Tekla

Tekla oli seitsentoista-wuotinen neito, kaunis kuin juuri puhjennut

kukka, ja nykyään kihlattu morsian. Hän seisoi au'aistun akkunan

ääressä, kädessään piteli hän kaunista helmi-nauhaa ja sanoi, sitä

katsellen, itseksensä:

"Morsian! Tämä sana korwiani miellyttää, waan sydäntäni se ei

lämmitä, ja kuitenkin olen minä huomannut, että kun ystäwistäni on

joku morsianna ollut, niin on hänen sydämmensä kowemmin sykkinyt,

hänen silmänsä kirkkaammin loistaneet ja poskensa puna kauniimpana

hohtanut sulhon häntä lähestyessä; waan kun Sakari minua lähestyy, ei

sydämeni syki tawallista taajempaan. Jos hän menee taikka tulee, on

sydämmeni yhtä lewollinen; miksi olen niin? Onko tämä rakkautta? --

Minun wanha hywä sulhoni antaa minulle kalliita lahjoja ja koristeita

yltä kyllin, ja nyt wiimein antoi hän tämän kalliin helmi-nauhan,

joka hää-päiwänä on minun kaulaani pantawa, mutta -- helmiä en tahdo

hää-päiwänä kaulassani kantaa, helmet eiwät hywää merkitse -- kun

niitä unissakin näkee, niin saa itkeä."

Peippo lauleli iloisesti somassa häkissään; Tekla kuunteli sitä, ja

hänen sydämmensä selwitti laulun sanoiksi: "Rakkaus on nuori, se on

auringon ja kewään lapsi. Lemmetär ei suosiele harmahia hiuksia, hän

ei wiihdy wanhan helmassa eikä anna sitoa itseänsä koruilla eikä

kalleilla helmillä." -- "Niinkö sinä laulat, sinä luonnon ja wapauden

lapsi", sanoi Tekla, "warmaankin sinun kulta-häkkisi on sinulle

liian ahdas; lennä sinä wapaana kumppaniesi luo." Näin sanottuansa

laski hän häkistä lintusen, ja riemuiten lensi se ulos lemmittyänsä

hakemaan.

Teklan wielä lintua katsellessa aukeni owi, ja nuori meri-mies astui

sisälle. Hänen kaswonsa oliwat auringon polttamasta ruskettuneet ja

mustat hiuksensa oliwat kähäröillä, hänen silmänsä säihkyiwät, ja

sydämmensä aaltoili niin, kuin se riehuwa meri, josta hän juuri olit

tullut; hän kiiruhti Teklan luo sanoen:

"Tekla! Minun orpanani, minun lapsuuteni morsian! Nytpä toki

wihdoinkin sinun nähdä saan. Tiedätkö? siitä asti kuin kodostani

lähdin, olet sinä mielessäni ollut. Kun meren aaltoja purjehdin,

jos murskyissä taikka kauniilla säällä, aina oli sinun kuwasi

mielessäni, ja nyt näen sinun edessäni kauniimpana, suloisempana,

kuin saatin aawistaakkaan. Tekla! Minulla on nyt laiwa, minulla on

koto, ja pyydän saada sinua tämän kotoni haltiattareksi, pyydän sinua

omakseni, mutta -- woi minua, jos liika myöhään tulen! --"

Teklan posket oliwat walkoiset kuin lumi, hänen kätensä wapisiwat, ja

hän wastasi: "Myöhään, Pentti, tulet", ja näyttäen kihla-sormustansa

lisäsi hän: "Katso! tämä kahle, jota kannan, ja joka minulle nyt

ylen raskaalta tuntuu, otin wapaalla tahdolla wastaan, en aawistanut

silloin, että elämäni onni olisi ollut minua näin lähellä; nyt olen

minä wanhan kunnioitetun Sakarin oma, ja hän on minua wihki-tuolille

saattawa."

"Hywästi Tekla", sanoi Pentti kolkosti, "minä lähden pois, waan en

merelle, mutta mereen. Meren kylmät aallot saawat jäähdyttää minun

polttawaa rintaani!"

"Ei, Pentti, älä puhu noin, ole mies ja kärsi kuin mies äläkä tee

minua syy-pääksi kuolemaasi. Hae onnesi wieraista maista ja unhota

minua."

