"Tahdon puhua teille tapahtuneista asioista omalla tavallani; mutta te
joka tapauksessa tulette ymmärtämään puheeni. Tahdon alkaa alusta,
kertoa ensin itsestäni ja naisesta sekä sitten myöskin miehestä."
Intiaani siirrähti lähemmäksi tulta, aivan kuin olisi hän pelännyt tuon
jumalten lahjan katoavan. Malemute Kid käänsi ylemmäksi rasvalampun
sydämen ja käänsi sen siten, että sen valo lankesi kertojan kasvoille.
Prince ryömi ylös sängystään ja istui lähelle toisia.
"Olen Naas, päällikkö ja päällikön poika, syntynyt auringonnousun
ja -laskun välisenä aikana pimeällä vedellä isäni _oomiak'issa_. Koko
yön taistelivat miehet airojen ääressä naisten tyhjentäessä laineitten
veneeseen räiskyttämää vettä. Suolainen vaahto jäätyi äitini rinnoille,
ja viimein hiljeni hänen hengityksensä, ja hänen sielunsa seurasi
myrskyn mukana kauaksi, kauaksi pois. Mutta minä -- minä ulvoin kilpaa
meren ja myrskyn kanssa ja jäin henkiin. Me asuimme Akatanilla..."
"Missä?" kysyi Malemute Kid.
"Akatanilla, eräällä Aleutein saarista. Akatan on Chignikin, Kardalakin
ja Unimakin takana. Kuten sanoin, asuimme me Akatanilla, joka on
keskellä merta maailman ääressä. Me pyydystimme kaloja, hylkeitä ja
saukkoja, ja meidän majamme sijaitsivat kallioiden lomassa metsänreunan
ja keltaisen rannan välissä. Meidän lukumäärämme, samoin kuin meidän
maailmammekin, oli hyvin pieni. Idässä oli vieraita maita, saaria kuten
Akatankin -- ja me luulimme koko maailman sisältyvän noihin saariin.
"Minä olin erilainen kuin muut heimolaiseni. Rannalla oli joukko
katkenneita ja vääristyneitä kaaripuita ja vettyneitä lankkuja -- ne
olivat jätteitä venheestä, jollaista heimoni ei koskaan ollut
rakentanut. Ja sitä paitsi muistan vielä, että eräällä kohdalla saarta,
josta on avoin näköala kolmelle suunnalle merelle, kasvoi korkea ja
suora mänty, joita tavallisesti ei Aleuteilla tapaa. Kerrottiin, että
kaksi miestä oli saapunut saarelle tuossa venheessä, joka nyt hylkynä
makasi rannalla. He olivat valkoisia kuten tekin ja heikkoja kuin
lapset hyljeajan kuluessa loppuun ja miesten palatessa tyhjin käsin
kotiin. Kaiken tämän olen kuullut vanhoilta ukoilta ja akoilta, jotka
taas ovat kuulleet sen isiltään ja äideiltään. Vieraat valkoiset miehet
eivät pitäneet meidän tavoistamme, mutta he vahvistuivat saatuaan kalaa
ja rasvaa ja pian olivat he väkevämpiä kuin me. He rakensivat kumpikin
itsellensä oman talon ja ottivat parhaat naisistamme puolisoikseen, ja
ennen pitkää syntyi heille lapsia. Niin syntyi myöskin hän, josta
sittemmin tuli isäni isoisä.
"Kuten jo äsken mainitsin, olin minä erilainen kuin muut heimolaiseni,
sillä suonissani juoksee mereltä saapuneen valkoisen miehen voimakasta
verta. Kerrotaan meillä olleen omat lakimme ennen valkoisten miesten
saapumista. Mutta he olivat ylpeitä ja taisteluhaluisia, ja he
taistelivat miehiämme vastaan, kunnes ei enää ollut hengissä
ainoatakaan, joka olisi uskaltanut taistella. He tekivät itsensä
päälliköiksi, poistivat vanhat lakimme ja antoivat meille uudet, joiden
mukaan mies siitälähtien oli isänsä eikä äitinsä poika, kuten siihen
saakka oli ollut asianlaita. He määräsivät myöskin, että ensiksi
syntynyt poika perii isänsä omaisuuden ja että toisten veljien ja
sisarten pitää parhaansa mukaan auttaa häntä. He antoivat meille
muitakin lakeja. He opettivat meille uuden tavan pyydystää kaloja ja
surmata karhuja, joita metsät olivat täynnä, ja samoin opettivat he
meidät kokoomaan suuria varastoja vaikeita aikoja varten. Kaikki tuo
oli hyvää.
"Mutta kun he olivat päässeet päälliköiksi, eikä kansassamme ollut enää
ainoatakaan miestä, joka olisi rohjennut uhmata heitä, alkoivat nuo
kummalliset valkeat miehet sotia toisiansa vastaan. Ja se, jonka verta
juoksee minun suonissani, pisti hyljekeihäänsä käsivarren pituudelta
tuon toisen valkean miehen ruumiiseen. Heidän lapsensa jatkoivat
taistelua, ja aina minun aikoihini saakka surmasivat he toisiaan. Minä
olin ainoa suvustani. Toisessa suvussa oli vain yksi tyttö, Unga, joka
asui äitinsä luona. Isämme, hänen ja minun, eivät eräänä päivänä
palanneetkaan kalastusmatkalta; mutta nousuvesi kuljetti sittemmin
heidän ruumiinsa, jotka olivat lujasti takertuneet toisiinsa, kuolleina
rannalle.
"Ihmiset puhuivat paljon sukujen välisestä taistelusta, ja vanhat
miehet pudistivat päitänsä ja vakuuttivat taistelun alkavan uudelleen
minun ja hänen lapsien synnyttyä. Kaikesta tästä lörpöttelivät he
minulle minun vielä lapsena ollessa, ja lopulta aloin minä pitää Ungaa
vihollisena, joka antaa elämän lapsille, jotka tulevat taistelemaan
minun lapsiani vastaan. Ajattelin tätä joka päivä, ja kun kasvoin
nuorukaiseksi, kyselin toisilta, miksi asiat olivat sillä kannalla. Ja
he vastasivat: 'Sitä emme me tiedä, mutta niin on joka tapauksessa
asianlaita ollut esi-isiesikin aikana.' Minä ihmettelin, miksi niiden,
jotka eivät vielä ole syntyneetkään, täytyy jatkaa niiden taistelua,
jotka ovat jo kuolleet, enkä voinut huomata tällaista asiaintilaa
oikeudenmukaiseksi. Mutta ihmiset sanoivat, että niin täytyisi asian
olla, ja että minä olin vain ymmärtämätön nuorukainen.
