalan sanassa sanotaan: mitä se ihmistä auttaa, jos hän woittaa
kaiken maailman ja kuitenkin saattaa kadotuksen sielullensa." Näin
miettien seisoi Katri puuroa sekoittaen, kun hänen weljensä tuli
sisälle, sanoen:
"Kyllä kai sinä Mikon asian tiedät?"
"Hm, kai hänellä on tuo wanha asia taas?"
"Niin on, tottahan siitä joskus pitää päätös tehtämän; mutta en minä
toki usko, että sinä hänelle olet waimoksi sopiwa, sillä hänpä on
oikea mammonan orja. Tätä en suinkaan sano häntä panetellakseni, waan
sen wuoksi, että asian oikea laita on semmoinen."
"Niinpä onkin. Hän on warmaankin unhoittanut, että hänellä on
kuolematoin sielu, joka ei ole sillä autettu, että hän markkoja
säästö-pankkiin panee."
"Et suinkaan sinä hänestä huoli?"
"Minä? En mar! Minäpä tulen isääni, eikä hän ikänä ahneista ihmisistä
pitänyt."
"Mutta äiti ottaisi halusta Mikon wäwykseen. Oletko huomannut, että
hän on tuonut hopea-pokaalin esille, sepä on jo ikään kuin lupauksen
merkki, sillä eihän siitä ole olutta juotu paitsi kesteissä ja
kihlauksissa."
"Kyllä minä pokaalin lasken kaappiin takaisin, ennenkuin iltaselle
menemme, ja toiwonpa, että Mikko siitä ymmärtää, mitä tarkoitan."
Kun iltanen oli walmistettu, otti Katri pokaalin ja laski sen
kaappiin paikallensa, mutta Mikko huudahti:
"Katri! Anna pokaalin olla pöydällä."
"En, sillä tänään se on sopiwampi kaapissa."
"Minulla on myöskin tuommoinen kotona. Ei minulta nyt enään mitään
muuta puutu paitsi yksi hewonen ja pari mullikkaa sekä juuri
kupari-kattila, jota tarwitaan olutta pannessa ja pyykkiä pestessä.
Täällähän on kyökissä semmoinen, ja Katri sen, tiemmä, saakin
myötäjäisiksi."
"Jos saankin, mikäpä hyöty sinulla siitä on", lausui Katri kaappia
tukitessaan.
"Niin, eipä olekkaan", wastasi Mikko, "sillä sinä et warmaankaan
tahdo sitä walkealle panna, mutta meidän omaksihan se toki tulee ja
jää perintö-kappaleeksi sukuumme."
"Enpä ymmärrä, mitä sinä tarkoitat", wirkkoi Katri.
"Syödään nyt iltaista ensin", sanoi emäntä', "niin saamme sitten
selwemmin puhua asiasta."
Mikkoa ei tarwinnutkaan kahdesti käskeä. Nyt ruwettiin siis
iltaselle, ja emäntä lausui: "Mikolla on nyt uusi huone-riwi
walmiina."
"Sehän mahtaa olla hupaista Mikon mielestä", wastasi Katri.
"Pian minä sen walmiiksi laitan, mitä työkseni otan", kehui Mikko.
"Anna muitten kiittää, jos sinussa kiittämistä on", pilkkasi Katri.
"Enpä wäliä pidä, waikka tuon itsekin sanon, että semmoisia poikia ei
olekkaan monta, kuin minä olen; kyllä niitä tytöt saa hakea."
Katri, jota tuo Mikon ylpeys harmitti, wastasi: "Sen kyllä minäkin
luulen, sillä taitawatpa tämän-aikuiset pojat tawallisesti edes
sisältä kirjaansa lukea, kun kinkereillä owat, waan sitä ei taida
Mattilan Mikko."
"Mutta mitä owat he Mattilan Mikon rinnalla?" pakisi Mikko. "Sen
sanon, että minä taidan työtä tehdä kuin orja ja säästää rahojani
taidan myöskin."
"Kyllä tuo on tunnettu asia", wastasi Katri.
"Mutta jos joku hywä ystäwä tulee luokseni, niin Mattilan Mikolla on
wieraan-waroja kylläksi; silloin ei puutu ruokaa eikä olutta."
"Mikko hywä, ei siareni ole sinulle waimoksi sopiwa, sillä hän ei ole
tottunut orjan tawalla työtä tekemään", sanoi Heikki.
"Niin kylläpä on paras, että waimoksesi haet jonkun toisen naisen,
sillä et sinä minua saa omaksesi etkä myöskään kupari-kattilaa."
"Wai niin, mutta sen minä takaan, ett'ei yksikään waimo koko kylästä
lähde kirkkoon niin uljaalla hewosella eikä niin kiiltäwissä,
heiluwissa kääseissä kuin minun waimoni", kehui Mikko.
"Enpä minä hänen onneansa kadehdi", wastasi Katri.
"Katri! Mieti asiaa wielä, ennenkuin päätöksen teet", sanoi äiti.
"Saanko luwan kysyä, miksi et minusta huoli?" wirkkoi Mikko.
"Miksi - sitä en juuri tiedä, mutta olkoon syy mikä hywänsä, minä en
sinulle sowi, Mikko, sillä sinä olet kowin ahne ja ajattelet wain,
miten saisit tawaraa koottua, etkä muista, ett'ei koko haluansa
saa kiinittää semmoiseen, joka on katoowaista, jota koi ja ruoste
raiskaa."
"Wai siltäkö nyt tuntuu. Tyhmäpä olinkin, kun en ottanut puhe-miestä,
sillä minä sanon aina totuuden ja puhun suoraan mitä ajattelen."