Nuorten näin puhuessa oli heidän huomaamattansa wanhan-puolinen mies

astunut sisälle; hänen wartalonsa oli sorea sekä muotonsa jalo ja

miehuullinen. Hän läheni nyt Penttiä sanoen:

"Nuorukainen, sinä joka nykyään olet mereltä tullut niin

riehuwa-sydämmisenä, kuin ne kuohuwat aallot, joita purjehtimassa

olet ollut, ota sinä tämä loistawa morsian, sinua hän rakastaa,

mutta minua ei; te olette elämänne kewäimessä, minun sitä wastaan

on matkani lyhyt wiimeiseen koto-paikkaan. Tyhmä minä olinkin, minä

wanha, joka luulin elämäni ehtoolla saawani, mitä ei minulle suotu

sen aamuna eikä sen päiwänä, tyhmä minä olin, joka niin luulin; mutta

woi sinua, nuorukainen, jos ei sinun rakkautesi kestä niin kauan,

kuin sinussa sydän sykkii. Muista, ettäs rakastat häntä elämäsi

loppuun asti, ja tästä lähtien olkoon Tekla minun kaswatti-tyttäreni,

hän periköön omaisuuteni; helmi-nauhan pitäköön hän hää-päiwänä

kaulassaan muistoksi siitä wanhuksesta, joka ainoastaan tahtoi olla

hänen onnensa perustajana."

Kalastaja-Lassi.

Eräällä lahdella näkyi yksinäinen wene, jota sousi nuori hartewa

mies. Soutajalla oli myötä-tuuli, ja pian oli hän joutunut mihin

pyrki: lahden toiselle rannalle. Hän astui nyt maalle ja riensi

mäen päälle olewaan mökkiin päin. Eipä haita, waikka lähemmältä

tarkastelisit tämän nuorukaisen muotoa, sillä silloin huomaisit,

että noissa ahwettuneissa kaswoissa on oikein rehellisyyden ja

tunnollisuuden kuwa. Wähän alakuloiselta hän nyt toki näyttää,

kulkeissaan mökkiin wiewää polkua pitkin.

Oli lauwantai-ilta, ja wanha Kalastaja-Lassi istui mökin edustalla

olewalla lawitsalla, werkkoa kutoen. "Hän on itse-päinen", sanoiwat

naapurit, ja niin kyllä olikin, sillä mitä muut mieliwät tehdä,

sitä ei hän mielinyt, hän wain aina piti omaa päätänsä. Lassi oli

warallinen mies ja halweksi kaikkia, jotka eiwät, niinkuin hän,

saattaneet koota tawaraa arkkunsa pohjalle.

"Noh, oletko nyt siellä, uneksia!" huusi Lassi, kun näki poikansa

tulewan polkua pitkin. "Olet kaiketi taas tuota tyttö-renttua ollut

kurkistamassa, waikka sinulla täällä kyllä olisi työtä ollut, mutta

muista mitä minä olen sanonut: juokse sinä, Pekka, mitäs juokset, ja

ajattele mitäs ajattelet, mutta siitä asiasta ei mitään walmistu."

"Niin te, isä, olette sanonut", wastasi Pekka säwyisesti, waan warsin

wakawalla muodolla, jota wanhus ei toki huomannut, "ja kuitenkin

tahdon minä wielä kerran teille puhua Hannasta sekä pyydän, että

tywenellä mielellä sanojani kuuntelisitte. Isä kyllä tietää, että

minä olen kaikissa asioissa koettanut mieltänne noudattaa ja siitä

asti, kun äitini kuoli, teille apua tehnyt niin paljon, kuin olen

jaksanut. Nyt olen minä wuoden ollut Hannan kihloissa ja monta kertaa

teitä rukoillut, että edes kerran saisin saattaa Hannan tänne,

näyttääkseni, minkä-moisen miniän teille kauppaan, waan te ette ole

sanojani korwiinnekaan ottanut. Te sanotte: hän on köyhä, mutta minä

sanon, että hänessä itsessänsä on rikkautta kylläksi. Teillä, isä, on

tawaraa enemmän, kuin tarwitsette, ja täällä mökissä on kyllä tilaa

meille kaikille. Mitäpä se sitte, waikka hän onkin köyhä."

"Ei, kiitoksia wain, en minä mitään nurkka-hiiriä tarwitse - Sinä

tahtoisit näyttää häntä! -- mukamaakin näytettäwää -- kaikki ne owat

yhtäläisiä. Ei, yhden minä olen nähnyt, sen sinä kyllä tunnet, joka

minulle sopii miniäksi -- se on sepän Liisa. Hänen isällänsä on talo

sekä sekä paljo irtainta tawaraa, ja tyttö itse on myöskin kelpo

ihminen, mutta Hanna on perin köyhä, eikä hän äitinsä, tuon ylpeän

lesken, kuoltua myöskään mitään peri."