"He sanoivat minulle, että minun pitäisi huolehtia siitä, että sukuni
tulisi vanhemmaksi ja voimakkaammaksi kuin Ungan suku. Se olisikin
ollut helppo tehtävä, sillä olinhan minä päällikkö, jota ihmiset
kunnioittivat esi-isieni lakien ja urotöiden sekä omistamieni
rikkauksien takia. Nuorista tytöistä olisi ken hyvänsä tullut luokseni,
mutta yksikään heistä ei ollut minun mieleiseni. Vanhat miehet ja
nuorten tyttöjen äidit kehoittivat minua kiiruhtamaan, sillä
metsästäjät alkoivat jo tarjoilla Ungan äidille suuria lahjoja hänen
tyttärestään; ja jos hänen lapsensa syntyisivät ennen minun lapsiani,
niin koituisi asemani sangen epävarmaksi.
"En kuitenkaan löytänyt ainoatakaan tyttöä, joka olisi miellyttänyt
minua, ennen kuin eräänä iltana palatessani kotiin kalastusretkeltä.
Aurinko oli taivaanrannassa loistaen suoraan silmiini, tuuli oli
navakka ja kajakit lensivät huimasti eteenpäin valkoisilla laineilla.
Sattumalta kulki Ungan kajaki minun kajakini ohitse, ja hän katsahti
minuun -- mustat hiukset liehuen kuin öinen pilvi ja posket kosteina
vaahdon pärskeestä. Kuten äsken sanoin, loisti aurinko suoraan
silmiini, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta kuinka olikaan, samassa
selveni minulle, että mieleni oli vallannut miehen ja naisen välinen
vetovoima. Hän katsahti vielä kerran minuun -- niin kuin vain Unga voi
katsoa -- ja minä tunsin uudelleen mielessäni miehen ja naisen välisen
vetovoiman. Toiset huutelivat äänekkäästi meidän kiitäessämme heidän
hitaitten _oomiak'iensa_ ohi ja jättäessämme heidät kauaksi taaksemme.
Mutta Unga hoiti hyvin airojansa. Sydämeni vavahteli kuin tuulen
pullistama purje, enkä minä voittanut häntä. Tuuli kasvoi, meri kuohui
valkoisena, ja kajakimme hyppelivät hylkeitten tavoin auringon
kultaamilla laineilla."
Naas kumartui tuolissaan samaan asentoon kuin ohjasinairoa hoitaessa --
näytti aivan kuin olisi hän uudelleen elänyt tuon kilpasoudun. Kaminin
vieressä oli hän näkevinään Ungan liehuvat hiukset ja hänen keinuvan
kajakinsa. Myrsky suhisi hänen korvissaan, ja hän tunsi suolaisen ilman
täyttävän sieramensa.
"Mutta Unga saapui ennen minua rannalle ja juoksi nauraen äitinsä
majaan. Suuri ajatus heräsi mielessäni sinä yönä -- ajatus, kyllin
arvokas kaiken Akatanin kansan päällikölle. Kun kuu oli noussut, menin
minä hänen äitinsä majalle ja katselin Yash-Nooshin tavaroita, jotka
olivat kootut majan ulkoseinustalle! Yash-Noosh oli kelpo metsästäjä,
jolla oli mielessä toivo päästä Ungan lapsien isäksi. Toiset nuoret
miehet olivat aikaisemmin painanneet seinustalle omaisuutensa ja olleet
pakoitetut ottamaan sen jälleen pois; jokainen nuori mies teki kasansa
korkeammaksi kuin edellisen oli ollut.
"Ja minä nauroin kuulle ja tähdille ja menin omaan majaani, jonne
kaikki rikkauteni olivat kootut. Minä kuljin monta kertaa edestakaisin,
kunnes kasani oli kymmenen kertaa suurempi Yosh-Nooshin kasaa. Siinä
oli auringonpaisteessa kuivattua ja savustettua kalaa; neljäkymmentä
karvaisen ja parikymmentä paljaan hylkeen vuotaa, joista jokainen oli
sidottu kiinni ja täytetty öljyllä; kymmenen karhunnahkaa, jotka karhut
olin omin käsin tappanut keväällä, sekä myöskin helmiä, peittoja ja
punakangasta, jotka kaikki olin vaihtanut kauempana idässä asuvalta
kansalta. Ja minä katsoin Yosh-Nooshin kasaa ja hymyilin. Sillä minä
olin Akatanin päällikkö, rikkauteni oli suurempi kuin kaikkien nuorten
miesteni, ja esi-isäni olivat suorittaneet suurtöitä, muodostaneet
lakeja ja saattaneet nimensä ikuisiksi ajoiksi kansan huulille.
"Aamun tultua meloin uudelleen Ungan äidin majalle. Kasani oli
koskematon. Naiset hymyilivät ja puhelivat leikillisesti keskenään.
Minä ihmettelin, sillä eihän koskaan oltu nähty edullisempaa tarjousta.
Seuraavana yönä kuljetin sinne lisää tavaroita ja vedin joukkoon
myöskin _oomiak'ini_, joka oli arvokkaampi kuin kaksikymmentä kajakia
yhteensä. Aamulla oli kaikki korjattu pois.
"Sitten aloin valmistella häitä, ja idässä asuva kansa saapui hääruuan
ja _potlach'in_, hääjuhlan takia saarellemme. Unga oli neljä
auringonkierrosta vanhempi minua, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta
minä olin päällikkö ja päällikön poika, joten ikä ei tässä asiassa
merkinnyt mitään.
"Mutta sitten näkyi kaukana valtamerellä purje, joka myötätuuleen kulki
kohti saartamme, ja tuli yhäti suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivan
pyykatista virtasi kirkas vesi, ja miehet ponnistelivat pumppujen
ääressä. Keulassa seisoi komea mies, joka jakeli käskyjä ukkosen
jyrinää muistuttavalla äänellä. Hänen silmäinsä väri oli
kalpeansininen, ja hänen päätänsä kantoi mies, joka muistutti
merileijonaa. Hänen hiuksensa olivat keltaiset kuin etelän syksyinen
olki tahi hamppuköysi, jota merimiehet punovat.
"Viime vuosina olimme me usein nähneet kaukana valtamerellä vieraita
aluksia, mutta tämä oli ensimäinen, joka laski Akatanin rantaan. Juhla
keskeytyi ja naiset ja lapset pakenivat majoihin, mutta me miehet
jännitimme jousemme ja odottelimme keihäät käsissä. Mutta laivan
laskettua rantaan eivät vieraat välittäneet mitään meistä, vaan
ryhtyivät puuhailemaan omissa hommissaan. Kun vesi luoteen
vaikutuksesta aleni, kaatoivat he kuunarinsa ja korjasivat suuren läven
sen pohjassa. Silloin uskalsivat naiset tulla jälleen esille, ja juhla
jatkui.
