Rekien jalakset narisivat, silat natisivat, koirain kulkuset
kilisivät; mutta miehet ja koirat olivat niin väsyneitä, etteivät ne
äännähtäneetkään. Keli oli äsken sataneen lumen takia sangen kurja, ja
kivikoviksi jäädytetyillä hirvenlihapalasilla kuormitettujen rekien
jalakset pureutuivat lujasti kiinni irtaimeen lumipintaan. Yö läheni,
mutta sinä iltana ei aiottu pysähtyä levähtämään. Hiljaa sateli lunta
harmaalta taivaalta, ei höytäleinä, vaan siroina jääkristalleina. Oli
sangen lämmin -- ainoastaan kymmenen astetta alle jäätymäpisteen. Meyer
ja Bettles olivat nostaneet ylös korvalappunsa, ja Malemute Kid oli
riisunut rukkasensakin.
Koirat olivat väsyneet jo aikaiseen iltapäivällä, mutta nyt alkoivat ne
jälleen saada uusia voimia. Reippaimmat niistä näyttivät levottomilta
-- ne murisivat kärsimättöminä vetohihnain sotkeutuessa, juoksivat
kiivaasti ja epätasaisesti, nuuskivat ja heristivät korviaan ja
kiihoittivat laiskempia tovereitaan näykkimällä silloin tällöin niiden
takakoipia. Saatuaan moisen ojennuksen kiihtyivät laiskimmatkin.
Viimein kiljaisi valjakon ensimmäinen koira, painautui syvemmälle
lumeen ja heittäytyi kaikin voimin kaulahihnaa vasten. Toiset
seurasivat esimerkkiä. Vetohihnat jännittyivät, reet hyppäsivät
eteenpäin ja miehet tarttuivat lujasti ohjaustankoihin ja nostivat
nopeasti jalkansa ilmaan, etteivät ne jäisi jalasten alle. Päivän
väsymys oli kadonnut, ja he huutelivat kehoittavasti koirillensa.
Eläimet vastasivat iloisella haukunnalla. Ne syöksyivät yhäti
lisääntyvästä hämäryydestä huolimatta eteenpäin nopeata laukkaa.
"Hei!" huutelivat miehet, kun heidän rekensä sattumalta horjahtivat
suurelta tieltä ja vaappuivat toisen jalaksen varassa kuin venheet
tuulessa.
Nyt oli matkan määränä lähimain sadan yardin päässä näkyvä
pergamentti-ikkuna, joka kertoi heille kodista, lämpöä huokuvasta
kamiinista ja höyryävästä teekeittimöstä. Mutta he olivat saapuneet
vieraina majalle. Kolme tusinaa käheitä kurkkuja haukkui uhkaavasti
majan ulkopuolella ja sama määrä notkeita ruumiita syöksyi ensimäistä
rekeä vetävien koirien kimppuun. Ovi avautui ja luoteis-territorion
poliisin punaiseen takkiin pukeutunut mies syöksyi raivoisan
koiralauman keskeen huitoen sinne tänne koiraruoskansa varrella. Sitten
puristivat miehet toistensa käsiä, ja niin lausui vieras Malemute Kidin
tervetulleeksi tämän omaan majaan.
Stanley Prince, jonka olisi ollut vastaanotettava hänet ja joka sai
vastata sekä kamiinista että lämpimästä teestä, oli saanut paljon
puuhaa vieraittensa takia. Vieraita oli kaikkiaan tusinan verta, ja he
muodostivat omituisimman joukon, mikä koskaan on saanut tehtäväkseen
vartioida Kuningattaren lakeja ja toteuttaa hänen määräyksiään. Heidän
joukkonsa oli koottu eri kansakuntiin kuuluvista miehistä, mutta heidän
yhtäläinen elämänsä oli muodostanut heidät kaikki yhtäläiseksi ja
erikoiseksi ihmistyypiksi, jolle oli ominaista lujat lihakset,
auringonpaahtamat kasvot, kirkas katse ja muuttumattomat
kasvonjuonteet. He ajoivat Kuningattaren koirilla, täyttivät hänen
vihollistensa sydämet kauhulla, söivät hänen antamaansa laihaa ruokaa
ja olivat tyytyväisiä. He olivat nähneet elämän sen eri puolilta,
toimittaneet urhotöitä ja eläneet kokonaisia romaaneja. Mutta itse
eivät he tienneet siitä mitään.
