Hämeenlinna,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapaino,
1878.
Sisällön-luetteloa:
Pitkän-niemen synty (alkuperäinen)
Rikas köyhänäkin (alkuperäinen)
Katri (mukailema)
Tekla (mukailema)
Kalastaja-Lassi (mukailema)
Onnen Kukkaset (suomennos)
Pitkän-niemen synty.
(Tarina.)
Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järwen pohjoispuolella korkean
Kappolanwuoren takana eräs mahtawa hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli
pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kaswot werewät, ja kähäräiset
hiukset walkoiset kuin ketopellawat. Aimo oli hywä metsästäjä, metsot
ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekiwät
hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko
metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasiwat ja palweliwat
ja kunnioittiwat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä.
Katumaan eteläisellä puolella Mantereenwuoren takana asui myöskin
mies: kowa, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut
lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palwelijoita,
jotka pitkät keihäät kädessä oliwat warjelemassa hänen kotoansa, eikä
kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä
hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat
ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta
Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, wapaana
kuin lintunen, ja missä hän wain joutui muitten ihmisten pariin, oli
hän terwetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa
runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla
katsellut soreaa Aimoa, waan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä
eikä sulohuulensa woineet Aimon sydäntä kahlehtia -- wapaus ja
metsästäminen oli hänelle aina wain rakkahinta.
Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo wäsyneenä oli palannut
metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanwuorelle lepäämään.
Täällä hän katseli nyt mielihywällä Katumaan wälkkywää wedenpintaa ja
tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järweä; mutta
siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet
makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana
kaikuwan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki
Mantereenwuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle
käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: "Aimo, sorea, wäkewä Aimo, auta
minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!" Ilta-aurinko laski
wiimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo
häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän
huusi, nyt ihastuneena: "Lempi, minä sinut pelastan, waikka wiimeiset
woimani menettäisin!"
Nämät sanat huusi Aimo warsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli
ympärilleen -- ilta-aurinko säteili wielä läntisellä taiwaanrannalla,
mutta Mantereenwuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja
katseli taas wuorelle päin, waan eipä Lempeä näkynyt. "Minä hohko!"
huudahti nyt Aimo, "olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on wienyt
rauhani." -- Näin ajatellessaan hän kuuli warsin läheltä metsiköstä
laulun äänen, ja laulun sanat kuuluiwat:
"Ensin on metsä, ja sitten on wettä, ja sitten on korkea wuori, ja
sen korkean wuoren takana on neito kaunis ja nuori."
"Mistäpä tuo laulaja on?" sanoi itseksensä Aimo, "eipä hän minun
wäkeni joukosta ole." Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki
nuorukaisen, joka istui puun juurella.
"Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?"
kysyi Aimo.
Nuorukainen wastasi: "Paljon sinä kyselet, wäkewä Aimo, mutta wielä
enemmän tahdon sinulle wastata: Lauloinpa sen wuoksi, että laulullani
toiwoin woittawani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä
luoksesi. Kowan Kammon palweluksesta tulen. Olen siellä wähän aikaa
ollut, waan en wiihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla
Mantereenwuoren takana on neito niin ihana kuin kewäinen aamu. Kammo
on ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä
ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois wankeudestansa,
mutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat.
Tyttö raukka ei pääse laweammalle yksin kulkemaan kuin tuonne
Mantereenwuorelle, sillä Kammon wartijat owat hänet niin ahtaalle
piirittäneet; mutta wäkewä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja
mahtawa, pelasta Lempi Kammon kahleista!"
"Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?"
"Onpa niin."
"Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen,
oman ihanteeni nähdä?"
Nuorukainen wastasi: "Joka ilta wähän ennen auringon laskua tulee
Lempi Mantereenwuorelle itseänsä ulkoilmassa wirkistyttämään. Ole
niihin aikoihin täällä wuorella, silloin hänen saat nähdä."
"Sen teenkin", sanoi Aimo iloisesti, "mutta mene sinä, nuorukainen,
takaisin Kammon palwelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita
hänelle, että Aimo, waikka sydänwerensä wuodattaisi, on hänet
pelastawa Kammon kahleista. Tulewana iltana, ennenkuin aurinko on
maillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna.
Lähde nyt; toimita tehtäwäsi, ja onnea matkallesi!"