"Veden noustua ankkuroivat merimiehet aluksensa syvälle vedelle ja
saapuivat sitten luoksemme. He toivat mukanaan lahjoja ja käyttäytyivät
meitä kohtaan ystävällisesti, joten oli luonnollista, että minä kutsuin
heidät juhlaan ja tarjosin heille ystävyyslahjoja, joita olin antanut
toisillekin vieraille, sillä olihan hääpäiväni, ja olinhan minä
Akatanin päällikkö. Mies, jolla oli päässään leijonanharja, saapui
myöskin, ja hän oli niin suuri ja väkevä, että maa näytti vapisevan
hänen jalkojensa alla. Hän katseli lakkaamatta Ungaa ja piti
käsivarsiaan ristissä rinnallaan. Hän viipyi siihen saakka, kunnes
aurinko katosi ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Sitten palasi hän
laivaansa. Minä tartuin Ungan käteen ja ohjasin hänet majaani. Naiset
nauroivat ja laskivat leikkiä, kuten on tapana sellaisissa
tilaisuuksissa. Mutta me emme välittäneet siitä. Sitten jättivät he
meidät yksikseen ja menivät majoihinsa.
"Viime hälinän tauottua palasi merenkulkijain päällikkö takaisin.
Hänellä oli mukanaan joukko mustia pulloja ja me joimme niiden
sisällyksen ja tulimme iloisiksi. Te ymmärrätte -- minä olin vain
nuorukainen, ja olin koko ikäni elänyt maailmanääressä. Vereni tuntui
tulelta ja sydämeni löi keveästi kuin illan aalto. Unga istui nurkassa
makuuvuodilla ja näytti pelkäävän. Leijonanharjainen katsoi häneen
pitkään ja terävästi. Sitten saapuivat hänen miehensä, tuoden mukanaan
rikkauksia niin suuria, ettei sellaisia koskaan ennen ole ollut
Akatanilla. Niiden joukossa oli sekä suuria että pieniä ampuma-aseita;
ruutia, luoteja ja nallihattuja: kirkkaita kirveitä ja teräspuukkoja;
taiteellisia pikkuesineitä ja tavaroita, joiden vertaisia en koskaan
ennen ollut nähnyt. Kun hän merkkien avulla selitti minulle, että
kaikki tuo oli minun omaisuuttani, luulin minä häntä mahtavaksi
mieheksi, joka voi olla noin antelias, mutta sitten selitti hän
myöskin, että Ungan pitäisi seurata häntä hänen laivaansa.
Ymmärrättekö? Että Ungan pitäisi seurata häntä hänen alukseensa! Isäini
veri kuohahti kiivaasti suonissani, ja minä valmistauduin lävistämään
hänet keihäälläni. Mutta noiden mustien pullojen sisällys oli vienyt
voiman käsivarsistani; hän tarttui niskaani ja löi päätäni seinään.
Minä tulin heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi, ja jalkani horjuivat
allani. Unga kirkui, mutta vieras laahasi hänet siitä huolimatta
ovelle. Sitten nosti hän Ungan vahvoille käsivarsilleen, ja kun Unga
repi hänen keltaisia hiuksiaan, nauroi hän vain. Minä konttasin
rannalle ja kutsuin kansaani, mutta he olivat suunniltaan pelosta.
Ainoastaan Yosh-Noosh osottautui mieheksi, mutta he löivät häntä
airolla ja hän jäi liikkumattomana makaamaan rantahiedalle. Sitten
nostivat he laulellen purjeen mastoon, ja alus kulki matkoihinsa tuulen
mukana.
"Ihmiset sanoivat, että näin oli paras -- sillä nyt ei enää tapahtuisi
veritöitä Akatanilla. Minä en sanonut mitään; mutta minä odotin
seuraavaa täysikuuta, jolloin täytin kajakini kalalla ja öljyllä ja
läksin itäänpäin. Näin paljon saaria ja paljon kansoja, ja minä, joka
olin asunut maanääressä, huomasin nyt, että maailma oli hyvin suuri.
Minä puhuin merkkikielellä. Mutta kukaan ei ollut nähnyt etsimääni
kuunaria tahi miestä, jolla oli leijonanharja, ja he osottivat aina
itään. Minä makasin omituisissa paikoissa, söin outoja ruokia ja näin
kummallisia kasvoja. Monet nauroivat ja luulivat minua mielettömäksi.
Mutta väliin käänsivät vanhat miehet kasvoni valoon ja siunasivat
minua. Ja nuorten naisten silmät säkenöivät, kuin minä kerroin heille
vieraasta aluksesta, meren miehistä ja Ungasta.
"Siten saavuin minä viimein vaikeita myrskyjä koettuani Alaskaan.
Siellä oli kaksi kuunaria, mutta kumpikaan niistä ei ollut etsimäni.
Siksi jatkoin minä matkaani itäänpäin, ja maailma tuli yhä suuremmaksi.
Knamokin saarella en nähnyt jälkiäkään laivasta, enkä myöskään
Kadiakilla tahi Atognakilla. Siten saavuin eräänä päivänä vuorimaahan,
jossa miehet tekivät suurta reikää vuoreen. Rannalla oli kuunari, ei
kuitenkaan etsimäni, ja miehet lastasivat siihen vuoresta ottamiaan
kiviä. Se tuntui minusta lapselliselta, sillä koko maailmahan on täynnä
vuoria; mutta he antoivat minulle ruokaa ja asettivat minut työhön. Kun
kuunari oli painunut syvälle veteen, antoi kapteeni minulle rahaa ja
sanoi, että nyt voisin lähteä. Mutta minä kysyin, minne suunnalle hänen
laivansa lähtisi, ja hän osoitti etelään. Minä sanoin seuraavani häntä,
ja hän nauroi ensin, mutta koska hänen väestään oli osa sairaana, otti
hän minut laivaansa. Minä opin puhumaan heidän kieltänsä, reivaamaan
purjeita äkillisissä tuulenpuuskissa ja hoitamaan ruoria. Kaiken tuon
oppiminen ei ollutkaan minulle vaikeata, sillä isäini veri oli
samanluontoista kuin se, joka virtasi merimiesten suonissa.
"Luulin olevan helppo löytää hänet, jos vain pääsisin hänen oman
kansansa keskuuteen; ja kun me eräänä päivänä saimme maan näkyviimme ja
laskimme satamaan, odotin minä näkeväni siellä yhtä monta kuunaria kuin
kädessäni on sormia. Mutta siellä olikin aluksia vier'vieressä
peninkulman pituudelta, aivan kuin pikkukaloja kajakin pohjalla. Kun
minä kuljin laivasta laivaan ja kyselin jokaiselta miestä, joka oli
kuin merileijona, nauroivat he minulle ja vastailivat kysymyksiini eri
kielillä. Minä ymmärsin silloin, että nuo alukset olivat saapuneet
sinne maailman kaukaisimmista maista.