He olivat hyvin kotiutuneet Malemute Kidin majassa. Kaksi heistä oli
kömpinyt Malemute Kidin sänkyyn, jossa he selällään loikoen
lauleskelivat lauluja, joita heidän ranskalaiset esi-isänsä olivat
laulaneet luoteis-maahan saapuessaan ja mennessään naimisiin
intiaaninaisten kanssa.
Bettlesin sänky oli saanut samanlaisen asujamiston, ja kolme tahi neljä
iloista _wogageursia_ peitteli heidän varpaitaan huopien alle
kuunnellen samalla, kuinka toinen noista kahdesta sängyssä makaajasta
kertoili seikkailujaan, joita oli kokenut Boodle-brigadissa Wolseleyn
hyökätessä Khartumiin. Kun hän väsyi, alkoi muuan _cowboy_ kertoa
kuninkaista ja hovielämästä sekä ylhäisistä naisista ja herroista,
joita hän oli nähnyt kierrellessään Buffalo Billin mukana Europan
suurkaupungeissa. Eräässä nurkassa istui kaksi puoliveristä, jotka
paikkasivat siloja ja puhuivat siitä ajasta, jolloin luoteis-maa oli
ilmikapinassa ja Louis Reil kuninkaana.
Kevyet tahi karkeahkot pilajutut seurasivat toinen toistaan, ja
vaarallisia maalla ja merellä elettyjä seikkailuja kuvailtiin kuin
aivan tavallisia tapahtumia, jotka muistuivat mieleen vain siksi, että
niihin oli yhdistynyt yksi tahi toinen pieni hupainen tahi naurettava
sivuseikka. Mieli jännittyneenä kuunteli Prince noita sankareja, jotka
olivat nähneet osan maailmanhistorian muodostumisesta ja jotka pitivät
suuria ja romantisia seikkailuja aivan tavallisina ja satunnaisina
tapahtumina, jotka kuuluivat elämän jokapäiväiseen kiertokulkuun.
Auliisti antoi hän tupakkamassinsa kiertää kädestä käteen, sillä hän
tiesi, että siten voivat vanhat, maatuneet muistot jälleen herätä
henkiin.
Kun keskustelu keskeytyi ja matkustajat täyttivät viimeisen
piipullisensa ja alkoivat aukoa kokoonkäärittyjä makuuvuotiaan auki,
kääntyi Prince toverinsa puoleen saadakseen häneltä lähempiä tietoja.
"Tietänethän kyllä, kuka tuo _cowboy_ on", vastasi Malemute Kid alkaen
aukoa mokkasiiniensa nauhoja, "ja on helppo päättää, että hänen
toverinsa suonissa virtaa englantilaista verta. Muut taas ovat
metsänkulkijain jälkeläisiä, joiden veri on niin sekaista, että tuskin
Jumalakaan voinee tietää heidän heimoperäänsä. Nuo kaksi, jotka
makaavat tuolla oven vieressä, ovat oikeita puoliverisiä. Tuo
villapaitaan pukeutunut, -- huomaa hänen silmäkulmainsa ja
leukapieltensä muoto -- on taas jonkun skottilaisen jälkeläinen. Ja tuo
tuolla, joka on niin kaunis ja muhkea ulkomuodoltaan ja joka juuri
pistää karvalakin päähänsä, on ranskalais-puoliverinen -- kuulithan
hänen puhuvan. Hän ei pidä noista kahdesta intiaanista, jotka ovat
asettuneet aivan hänen viereensä. Näetkös, kun puoliveriset nousivat
kapinaan Relin hallitusta vastaan, eivät täysveriset intiaanit yhtyneet
heidän yritykseensä, josta syystä heidän välinsä vieläkin ovat
kireähköt."