"Sepä on hywä hänelle, joka sinun waimoksesi tulee, että hän saa
tiedon ajatuksistasi ja tawoistasi, niin tietääpä hän ottaa mukaansa
muutaman wartaallisen ruis-leipää, jota hänen silloin sopii nauttia,
jolloin sinä häntä waadit sekuli-leipää syömään."
"Älä tee minusta pilkkaa, sillä minua parempaa poikaa saat kyllä
hakea", ärjäsi Mikko ja löi nyrkkiään pöytää, mutta emäntä lausui:
"Toiwonhan, että Mikolle sekä Katrille wielä on elon-päiwiä suotu;
saatamme toiste paremmalla onnella tästä asiasta puhua."
"Tiedänpä warmaankin, ett'ei Mikko minusta huolisi, jollen saisi sitä
wertaa myötäjäisiksi, kuin saan; mutta sen sanon sinulle, Mikko, että
minua warten ei sinun tarwitse tänne toiste tulla, ei yksin eikä
puhe-miehen kanssa, sillä se olisi tuiki turhaa."
"Saanpa jonkun toisen", wastasi Mikko ja läksi, hywän werran olutta
wielä juotuaan, talosta pois.
3.
Kesän päiwät oliwat menneet, ja syksy oli jo tullut, kun Katri eräänä
sunnuntai-aamuna läksi kirkolle. Hän ennätti sinne liian aikaisin,
ja päätti mennä siksi, kuin jumalan-palwelusta aljettaisiin,
hautaus-maalle. Sinne tultuansa meni Katri isänsä haudalle ja pisteli
sen kummulle sinne tänne kukkia, joita oli kotoaan kädessänsä tuonut.
Hautaus-maalla ei ollut muita ketään kuin Katri eikä sinne tuntunut
mitään maailman tohinaa. Muutto-lintujen parwi lensi kirkon tornin
ylitse, ja heidän siipeinsä suhina kuului, mutta hetkisen wain; sitte
oli taas kaikki hiljaista, äänetöintä. Katri katseli haudoilla olewia
ruohoja ja kukkia, jotka hänen mielestään aamu-tuulessa noikkasiwat,
ikään-kuin olisiwat tahtoneet tarinan kertoa noista kumpujen alla
lepääwien elämästä. Tässä hänen istuessaan kuului portin narina, ja
Antti tuli hautaus-maalle. Nähtyään Katrin sanoi hän:
"Kas sinäkö täällä istut; kiitoksia wiimeisestä!"
"Kiitoksia kiittämästäsi! Minä wartoon täällä yhteen soimista."
"Pian kyllä jo soitetaankin. Kuinka sinä nyt olet jaksanut."
"Hywin wain, mutta tahtoopa olla isääni wähän ikäwä."
"Hän lepää rauhassa."
"Niin hänen ruuminsa lepää rauhassa, ja toiwonpa, että hänen
sielunsa on autuas, sillä hän eli kuin oikia kristitty ihminen. Ei
hän palwellut jumalaa ainoastaan suullaan, waan sydämmellään. Hänen
töistänsä sen huomasi, että hän jumalan sanaa sekä luki että uskoi."
"Jaa sen hän teki. Hän oli hywänä esimerkkinä muilllekkin; ja minä
luulen, ett'ei semmoinen jumalan-pelko ole totinen, joka ei ihmistä
tee kelwolliseksi, sillä joka jumalaa rakastaa, hän koettaa elää
jumalan tahdon mukaan. Etkö muista, että prowastikin rippi-koulussa
meille niin sanoi."
"Muistan, mutta jopa yhteen soitetaan."
Katri aikoi nyt mennä kirkkoon, mutta Matti wirkkoi:
"Wartoopa wähäsen, Katri! Oletko muistanut mitä minä sinulle sanoin
silloin, kun kaupunkiin puu-kuormaa wein?"
"Hm, enpä juuri ole tahtonut sitä muistaa, koska sinulla on monta
sataa markkaa enemmän kuin minulla."
"Niin, mutta kun sinä ja minä laskemme markkamme yhteen, tuleepa
siitä toki silloin enempi."
"Kun en wain sitte aina wäliin saisi kuulla, että minulla oli wähempi
kuin sinulla?"
"Etpä saakkaan, sillä en minä wiina-päissä kulje."
"Ethän korttiakaan lyö, tiemmä?"
"En. Semmoisista huwituksista en ole milloinkaan huolinut; silloin,
kuin en kelwollisten ihmisten seuraa saa, luen minä kirjojani, joita
minulla on montakin, ja saanhan niitä lainastosta lisäksi. Saatanpa
myöskin käydä katselemassa luontoa, se on kyllä hywä kirja sekin ja
siitä saa paljon oppia."
"Sinä ajattelet juuri kuin minäkin."
"Tuleppa sitte omakseni, Katri!"
"Hm, minun täytyy ensin puhua äidilleni ja weljilleni asiasta; mutta
sinäpä, Antti, olet mielestäni warsin isä-wainajan tapainen, ja
semmoisen minun sulhoni pitääkin oleman."
"Tänä iltana, Katri, tulen isäni kanssa teille."
"Terwe tultua wain!"
Näin keskusteltuaan meniwät he nyt molemmat kirkkoon.
* * * * *
Ilta-puolella tuli Antti ja hänen isänsä Katrin kotia, eikä
Katrilla silloin ollut mitään sitä wastaan, että hänen äitinsä otti
hopea-pokaalin esille.
Muutama kuukausi tämän jälkeen oli Antin ja Katrin häät. Antti jäi
koto-wäwyksi ja rakensi anoppi-muorillensa oman kauniin huoneen.
Siellä he usein kesä-iltoina hywässä sowussa muorin kanssa istuiwat,
katsellen wiljawia peltojansa sekä joen wälkkywiä aaltoja ja jutellen
siksi, että aurinko laski wuorien taakse.