"Tuossa teette wäärin, isä, että pidätte noin paljon maailmallisesta

tawarasta", wastasi Pekka, "waan olisiko mahdollista, että tahdotte

kostaa Hannalle ja minulle sen, että teidän nuorena ollessanne

Hannan äiti halukkaammin otti köyhän renki-miehen kuin rikkaan

Kalastaja-Lassin, joksi teitä kutsutaan? Se olisi, isä, teille

häpeäksi! Mutta nyt tahdon myöskin minä sanoa teille wiimeiset

sanani. Isäni kyllä tietää, että maailma on lawea, sekä että minulla

on tilaa muuallakin, kuin kalastajan mökissä. Minulla on wankat kädet

ja luottamus jumalaan. -- Mutta -- enpä nyt tahdo kanssanne kinata

tänä iltana, sillä nytpä on lauwantai-ilta, ja huomenna menemme

yhdessä rippi-kirkkoon. Antakaa minulle werkot, että menen niitä

laskemaan; kauan en poissa wiiwy."

Pekka wiskasi werkot olallensa ja lähti rannalle. Hetken kuluttua

kuului airojen hiljainen loiske lahdelta.

Kalastaja-Lassi pisti tupakkaa piipun-nysäänsä, sytytti sitä ja

mumisi itseksensä: "Hm -- tyhjää puhetta -- turhia hullutuksia - hm."

Näin sanottuaan waipui hän sywiin ajatuksiin. Mitäpä hän mietiskeli?

-- Kukatiesi ajatteli hän poikansa sanoja: Maailma on lawea, ja

muuallakin on tilaa kuin kalastajan mökissä. -- Kentiesi ajatteli

Lassi, että hänen yksin jäätyänsä tuntuisi mökki hänestä hänelle

kowin tyhjältä. Miettiessään puhalteli ukko sakeita sawu-pilwiä,

jotka haihtuiwat ja katosiwat ilta-tuuleen.

Hanna oli kaunis tyttö, sen kyllä kaikki myönsiwät, ja hän oli

myöskin iloinen sekä lempeä. Häntä sanottiin köyhäksi, mutta Pekan

mielestä hän oli rikas, eikä tuo ollut ihmettäkään, sillä hänen

äänensä oli heleä kuin hopea, terweytensä raitis sekä taitonsa hywä,

ja paras puhtain kulta löytyi kätkettynä hänen sydämmestään -- senpä

wuoksi oli Hanna Pekan silmissä kalliimpi kuin hohtawin timantti.

Aurinko kaunistutti loistollaan koko seutua, kun kirkon-kellot

pyhä-aamuna rupesiwat kajahduksellansa ihmisiä kokoon kutsumaan.

Kirkon-mäelle seisattui sinne tänne eri joukkoihin wäkeä, waan kun

yhteen soitettiin, riensiwät kaikin kirkkoon.

Saarnastuolin lähellä istui Hanna äitinsä wieressä, hän katseli

kirkkain silmin opettajaa, tarkasti kuunnellen hänen opetuksiaan.

-- Taaempana kirkossa istui Kalastaja-Lassi sekä Pekka. Kun pappi

saarnassaan puhui siitä tawarasta, jota ei koi syö eikä ruoste

raiskaa, tuntui Lassin mielestä, ikään-kuin olisi kaikki häneen

katsoneet. Jumalan palweluksen päätettyänsä tuli pappi kuorin

laattialle ja ilmoitti kansalle, että hänelle oli lähetetty Piplia,

joka oli lahjoitettawa seurakunnan taitawimmalle ja siweimmälle

neidolle, ja kun Kirkkoherra nyt mainitsi Hannan nimen sekä wiittoi

häntä tuota kallista lahjaa ottamaan, silloin katsoi myöskin

Kalastaja-Lassi kuoriin päin. Mitäpä hän siellä näki? Nuoren naisen,

jonka ihanille kaswoille aurinko juuri laski kultaiset säteensä, ja

joka seisoi siinä nöyränä, kiitollisena. Mitä näki hän seurakunnan

silmissä? Kunnioitusta - ja kun hän katsoi Pekkaan sekä näki hänen

silmissään ilo-kyyneleitä, silloin hän ymmärsi poikansa sanat, että

Hannalla olisi rikkautta kylläksi. "Itse-päinen" painoi päänsä

nöyrästi alas, ja hänen sydämmensä pehmeni kuin jää kewäisen auringon

loisteessa.

