Useiden viikkojen kuluttua edellämainituista tapahtumista istuivat
Malemute Kid ja Prince pöydän ääressä koittaen ratkaista
shakkiarvoitusta, joka oli kuvattu eräässä vanhassa aikakauslehdessä.
Kid oli juuri saapunut tilustensa katsastusmatkalta Bonanzasta ja aikoi
nyt levähtää ja koota voimia pitempää hirvenmetsästysretkeä varten.
Myöskin Prince oli ollut melkein koko talven matkoilla, joten hänkin
toivoi nyt saavansa viettää rauhallisen viikon lämpimässä majassa.
"Siirrä juoksuri väliin ja sano shakki! Ei, se ei kelpaa. Näetkös,
seuraava siirto..."
"Miksi pitää talonpoika siirtää kaksi askelta eteenpäin? Sen _täytyy_
mennä syrjään, ja kun sitten juoksuri on tieltä pois..."
"Odotas vähän! Silloinhan syntyy aukko..."
"Ei, se on laskettu. Mene eteenpäin! Silloin kyllä huomaat sen
auttavan."
Tehtävä oli sangen mielenkiintoinen. Joku kolkutti ovelle, mutta hänen
täytyi kolkuttaa uudelleen, ennen kuin Malemute Kid huusi: "Sisään!"
Ovi avautui, ja joku saapui huoneeseen kompastuen kynnykselle. Prince
katsahti ovelle ja syöksyi samassa pystyyn. Kauhistunut ilme hänen
kasvoillaan sai Malemute Kidin kääntämään päänsä, ja hänkin vavahti,
vaikka hän oli elämänsä varrella nähnyt jos jotakin. Tulija horjui
sokean tavoin heitä kohti. Prince peräytyi seinämälle, jolla hänen
revolverinsa riippuivat.
"Herra Jumala -- mikä tuo on?" kuiskasi hän Malemute Kidille.
"En tiedä. Luultavasti joku pakkasen ja nälän uhri", vastasi Kid
peräytyen itse vastakkaiseen suuntaan. "Varo itseäsi! Hän näyttää
myöskin mielipuolelta", varoitti hän suljettuaan oven ja palattuaan
takaisin huoneen perälle.
Vieras läheni pöytää. Rasvalampun valo osui hänen kasvoihinsa. Se
näytti rauhoittavan häntä, ja hän irvisti kamalasti, tahtoen siten
ilmaista ilonsa. Sitten oikaisi hän vartalonsa, kohautti nahkahousujaan
ja alkoi laulaa muuatta laulua, jota merimiehet laulelevat vintturia
vääntäessään:
"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa.
Heipä juu! Hei, heipä juu!
Tiedätkös ken on venehen kapteeni?
Heipä juu! Hei, heipä juu!
Jonathan Jonas Etelä-Ca-ro-li-i-nast'.
Heipä juu! Hei, hei..."
Hän vaikeni äkkiä ja meni suden tavoin muristen kohti ruokahyllyä.
Ennen kuin he ehtivät estää häntä, oli hän hampain tarttunut raakaan
silavapalaseen. Taistelu hänen ja Malemute Kidin välillä koitui sangen
kiivaaksi, mutta tuon onnettoman voimat katosivat yhtä pian kuin ne
olivat ilmestyneetkin, ja hän luopui saaliistaan. He taluttivat hänet
eräälle tuolille, ja aivan näännyksissä vaipui hän pöydänlaitaa vasten.
Pieni kulaus whiskyä vahvisti häntä sen verran, että hän voi pistää
lusikan sokeriastiaan, jonka Malemute Kid asetti hänen eteensä. Kun
hänen suurin nälkänsä oli kadonnut, ojensi Prince hänelle kupillisen
lihalientä.