"Minä menin kaupunkiin katsellakseni joka miehen kasvoja, mutta heitä
oli kuin kaloja hietamatalikoilla, enkä minä voinut laskea heidän
lukumääräänsä. Jyrinä humisi korvissani, kunnes en lopulta kuullut
mitään, ja päässäni surisi yhtämittaisesti kaikki ympärilläni näkemäni
ja kuulemani. Minä kuljin yhäti eteenpäin ja eteenpäin, läpi maitten,
joissa aurinko hehkuvasti heloitti ja vilja nuokkui raskaana
suunnattomilla pelloilla ja joissa lukemattomat suuret kaupungit olivat
täynnä miehiä, jotka olivat kuin naiset, vääriä sanoja huulillaan ja
sydämet mustina kullanhimosta. Ja kaiken tuon tapahtuessa kalastelivat
ja metsästelivät heimolaiseni Akatanilla ja olivat onnellisia
uskossaan, että maailma on hyvin pieni.
"Mutta Ungan silmistä kalastusmatkalta palatessaan välähtänyt katse oli
lakkaamatta mielessäni ja minä tiesin aikoinaan löytäväni hänet. Näin
hänen vaeltavan hiljaisella tiellä illan pimetessä tahi myöskin
houkuttelevan minua yli viljamaitten, jotka olivat märkiä aamukasteesta
-- ja hänen katseessaan oli lupaus, jonka vain hän voi antaa.
"Sitten vaelsin minä läpi tuhansien kaupunkien. Jotkut ihmiset olivat
minulle ystävällisiä ja ruokkivat minua, toiset nauroivat ja toiset
taas kiroilivat. Mutta minä pidin kieleni kurissa, kuljin outoja teitä
ja näin ihmeellisiä asioita. Väliin työskentelin minä -- minä, joka
olin päällikkö ja päällikön poika -- minä työskentelin toisten hyväksi,
miesten hyväksi, jotka puhuivat karkeasti ja olivat rautaakin kovempia
ja jotka löivät kultaa lähimäistensä hiestä ja suruista. En kuullut
mitään hakemastani miehestä, ennen kuin palasin takasin merelle. Mutta
se tapahtui toisessa satamassa ja toisessa maassa, joka oli kauempana
pohjoisessa. Siellä kuulin minä kerrottavan tuosta keltatukkaisesta
jättiläisestä ja sain myöskin tietää, että hän oli hylkeenpyytäjä, joka
silloin oli parhaillaan kaukana valtamerellä.
"Silloin pestauduin minä eräitten laiskojen Siwashien seurassa
muutamaan hyljekuunariin ja seurasin hänen jäljetöntä tietänsä
Pohjolaan, jossa metsästys oli parhaillaan käynnissä. Me olimme merellä
useita pitkiä kuukausia ja kuulimme puhuttavan paljon hänen hurjista
teoistaan. Mutta kertaakaan emme me tavanneet hänen alustaan. Me
kuljimme kauemmaksi pohjoiseen, aina Pribyloffin saarille, tapoimme
rannikoilla joukottain hylkeitä ja kuljetimme niiden lämpimät ruumiit
alukseemme, kunnes rasva ja veri valui virtanaan pyykateistamme, eikä
kukaan voinut pysyä kannella. Sitten meitä rupesi ajamaan muuan
höyrylaiva, joka ampui meitä suurilla pyssyillä. Mutta me nostimme
mastoihin kaikki purjeet, jolloin laineet vyöryivät yli kannen ja
huuhtelivat sen puhtaaksi, ja sitten syntyi sumua ja me pääsimme
pakoon.
"Sitten kuulimme kerrottavan, että meidän paetessamme höyrylaivaa
saapui tuo keltatukkainen jättiläinen Pribyloffin saarille ja meni
suoraan kauppa-asemalle, ja toisten hänen miehistään sitoessa
köysiin yhtiön palvelijoita, lastasivat toiset hänen alukseensa
suolaushuoneesta kymmenentuhatta tuoretta hylkeennahkaa. Minä sanoin
kuulleeni niin kerrottavan ja minä uskon sen olleen totta. Sillä
matkustaessani pitkin rantaa koskaan kohtaamatta häntä kuulin minä
kaikkialla kerrottavan hänen häikäilemättömyydestään ja rohkeudestaan.
Niiden kolmen maan, jotka ovat tuon pohjoisen meren ympärillä,
sanottiin lähettäneen merelle erityisiä hyvin varustettuja aluksia,
joille oli annettu tehtäväksi napata hänet kiinni. Kuulin myöskin
kerrottavan Ungasta; kapteenit ylistivät häntä ja sanoivat hänen aina
olevan tuon kultatukkaisen jättiläisen seurassa. Hän oli oppinut
valkoisten tavat, sanoivat he, ja oli onnellinen. Mutta minä tiesin sen
asian paremmin -- tiesin hänen ikävöivän takaisin oman kansansa
keskuuteen Akatanin keltaiselle rannikolle.
"Pitkän ajan kuluttua palasin takaisin satamaan, jonne olin saapunut
laivassa, jossa sain ensi opetukseni merimiesalalla, ja siellä sain
kuulla hänen menneen suuren valtameren ylitse pyydystämään hylkeitä
itäpuolella lämmintä maata, joka on etelään venäläisestä merestä. Minä,
joka olin nyt tullut merimieheksi, pestauduin hänen rotuunsa kuuluvien
miesten seurassa erääseen hylkeenpyytäjälaivaan ja seurasin häntä
hylkeenpyyntiretkelle. Tuon uuden maan lähistössä ei ollut hyvinkään
paljon laivoja. Mutta me seurasimme aivan hyljeparvien perässä ja
ajoimme niitä pohjoiseen. Kun hylkeet menivät Venäjän rajan toiselle
puolelle, alkoivat miehet peljätä ja napista. He eivät enää tahtoneet
työskennellä, josta syystä kapteeni käänsi laivan takaisin samalle
suunnalle, josta olimme saapuneet. Mutta minä tiesin, ettei
keltatukkainen merenkulkija peljännyt ja että hän seuraisi hylkeitä
aina venäläisille saarille, jonne saakka vain sangen harvat uskalsivat
lähteä. Siksi otin minä, tähystäjän nukkuessa etukannella, erään
hyljeveneistä ja kuljin aivan yksinäni lämpimään, pitkään maahan.
Sitten matkustin etelään tapaamaan Yeddo-lahden miehiä, jotka olivat
hurjia ja uhkarohkeita. Ja Yoshiwaran tytöt olivat pieniä, sileitä kuin
teräs ja somia nähdä. Mutta minä en voinut viipyä, sillä minä tiesin
Ungan liikuskelevan keinuvalla laivankannella tuolla kauempana
pohjoisessa hylkeitten kokoontumispaikoilla.