Nuorukainen meni, jättäen Aimon sywiin mietteisiin. Kun toisen päiwän
aamu koitti, kokosi Aimo kaikki wäkensä Kappolanwuorelle, kertoi
heille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: "Mikä nyt olisi paras
pelastuskeino?"
Yksi joukosta wastasi: "Pian on wene kokoon kyhätty, tuokaamme siinä
Lempi."
"Ei sowi", sanoi Aimo. "Kammo ja Ahti owat yksissä liitoissa; pian
hän, weden isäntä, karille weneen wiskaisi ja muruiksi musertaisi.
Parempi neuwo tarwitaan." Taas tuumattiin, ja wihdoin Aimo lausui:
"Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtäwä."
"Viisas Aimo on keinon keksinyt", sanoiwat miehet, "kaunis nurmipolku
on Lemmelle tehtäwä."
Nyt ruwettiin järween ajamaan kiwiä ja kantoja, multaa ja soraa.
Sukkelaan joutui työ, waan illan tultua, kun aurinko juuri oli
laskemaisillansa, jätti työwäki hämmästyneenä työnsä ja huusi
osottaen sormillansa Mantereenwuorelle päin:
"Katso, wäkewä Aimo! Tuolla on Luonnotar!"
"Se on warmaankin Tellerwo, metsän kaunis tyttö!" huusiwat muutamat.
"Ei, ei, se on Lempi suloinen", wastasi Aimo. "Minä hänet tunnen,
unelmani kaunottaren." Sitte hän huusi: "Lempi, sinun wapautesi hetki
lähestyy!" -- ja kaiku wei sanat Lemmelle.
Päiwä kului; jo oli polku niin pitkälle walmistunut, että se
kauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt
pitemmäksi saatukaan, -- työntekijät koettiwat työtänsä jatkaa,
mutta turhaan, -- järwi oli sywä ja pohjaton, sitä ei woinut
täyttää. "Pois, pojat", sanoi Aimo, "Älkää turhaan työtä tehkö,
jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suwaitse työtämme, hän on
tehnyt järwen pohjattomaksi; waan eipä tästä niemen päästä ole pitkä
Mantereenwuorelle. Katumaa on nyt tywen, ja Ahti nukkuu, minä uin
Mantereelle ja tuon Lemmen wapaana tänne."
"Tee se, wäkewä Aimo", sanoiwat hänen seuralaisensa, "silloin olet
suurimman urhotyösi tehnyt."
Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taiwaanrantaa. Järwi lepäsi
tyynenä, wälkkywänä. Aimo katseli Mantereenwuorelle päin ja jopa
näki, mitä toiwoi näkewänsä, sillä Lempi seisoi wuorella.
"Nyt on pelastuksen hetki!" huudahti Aimo, ja Lempi wiipoitteli
punaista ruususeppelettä wastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi
järween ja pikaisesti ui toiwottuun rantaan, jossa hän Lempensä
tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo
sanottawaa, etteiwät huomanneet, että se aika, jonka Lempi wuorella
sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli
Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:
"Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!"
Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järwen
helmaan. Mutta samassa tuli Kammo wuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi
nyt oli toisen omana, julmistui hän kowasti ja kirkasi: "Aimo! Lempi!
Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät
järwen sywyyteen upottawa."
"Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo", wastasi Aimo, uiden
eteenpäin. Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järwelle, ja jota enemmän
Aimo pyrki Pitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet weiwät
toisaalle. Vielä Kammo kerran kirkasi: "Lempi, palaja, taikka waiwut
järwen pohjaan!" -- mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen
suloisella äänellä:
"Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla woi!"
Samassa tuli suuri laine, peittäen järwen sywyyteen Aimon ja Lemmen,
mutta kaiku wei Lemmen sanat metsään, joka järweä ympäröitsi. Tapio,
metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kaswatti
siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi waipuiwat, kauniin saaren. Vaan
Kammo seuroinensa läksi wihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta
saaressa puut kauniina kaswawat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on wienyt
niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on wuosien
kuluessa niistä kaswattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen
nuorukainen tywenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee,
kuulee hän puitten latwoista hiljaisen huminan -- se kuiskaa hänen
korwiinsa Lemmen sanat: "Vapaus ja rakkaus, -- niitten eestä kuolla
woi!"