Tuon onnettoman silmistä loisti kauhea mielettömyyden tuli hänen
niellessään kulauksittain lihalientänsä. Hänen kasvonsa olivat melkein
vahattomat. Muutenkin oli noissa kasvoissa jälellä sangen vähän
inhimillisiä piirteitä. Pakkanen oli purrut niihin syviä haavoja,
joissa näkyi paljas, punainen liha. Toiselta puolelta päätä olivat
hiukset ja osa päänahastakin palaneet. Nahkapuku riippui repaleisena ja
likaisena hänen kutistuneella vartalollansa. Takin toinen hiha oli pala
palalta revitty kappaleiksi; tuo onneton oli nälissään syönyt jo
nahkaakin.
"Kuka -- sinä -- olet?" kysyi Malemute Kid hitaasti ja selvästi.
Mies ei näyttänyt kuulevan hänen puhettaan.
"Mistä sinä tulet?"
"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa", rallatteli hän vapisevalla äänellä
vastaukseksi.
"Epäilemättä on hän matkustanut pitkin virtaa", sanoi Malemute Kid
tarttuen hänen käsivarteensa, jota hän pudisti lujasti, toivoen siten
voivansa herättää hänet tajuntaansa.
Mutta tuo onneton tarttui käsivarteensa ja kirkaisi tuskasta. Sitten
kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja nojautui pöydänreunaan.
"Nainen nauroi minulle -- näin juuri -- viha katseessaan. Ja hän -- ei
-- tahtonut -- tulla."
Hänen äänensä sortui ja hän oli kaatua kumoon, mutta Malemute Kid
tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen hänen korvaansa: "Kuka? Kuka
ei tahtonut tulla?"
"Nainen -- Unga. Hän nauroi ja löi minua -- näin. Ja sitten ..."
"No?"
"Ja sitten? Mitä sitten?"
"Niin, hän makaa niin hiljaa lumessa -- kauan jo maannut. Hän makaa --
lumessa -- vielä!"
Asuintoverit katsahtivat neuvottomina toisiinsa.
"Kuka makaa lumessa?"
"Hän, Unga. Hän katsahti minua -- katseessaan -- ja sitten..."
"Ja sitten?"
"Sitten otti hän puukon, näin juuri. Ja sitten -- kerran -- kaksi
kertaa -- hän oli heikko. Minä pääsin eteenpäin niin hitaasti. Mutta
siellä on paljon kultaa -- paljon, paljon kultaa."
"Missä on Unga?" Malemute Kid luuli hänen makaavan kuolleena
peninkulman tahi parin päässä hänen majastaan. Hän ravisteli mieletöntä
kaikin voimin ja kysyi uudelleen: "Missä on Unga? Kuka on Unga?"
"Hän -- on -- lumessa."
"Niin, ja mitä muuta?"
"Niin -- minä tahdoin -- myöskin -- jäädä lumeen. Mutta minun -- oli --
maksettava -- muuan velka. Oli -- ikävää että -- minulla -- oli --
maksamatta velka -- maksamatta -- velka. Minulla -- oli..." Sanatulva
keskeytyi, sillä puhuja pisti käden taskuunsa ja veti esiin
hirvennahkapussin. "Velka -- maksettavana. Viisi -- puntaa -- kullassa.
Malemute Kidin -- osuus. Minä..." Väsynyt pää vaipui pöydälle, eikä
Malemute Kid voinut enää saada miestä tointumaan.
"Hän on Odysseus", sanoi hän rauhallisena ja heitti kultahietapussin
pöydälle. "Luulen Axel Gundersonin ja hänen puolisonsa joutuneen tuhon
omaksi. Autahan minua nostamaan hänet sänkyyn. Hän on intiaani, -- hän
kyllä toipuu, joten saamme vielä kuulla kokonaisuudessaan hänen
seikkailunsa."
Kun he leikkasivat auki hänen vaatteensa ja vetivät ne pois hänen
päältänsä, huomasivat he hänen rintansa oikealla puolen kaksi
puukonpistoa. Haavat jotka näyttivät olevan lyödyt teräväsyrjäisellä
puukolla, olivat vielä aivan tuoreet.