"Yeddo-lahden miehet kuuluivat maailman kaukaisimmissa kolkissa asuviin
kansoihin, eikä heillä ollut kotia eikä jumalia; he purjehtivat Japanin
lipun suojassa. Heidän seurassaan menin minä Kuparisaarten rikkaille
rannoille, jossa vuotakasamme kasvoivat ja kasvoivat. Tuolla
hiljaisella merellä emme tavanneet ainoatakaan alusta, ennen kuin
poislähtiessämme. Silloin haihdutti eräänä päivänä sakea tuuli
sumuvaipan, ja aivan editsemme kulki kuunari, jonka takana näkyi
venäläisen sotalaivan mustia tykinkitoja. Me pakenimme kiiruimmiten,
mutta kuunari kulki eteenpäin kolme jalkaa meidän kulkiessamme kaksi.
Ja kannella seisoi tuo mies, joka oli kuin merileijona. Hän hymyili
ylenkatseellisesti ja nostatti mastoon kaikki purjeet, jolloin laiva
kynti aaltoja laita veden alla. Myöskin Unga oli siellä -- näin hänet
heti -- mutta kun tykit alkoivat puhua, lähetti hän hänet kannen alle.
Kuten jo sanoin, kulkivat he kolme jalkaa, kun me kuliimme kaksi.
Huomasimme heidän aikovan kulkea ohitsemme ja jättää meidät pulaan.
Venäläiset ampuivat poikki mastomme, ja purjeemme jäivät haavoittuneen
merilinnun tavoin lepattamaan tuulessa. Mutta merileijonan kaltainen
mies katosi taivaanrantaan -- Unga mukanaan.
"Mitä me voimme tehdä? Tuoreet vuodat olivat kyllin sitovia todisteita.
He kuljettivat aluksen läheisimpään satamaansa ja sitten erääseen
autioon maahan, jossa saimme työskennellä suolakaivoksissa. Useat
meistä kuolivat, mutta toiset eivät kuolleet." Naas veti pois huovan
olkapäiltään ja paljasti selässään näkyvät, solmuruoskalla iskettyjen
kauheitten haavojen arvet. Prince työnsi nopeasti huovan paikoilleen,
sillä näky oli liian kauhea.
"Elettävänämme oli surullinen aika. Väliin koittivat jotkut paeta
etelään, mutta he menehtyivät matkalla. Siksi läksimmekin me
pohjoiseen, kun me teimme eräänä yönä kapinan ja anastimme
vartiosotilaiden ampuma-aseet. Tuo laaja maa oli täynnä rämeikköjä ja
suuria metsiä. Tuli pakkasia ja lunta maahan, eikä kukaan meistä
tiennyt tietä. Kuukausittain vaeltelimme noissa loputtomissa
metsissä -- en muista tuosta ajasta paljoa, sillä olimme nälkään
nääntymäisillämme ja laskeuduimme usein lumihangelle kuolemaan. Mutta
viimein saavuimme me kylmän meren rannalle. Silloin oli meistä jälellä
vain kolme miestä. Eräs näistä oli lähtenyt Yeddosta kapteenina ja hän
tiesi noiden suurten maitten aseman ja tunsi paikat, joissa voi jään
ylitse kulkea maasta toiseen. Kuljimme taas eteenpäin -- en muista enää
tarkoin -- kesti niin kauan -- kunnes jälellä oli vain hän ja minä.
Sattumalta kohtasimme viisi tuon maan asukasta, ja heillä oli koiria ja
nahkoja, mutta me olimme peräti köyhät. Me taistelimme lumihangessa,
kunnes nuo viisi olivat kuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja silloin
olivat koirat ja nahat minun. Kuljin ajojäällä, ja länsituuli heitti
minut rannikolle. Sitten seurasi Golovinlahti, Pastilik ja pappi.
Senjälkeen taas etelään, etelään, lämpöiseen auringonpaistemaahan,
jossa jo aikaisemminkin olin vaeltanut.
"Mutta meressä ei ollut enää saalista, sillä hylkeet alkoivat loppua.
Niinpä lähdin pois valtamereltä, joka ei ole koskaan levossa, ja menin
sisämaahan, jossa puut, talot ja vuoret aina pysyvät paikoillaan.
Matkustin kauan ja opin paljon, myöskin lukemaan kirjoja ja
kirjoittamaan. Oli hyvä, että nuo taidot opin, sillä arvelin myöskin
Ungan osaavan lukea ja kirjoittaa, ja kun aika on käsissä -- niin, te
ymmärrätte, kun aika on käsissä.
"Siten ajelehdin minä eteenpäin kuten pieni kalastajavenhe, jossa purje
voidaan nostaa, mutta jota ei voi ohjata. Mutta minun silmäni ja
korvani olivat aina valppaina, ja minä seurustelin miesten kanssa,
jotka olivat paljon matkustelleet, sillä arvelin heidän nähneen
keltatukkaisen jättiläisen ja Ungan. Viimein tapasin miehen, joka oli
saapunut vuorilta ja jolla oli mukanaan suuria kultaliuskoja sisältävä
kivi. _Hän_ oli kuullut puhuttavan heistä, _hän_ oli kohdannut heidät,
_hän_ tunsi heidät! He olivat rikkaita, sanoi hän, ja he asuivat
maassa, jossa löydettiin kultaa hiedan seasta.
"Se oli autio, kaukana sijaitseva maa. Mutta pitkän ajan kuluttua
pääsin minä leiriin, joka oli kätkeytynyt vuorien joukkoon. Siellä,
kaukana auringonvalosta, työskentelivät ihmiset öin ja päivin. Vielä ei
aika ollut käsissä. Minä kuuntelin ihmisten juttelua. Hän oli
matkustanut pois -- _he_ olivat matkustaneet pois -- Englantiin,
sanottiin, puhumaan ihmisille, joilla oli paljon rahoja, että he
yhdistyisivät ja muodostaisivat yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he
asuivat; se muistutti palatsia, jollaisia näkee vanhassa maailmassa.
Eräänä yönä ryömin minä sisään akkunasta nähdäkseni, kuinka hän
kohtelisi Ungaa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja arvelin, ettei
kuninkailla ja kuningattarilla voinut olla parempaa. Kaikki sanoivat
hänen kohtelevan häntä kuin kuningatarta ja pitävän hänestä paljon.
Useat halusivat tietää, mihin kansaan Unga oikeastaan kuului, mutta
kukaan ei sitä tiennyt. Niin, hän oli kuningatar, mutta minä olin
päällikkö ja päällikön poika, ja minä olin maksanut hänestä ennen
kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.
"Mutta miksi niin paljon sanoja? Minä olin merimies ja tunsin
laivatiet merellä. Seurasin heitä Englantiin ja sitten muihin maihin.
Väliin kuulin ihmisten puhuvan heistä ja väliin taas luin heistä
sanomalehdistä. Mutta kertaakaan en tavannut heitä, sillä he olivat
rikkaita ja matkustivat nopeasti, kun taas minä olin köyhä mies. Mutta
sitten kohtasi heitä onnettomuus, ja heidän rikkautensa haihtuivat
savupilvien tavoin. Sanomalehdet kertoivat siihen aikaan paljon heistä.