Kirkon-menot oliwat loppuneet, mutta kirkon-mäellä tunkeusiwat Hannan

tuttawat hänen ympärillensä, waan Pekka wähän etäämpänä seisoi

odottaen, että hänkin wuorostansa pääsisi Hannan tykö. Silloin

Kalastaja-Lassi hiljaa löi häntä olalle, kuiskaten: "Mitäs tässä

katselet, mene kohta tytön luokse ja ilmoita hänelle, että miniää,

jota poikani on minulle tarjonnut, odotan minä tänä iltana." Näin

sanottuaan riensi ukko pitkillä askeleilla kotia.

Miniä tuli kalastajan mökkiin, eikä pitkiä aikoja kulunutkaan,

ennenkuin hän jo sinne jäi emännäksi; ja maailma on lawea ja tilaa on

kyllä muuallakin, mutta Pekan maailma on kalastajan mökki. Iloisena

laskee hän werkkojansa lahteen, ja hänen nuori waimonsa istuu

tyytywäisenä weneessä, laulaen:

Airoillani lykkelen

Weneheni wesillen,

Kiidän mielell' iloisella

Wälkkywillä lainehilla,

Aatellen: ei parempi

Saattais olla onneni.

Armahani seurassa

Rauhaisessa kodissa

Werkkoani kutoelen

Muistojani miettielen,

Aatellen: ei parempi

Saattais olla onneni.

Eikä ole haittana

Mulle maailman tohina.

Olla saatan onnellisna,

Rikkaana, jos tyytywäisnä

laulan: eipä parempi

Saattais olla onneni.

Kalastaja-Lassi mökkinsä edustalla usein istuu puhaltaen sawu-pilwiä

ja hartaasti kuunnellen, kun miniänsä lukee pipliasta, jonka sai

kirkkoherralta, ja silloin ajattelee hän, että kulta, joka löytyy

sydämmestä kätkettynä, on toki suuremmasta arwosta ja tuottaa enemmän

korkoa kuin se, jota tallennetaan arkun pohjalla.

Onnen Kukkaset.

Satu.

Eräässä kauniissa laaksossa asui muuan maan-wiljeliä waimonsa ja

lastensa kanssa. Hänen maa-tilansa ei ollut suuri, mutta ahkeralla

työn-teolla sai hän toki tarpeeksi elatusta wähäiselle perheellensä.

Tässä asui hän tyytywäisenä, ja hänen asuntonsa ympärillä kaswoi

runsaasti onnen kukkasia.

Onnen kukkaset oliwatkin erinomaisia kukkia. Lapset eiwät tietäneet,

kuka niitä oli istuttanut, ja kun he tätä isältänsä kysyiwät, niin

hän wastasi:

"Me olemme ne saaneet lahjaksi ylhäältä, ijankaikkisen onnen

herralta."

Eräänä iltana istuiwat nuorimmat lapset leikitellen pihalla; he

kuunteliwat koiran haukuntaa, joka silloin tällöin metsässä wuorten

wälistä kajahteli, sillä kartanon herra oli metsästämässä, mutta

äkkiä juoksi nuori hirwi metsästä oikoiseen lasten luo, se katseli

heitä rukoilewin silmin, ikään-kuin olisi heiltä apua pyytänyt, sillä

sitä wainottiin -- wiattomuus turwasi wiattomiin.

Lapset hywäiliwät hirweä, mutta samassa he peljästyiwät, sillä

metsästä tuli ratsastaja ajaen aika wauhtia; tämä oli itse kartanon

herra, ja hänen aluettansa oli tuo laaksossa olewa wähäinen

maa-tilakin. Hän oli uljaasti waatetettu, mutta hänen silmänsä

katsanto oli synkkä, hänen otsassansa sywiä ryppyjä, ikäwyys ja

onnettomuus oli ne siihen liika aikaisin kaiwanut.

Kartanon herra näki nyt uhrinsa ja aikoi juuri ampua, mutta

samassa sattuiwat hänen silmänsä näkemään onnen kukkasia, jotka

ystäwällisesti hänelle noikkasiwat. Hän laski heti pois pyssynsä, ja

silmänsä loistiwat lempeästi, kun hän astui alas hewosen seljästä

ja kiiruhti talon tupaan päin. Maamiehen waimo tuli portailla häntä

wastaan, ja lapset meniwät kaikin äitinsä ympärille, jossa he sitte

uuteliaasti katseliwat wierasta.