Mutta sitten ei heistä kuulunut mitään, ja minä tiesin heidän palanneen
takaisin siihen maahan, jossa he voivat kaivaa kultaa maasta.
"Köyhiksi tultuaan katosivat he muun maailman yhteydestä. Ja niin
vaeltelin minä leiristä leiriin, aina Kootenay-maahan, ja sieltä löysin
minä heidän kylmettyneet jälkensä. He olivat tulleet ja menneet, toiset
sanoivat yhtäälle ja toiset taas toisaalle, mutta useimmat vakuuttivat
heidän lähteneen Yukonin maahan. Kuljin sinne ja tänne, paikasta
toiseen, leiristä leiriin, ja aloin jo väsyä maailmaan, joka oli niin
suuri. Kootenayssa kohtasin miehen, erään alkuasukkaan Luoteismaasta,
joka läksi vaivaloiselle matkalle kanssani. Nälänhädän tultua huomasi
hän hetkensä lähestyvän, antoi minulle kartan ja vannoi jumalainsa
kautta kartassa mainitussa paikassa löytyvän paljon kultaa.
"Jonkun ajan kuluttua alkoi koko maailma vaeltaa Pohjolaan. Minä olin
köyhä mies; palkkauduin koiranajajaksi. Lopun tiedätte. Kohtasin heidät
Dawsonissa. Unga ei enää tuntenut minua, sillä olinhan ollut vain
nuorukainen, kun hän viimeksi näki minut, ja sitäpaitsi oli hänen
elämänsä ollut niin vaiherikas, ettei hänellä ollut aikaa ajatella
nuorukaista, joka oli maksanut hänestä niin suuren hinnan.
"Ja sitten? Te ostitte minut vapaaksi palvelusitoumuksestani. Minä
palasin takaisin Dawsoniin asioita järjestämään. Olin odottanut niin
kauan, että alkoi jo olla kiire. Päätin toimia omalla tavallani.
Tarkastelin kulunutta elämääni, muistelin kokemuksiani ja kärsimyksiäni
ja ajattelin pakkasta ja nälkää loputtomissa metsissä venäläisen meren
lähellä. Te tiedätte, että minä opastin itään -- hänet ja Ungan --
itään, jonne moni oli mennyt, mutta josta vain harvat olivat palanneet.
Minä ohjasin heidät seuduille, jossa lukemattomien miesten luut ja
kiroukset makaavat sen kullan joukossa, jota he etsivät.
"Tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Koiramme tarvitsivat paljon
ruokaa, mutta rekiimme ei mahtunut niin suurta varastoa kuin
tarvitsimme kevään kuluessa. Meidän täytyi palata takaisin ennen joen
jäistä vapautumista. Kätkimme ruokavaroja sinne tänne matkan varrelle,
jotta reet keventyisivät, emmekä tarvitsisi paluumatkalla peljätä
nälänhätää. Mc Questionissa tapasimme kolme miestä, ja heidän majansa
lähistöön rakensimme me varastomajan. Samaten teimme Mayossa, jonne
kaksitoista etelästä vuorten yli saapunutta Pellys-intiaania oli
pystyttänyt metsästysleirinsä. Senjälkeen emme itäänpäin matkatessamme
tavanneet enää ketään -- emme tavanneet mitään muuta kuin nukkuvan
joen, liikkumattoman metsän ja Pohjolan suuren hiljaisuuden. Kuten jo
äsken sanoin, tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Väliin emme, vaikka
ponnistelimme päivän läpeensä, voineet päivässä kulkea enempää kuin
kahdeksan tahi kymmenen peninkulmaa. Öisin nukuimme kuin kuolleet. Ja
koskaan, ei kertaakaan juohtunut heidän mieleensä, että minä olin Naas,
Akatanin päällikkö, vääryyden kostaja.
"Laadimme vielä yhden pienemmän varastomajan. Seuraavana yönä palasin
raivaamaamme tietä takasin ja hävitin varaston, hajoittaen sen
ylt'ympäriinsä, aivan kuin olisivat varasteluhaluiset ahmat tuon
ilkityön tehneet. Sitten ajoin reen, jota ohjasin, erääseen
virtapaikkaan, jossa jää oli heikkoa. Sinne jäivät sekä koirat että
reki. Hän ja Unga luulivat tapausta onnettomaksi sattumaksi eikä
miksikään muuksi. Tuossa reessä oli paljon ruokaa ja hukkuneet koirat
olivat olleet matkueen voimakkaimmat. Mutta hän nauroi, sillä hän uhkui
voimaa ja elämää. Jälellä oleville koirille antoi hän senjälkeen niin
vähän ruokaa, että niistä täytyi yksi toisensa jälkeen irroittaa
valjakosta ja jättää toisten syötäväksi. Sitä helpompi on paluumatka,
jolloin saamme kulkea varastolta toiselle ja syödä kylliksemme, sillä
koiratkaan eivät enää silloin ole ruoka-annoksiamme vähentämässä. Niin
todellakin tapahtui, sillä ruokavarastomme pieneni pienenemistään ja
viimeinen koiramme kuoli samana iltana, jolloin saavutimme matkamme
määrän, paikan, jossa makasivat kulta ja miesten luut sekä kiroukset.
"Päästäksemme tuohon paikkaan suuren vuoren sisustassa -- kartta ei
valehdellut -- täytyi meidän hakata kallioseinämiä peittävään jäähän
porrasaskelmia. Etsimme toiselta puolen laaksoa, mutta sellaista ei
näkynyt. Suuria lumihankia oli kaikkialla, ja siellä täällä kohottivat
mahtavat vuoret valkoisia huippujaan kohti kimaltelevia tähtiä. Ja
keskellä tuota omituista tasankoa, jonka piti olla laakso,
syöksyi lumi maan sisuksiin. Jollemme olisi olleet merimiehiä, olisi
tuo näky huimannut meitä. Mutta huolettomina seisoimme me nyt
kallionkaistaleella etsien katseillamme sopivaa laskeutumispaikkaa.
Eräässä kohdassa oli kallioseinämä hieman loivempi kuin muualla,
muistuttaen laivankantta myrskyssä. 'Siinä on helvetin portti', sanoi
hän. 'Menkäämme alas.' Ja niin teimmekin.
"Tasangon pohjassa oli ylhäältä heitetyistä puista rakennettu maja.
Kullanetsijät olivat kuolleet majassa yksi toisensa jälkeen, ja
tuohipalasista, joita näkyi siellä täällä, luimme me heidän viime
sanansa ja kirouksensa. Muuan oli kuollut keripukkiin, toiselta oli
toveri varastanut ruokavaraston ja ruudin ja paennut tiehensä; kolmatta
oli harmaakarhu pahoin haavoittanut; neljäs oli kuollut nälkään, ja
niin edespäin. Kultaa eivät he olleet jättäneet, vaan olivat kuolleet
sen viereen, kukin omalla tavallaan. Ja tuota hyödytöntä kultaa, jota
he olivat koonneet, oli majan lattia aivan täynnä.
"Mutta hänen sielunsa oli voimakas ja päänsä selvä -- miehen, jota niin
kauan olin ajanut takaa. 'Meillä ei ole lainkaan ruokaa', sanoi hän,
'josta syystä me vain tarkastamme kullan ja otamme selvän, mistä sitä
saa ja kuinka paljon sitä on saatavissa. Sitten poistumme me nopeasti
täältä, ettei kulta häikäisisi silmiämme ja huumaisi järkeämme.
Myöhemmin voimme paremmin varustettuina palata takaisin ja ottaa kaikki
omaksemme.' Ja me tarkastelimme suurta kultasuonta, joka kulki pitkin
kaivoksen kiviseinämää. Mittasimme sen ja tutkimme sen suunnan, otimme
näytteitä ja merkitsimme puihin merkkimme, että maa kuului meille.
Polviemme vapistessa ja sydämiemme takoessa kiivaasti, kapusimme
viimeisen kerran ylös mahtavaa kallioseinämää ja läksimme
paluumatkalle.
"Meidän täytyi taluttaa Ungaa välissämme, ja me kaaduimme usein, mutta
viimein saavuimme me ensimäiselle varastollemme. Mutta siellä ei
ollutkaan elintarpeita! Olin suorittanut tehtäväni hyvin, sillä hän
otaksui todellakin, että ahmat olivat tuon hävityksen aiheuttaneet.
Mutta Unga säilytti malttinsa; hän hymyili ja laski kätensä
raivostuneen miehensä käsivarrelle. 'Levätkäämme nuotion ääressä aamuun
saakka', sanoi hän, 'ja tyydyttäkäämme pahinta nälkäämme
mokkasiineillamme.'
"Ja niin revimme mokkasiiniemme päälliset kaistaleiksi ja keitimme
sitten noita kaistaleita puolen yötä, että voisimme niitä pureskella
ja nieleskellä. Aamulla keskustelimme asemasta. Seuraavalle
varastopaikalle oli viisi päivämatkaa, emmekä me nykyisissä voimissamme
voisi ravinnotta niin kauan elää. Täytyi keksiä joku keino.
"Me lähdemme eteenpäin ja koitamme metsästää matkalla", sanoi hän.
"Niin", vastasin minä, "lähdemme eteenpäin ja metsästämme matkalla."
"Ja hän määräsi, että Ungan pitää voimiaan säästääkseen, jäädä nuotion
ääreen. Me molemmat lähdimme -- hän etsimään hirveä ja minä
ruokavarastoa, jonka varsinaista varastoa hävittäessäni olin kätkenyt
itseäni varten syrjään. Mutta minä nautin ruokaa vain hituisen,
etteivät voimani ilmaisisi minun syöneen. Yöllä takaisin leiriin
palatessaan kaatuili hän lukemattomia kertoja. Ja minä teeskentelin
olevani heikko; kompastuin lumikenkiini, aivan kuin olisi jokainen
askel ollut viimeiseni. Ja jälleen lisäsimme me voimiamme
mokkasiineilla.
"Hän oli suuri mies. Hänen sielunsa pysyi hänen ruumiissaan viime
hetkeen saakka; kertaakaan ei hänen huuliltaan päässyt valitushuuto
muutoin kuin Ungan takia. Toisena päivänä kuljin minä aivan hänen
kintereillään; en halunnut jättää näkemättä hänen loppuaan. Hän
laskeutui usein levähtämään. Yöllä oli hän kuolla, mutta aamulla
kiroili hän käheällä äänellä ja läksi jälleen etsimään ammuttavaa. Nyt
horjui hän kuin juopunut, ja usein luulin hänen heittävän henkensä.
Mutta hänen voimansa olivat jättiläismäiset ja sielunsa rautaakin
voimakkaampi, sillä hän pysyi pystyssä tuon vaivaloisen päivän. Hän
ampui kaksi riekkoa, mutta ei halunnut syödä niitä. Hän ei tarvinnut
tulta. Ne olisivat aiheuttaneet hänen pelastuksensa, mutta hän ajatteli
vain Ungaa ja palasi entistä tietä leiriä kohti. Nyt ei hän enää voinut
kävellä, vaan ryömi nelinkontin lumihangessa. Minä menin hänen
viereensä ja näin kuoleman hänen silmissään. Silloin vielä olisi hän
voinut pelastua, jos olisi syönyt. Hän heitti pois pyssynsä ja kantoi
lintuja koiran tavoin suussaan. Minä kuljin hänen vieressään. Hän
katseli minua levätessään ja ihmetteli voimiani, huomasin sen selvästi,
vaikka hän ei puhunut mitään; kun hänen huulensa liikkuivat, ei niiltä
kohonnut ainoatakaan ääntä. Kuten jo sanoin -- hän oli suuri mies, ja
minun sydämeni oli taipuisa lempeyteen. Mutta minä ajattelin mennyttä
elämääni ja muistelin pakkasta ja nälänhätää loputtomissa metsissä
venäläisen meren varrella. Ja sitäpaitsi oli Unga minun; olin maksanut
hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.
"Siten pääsimme me valkoisen metsän lävitse. Hiljaisuus painoi meitä
raskaana kuin merisumu. Muinaisajan kummituskuvat täyttivät ilman
ympärillämme. Näin Akatanin keltaiset rannat, kajakien kilpasoudun
kalastusmatkalta kotia palatessa ja talot kallioiden lomassa. Näin
miehet, jotka olivat kohonneet päälliköiksemme ja lainlaatijoiksemme,
miehet, joiden veri virtasi suonissani ja joiden verta olin jalostanut
viettäessäni häitäni Ungan kanssa. Ja Yosh-Noosh kulki vieressäni,
kosteata hietaa hiuksissaan ja kädessään murtunut sotakeihäs. Silloin
huomasin ajan olevan käsissä ja luin lupauksen Ungan silmissä...