"Noh! Jopa toki wiimein löysin nuo kukkaset", sanoi kartanon

herra, "niitä olen hakenut ympäri maailmaa ja olen antanut isot

raha-summat saadakseni edes yhden ainoan näitä kukkasia, mutta kaikki

hakemukseni on ollut turhaa, ja nyt löydän ne minä täällä köyhimmällä

alustalaisellani ja noin runsaasti; minä tahdon ne kullalla maksaa ja

istuttaa ne puutarhaan kartanoni ympärille."

"Armollinen herra", sanoi wiimein maan-wiljeliän waimo, "ei mikään

kulta ole niin suuressa arwossa meille kuin nämät kukkaset, ja ne

lakastuisiwat teidän puutarhassanne, sillä nuot menestywät ainoastaan

silloin, kuin ijankaikkisen onnen herra ne meille lahjoittaa."

Silloin wihastui kartanon herra; hän tempasi juurinensa muutamia

kukkasia maasta, ja läksi wihoissaan pois.

Kotia tuntuansa istutti hän kukkaset hopea-astioihin, kasteli ja

hoiti niitä, mutta ne surkastuiwat wain ja pian warsin lakastuiwat

somissa hopea-astioissaan.

Silloin kartanon herra kiroten nousi istualta, käski palweliansa

satuloida hewosen ja ratsasti sitten ikään-kuin tuuliais-pää

maamiehen laaksoon.

Aurinko oli juuri laskenut, kun hän ennätti taloon; pienet lapset

oliwat jo menneet lewolle, ja wanhin tytär istui tuwan peräisessä

kamarissa wanhempainsa seurassa. Kun maamies näki herransa tulewan,

kiiruhti hän jo portaille wastaan ottamaan, mutta seisahtui tässä

warsin peljästyksissään, sillä hänen herransa silmät pyöriwät wihasta.

"Orja!" huusi kartanon herra, "sinun matalan asuntosi ympärillä

kaswaa kukkasia, jotka heti lakastuwat minun komioissa huoneissani;

sen wuoksi olen nyt päättänyt, että sinun pitää ennen auringon nousua

perheinesi muuttaman pois tästä talosta, sillä minä tahdon itse asua

näitten kukkasten keskellä, joita ei kaikella kullallanikaan saa

menestymään kartanossani."

Suotta rukoili maamies ja hänen waimonsa, joka myöskin oli tullut

ulos, kartanon herraa päätöksestään luopumaan, hän oli taipumaton.

Silloin tuli maamiehen nuori tytär tuwan owesta ulos ja lankesi

polwillensa kartanon herran jalkain eteen ja huudahti: "Herra,

herra! Älkäätte ajako meitä pois kodostamme, sillä silloin saatte

ijankaikkisesti kaiwata niitä kukkasia, joita nyt omaksenne

tahtoisitte. Katsokaatte wain ympärillenne, ne lakastuwat jo! Mutta

jos osoitatte laupeutta ja armollisuutta kaikille, silloin on teillä

näitten kukkasten siemen omassa sydämmessänne."

Kun kartanon herra näki tämän ihanan neitosen kyyneleiset silmät,

heräsi hänen hekumallinen, syntinen, kowa sydämmensä ja hänen

silmissään kimalteli kaksi kirkasta helmeä -- katumuksen kyyneleet,

sillä hän suri nyt entistä elämäänsä, turhuudessa wietettyjä

päiwiänsä. Hän huokasi sywään, nousi hewosensa selkään ja riensi

takaisin kartanoonsa.

Muutamia wiikkoja oli kulunut, ja kartanon herra wei maamiehen nuoren

tyttären morsiamenansa komeaan kartanoonsa. Päiwät, wiikot, kuukaudet

kuluiwat, jopa wuosikin joutui loppuun, ja kartanon herra tunsi

itsensä ylen onnelliseksi, sillä maamiehen tytär oli hywä ja lempeä

waimo, ja rauha oli häntä seurannut kartanon uljaisiin huoneisiin.

Kartanossa oli iso ilo, sillä herran waimo oli miehellensä

lahjoittanut pojan, josta herra oli sanomattoman onnellinen; hän meni

puutarhaansa saadaksensa oikein hartaasti Jumalaa kiittää onnesta, ja

katso! Siellä kukoisti nyt koko kartanon ympärillä onnen kukkasia.

Nähdessänsä näitä rakkahia kukkia, itki kartanon herra ilosta ja

laski itsensä polwilleen kiittäen ijankaikkisen onnen herraa tästä

hänen lahjastansa, ja siitä asti kaswoiwat nämät harwinaiset kukkaset

aina kartanon puutarhassa.