"Kuten jo sanoin -- siten pääsimme me metsän lävitse, ja aloimme tuntea
savunhajua sieramissamme. Silloin kumarruin minä hänen ylitsensä ja
tempasin riekot hänen suustaan. Hän kääntyi kyljelleen lepäämään, hänen
silmänsä ihmettelivät, ja hänen oikea kätensä hapuili vyössä riippuvaa
puukkoa. Mutta minä riistin sen häneltä ja nauroin vasten hänen
kasvojaan. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tarkoitustani. Silloin olin
minä juovinani mustista pulloista ja kasaavinani lumelle joukon
tavaroita. Esitin hänelle merkeillä ja liikkeillä kaikki, mikä oli
tapahtunut hääiltanani. En puhunut sanaakaan, mutta siitä huolimatta
ymmärsi hän nyt tarkoitukseni. Hän ei kuitenkaan peljännyt. Hänen
kasvoillaan oli kylmä viha ja huulillaan pilkallinen hymyily, ja hän
koitti koota uusia voimia. Jälellä oli vain vähäinen matka, mutta
lumihanget olivat suuria, ja hän pääsi vain vaivoin eteenpäin. Kerran
makasi hän liikkumattomana niin kauan, että minä käänsin hänet
selälleen saadakseni selville, oliko hän vielä hengissä. Kun minä
päästin hänet irti, konttasi hän yksin eteenpäin. Siten saavuimme me
viimein nuotiolle. Unga riensi heti hänen viereensä. Hänen huulensa
liikahtivat, mutta niiltä ei päässyt äännähdystäkään. Mies viittasi
minuun, että Unga ymmärtäisi. Sitten makasi hän lumihangessa hiljaa,
hyvin hiljaa, pitkän aikaa. Ja siellä lumihangessa makaa hän vieläkin.
"En sanonut sanaakaan, ennen kuin olin kyninyt ja valmistanut riekot.
Sitten puhuttelin häntä hänen omalla kielellään, jota hän ei ollut
kuullut vuosikausiin. Hän kohosi ylös -- näin juuri -- yksinään, ja
hänen silmänsä olivat ihmetyksestä puoliavoimet ja hän kysyi minulta,
kuka olin ja mistä olin oppinut tuon kielen.
"Olen Naas", vastasin minä.
"Sinä?" sanoi hän. "Sinä." Ja hän konttasi lähemmäksi nähdäksensä minut
tarkemmin.
"Niin", vastasin minä. "Olen Naas, Akatanin päällikkö, viimeinen
suvustani, samaten kuin sinäkin suvustasi..."
"Ja hän nauroi. Koskaan en ole kuullut sellaista naurua! Sieluni
jähmettyi istuessani siinä valkoisen hiljaisuuden painostamana vainajan
ja tuon nauravan naisen vieressä.
"Kuule!" sanoin minä luullen hänen pyörtyvän ilosta. "Syö tätä ruokaa,
että jaksaisit lähteä jatkamaan matkaa. Täältä on pitkä matka
Akatanille."
"Mutta hän kumartui kuolleen miehensä ylitse ja nauroi, nauroi.
Olin luullut hänen ilostuvan tavatessaan jälleen minut ja innolla
uudistavan muinaisia muistoja. Mutta tuo näytti minusta omituiselta
ilonilmaisutavalta.
"Tule!" huudahdin minä hänen käteensä tarttuen. "Tie on pitkä ja pimeä.
Kiiruhtakaamme!
"Minne?" kysyi hän katsahtaen ylös ja lakaten kauheasta naurustaan.
"Akatanille", vastasin minä tarkastaen hänen kasvojaan, joilla luulin
saavani nähdä ilonilmeen. Mutta niillä ilmeni vain halveksivainen hymy
ja kylmä viha.
"Niin", sanoi hän, "käsi kädessä menemme me Akatanille, sinä ja minä.
Me tulemme elämään likaisissa majoissa, syömään kaloja ja öljyä ja
antamaan elämän lapselle -- lapselle, josta voimme ylpeillä koko
elinaikamme. Me tulemme unhoittamaan maailman ja olemaan onnellisia,
hyvin onnellisia. Se on hyvä, sangen hyvä. Tule! Kiiruhtakaamme!
Palatkaamme takaisin Akatanille!"
"Ja hän silitteli kuolleen miehensä keltahiuksia ja hymyili
kummallisesti. Nyt ei hänen silmissään ilmennyt minkäänlaista lupausta.
"Minä istuin hiljaa nuotion ääressä ihmetellen naisten omituisuuksia.
Muistelin tuota iltaa, jolloin keltatukkainen jättiläinen riisti hänet
sylistäni, ja hän kirkui ja repi hänen hiuksiaan, noita samoja hiuksia,
joita hän nyt silittelee ja hyväilee. Muistelin hintaa, jonka olin
hänestä suorittanut, ja pitkien vuosien odotusta. Riistin hänet
mukaani, kuten hänkin oli silloin tehnyt, mutta hän teki vastarintaa ja
taisteli kuin kissa penikkainsa puolesta. Ja kun tuli oli meidän ja
miehen välillä, päästin minä hänet irti ja hän istui ja jäi
kuuntelemaan. Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut
vierailla merillä ja vieraissa maissa. Puhuin hänelle vaivaloisista
etsiskelyistäni, nälkävuosista ja lupauksesta, jonka hän oli antanut
minulle. Puhuessani huomasin minä lupauksen jälleen pilkistävän hänen
silmistään ja toistuvan päivänsarastuksen lailla. Luin niistä sisäistä
kärsimystä, naisellista myöntyväisyyttä ja rakkautta -- minä näin Ungan
sydämen ja sielun. Tunsin itseni jälleen nuorukaiseksi, sillä Ungan
katse oli sama kuin hänen nauraen juostessaan rannalta äitinsä majaan.
Synkkä levottomuus oli kadonnut, samaten myös nälkä ja raskas, pitkä
odotus. Aika oli käsissä. Tunsin hänen sydämensä kutsuvan minua ja
kumarruin hänen puoleensa. Hän avasi sylinsä, ja minä lähenin häntä.
Mutta silloin välähti äkillinen viha hänen silmistään, nopeasti pisti
hän kätensä vyöhöni ja löi minua kaksi kertaa puukollani.
"Koira!" kirkaisi hän halveksivasti kaataen minut lumeen. "Sika!" Ja
sitten nauroi hän taas, niin että hiljaisuus vavahteli, ja palasi
takaisin kuolleen ääreen.
"Kuten jo sanoin -- kaksi kertaa pisti hän puukon rintaani; mutta hän
oli heikko, enkä minä ollut vielä määrätty kuolemaan. Olisin mielelläni
jäänyt sinne sulkeakseni silmäni viime uneen noiden kahden ääressä,
joiden elämä oli tuhonnut minun elämäni ja ohjannut jalkani
tuntemattomille poluille. Mutta minulla oli velka joka ei antanut
mielelleni rauhaa.
"Tie oli pitkä, pakkanen ankara ja ravintoa vähän. Pellysit eivät
olleet tavanneet hirviä, josta syystä he olivat ryöstäneet varastoni.
Niin olivat myöskin nuo kolme miestä tehneet; mutta he makasivat
kuolleina majassaan minun kulkiessani ohitse. Sen jälkeisistä
tapahtumista en muista mitään muuta kuin että saavuin tänne ja sain
ruokaa ja tulta, paljon tulta."
Hän vaikeni ja ryömi lähemmäksi tulta. Rasvalampun lepatteleva valo
leikki seinällä ja loi huoneeseen kummallisia ja synkkiä varjoja.
"Mutta Unga!" huudahti Prince. Hän eli yhäti noissa tapahtumissa.