"Mutta mikä on tuo tuima mies tuolla kamiinin lähellä? Voisinpa vannoa,
ettei hän puhu englanninkieltä. Hän ei ole koko iltana avannut
suutansa."
"Erehdyt, Prince. Hän osaa kyllä puhua englantia! Katselitko hänen
silmiänsä hänen kuunnellessaan toisten juttuja? Minä tein sen. Mutta
hänessä ei ole hitustakaan heimolaisuutta toisten kanssa. Kun he
lorusivat sekasotkuisella kielellänsä, huomasi sangen hyvin, ettei hän
ymmärtänyt heidän puhettaan. Minä myöskin olen ihmetellyt, mikä hän
oikeastaan on miehiään. Koittakaamme saada selvä siitä."
"Asettakaapa muutamia puukappaleita kamiiniin!" määräsi hän parin
sekunnin kuluttua katsoen suoraan kysymyksessä olevan miehen kasvoihin.
Hän totteli heti.
"Hän on oppinut noudattamaan määräyksiä", huomautti Prince matalalla
äänellä.
Malemute Kid nyökäytti myöntävästi päätään. Hän riisui sukat jaloistaan
ja meni varovaisesti nukkuvien välitse kamiinin luo. Siellä ripusti hän
kostuneet sukkansa toisten sukkien joukkoon.
"Milloin luulette pääsevänne Dawsoniin?" kysyi hän kokeeksi.
Mies katsahti tutkivasti häneen, ennen kuin vastasi. "Vakuutetaan, että
täältä on sinne seitsemänkymmentäviisi peninkulmaa -- onko asia niin?
Silloin kuluu kaiketi matkaan kaksi päivää."
Hänen puheessaan voi huomata heikkoa murteellisuutta, mutta ei avutonta
änkyttämistä tahi sanojen hapuilemista,
"Ollut täällä jo aikaisemminkin?"
"Ei."
"Luoteis-territoriosta?"
"Niin."
"Syntynyt siellä?"
"Ei."
"No, missä hitossa olette te sitten syntynyt? Te ette kuulu noiden
joukkoon". Malemute Kid osoitti kädellään lattialla makaavia. "Mistä te
olette? Olen joskus nähnyt samanlaiset kasvot kuin teidän kasvonne,
mutta en voi muistaa, milloin ja missä."
"Minä tunnen teidät", vastasi mies välinpitämättömästi ja jännitti
siten yhä korkeammalle Malemute Kidin uteliaisuutta.
"Nähnyt minut ennenkin?"
"Ei. Mutta teidän toverinne, Pastilik'in papin -- kauan sitten. Hän
kysyi minulta, olenko nähnyt teitä, Malemute Kid. Hän antoi minulle
ruokaa. Minä en viipynyt kauan. Te saatte kuulla hänen puhuvan
minusta."
"Vai niin! Te olette siis se mies, joka osti saukonnahoilla koiria."
Mies nyökäytti päätään, karisti tuhan piipustaan ja kääriytyi vuotiinsa
osoittaen siten haluttomuutta keskustelun jatkamiseen. Malemute Kid
puhalsi rasvalampun sammuksiin ja ryömi peittojen alle.
"No, mikä hän on miehiään?"
"En tiedä. Hän vältteli kysymyksiäni ja vaikeni lopulta kuin simpukka.
Mutta joka tapauksessa on hän mies, joka voi herättää uteliaisuutta.
Minä olen kuullut puhuttavan hänestä. Koko rannikko ihmetteli häntä
kahdeksan vuotta sitten. Hän on jonkunlainen arvoitus, ymmärrätkö? Hän
saapui tänne pohjoisesta keskellä vaikeinta talvea, matkaten tuhansien
peninkulmien matkan Behringin-meren rannikolta vauhdilla sellaisella
kuin olisi itse paholainen ollut hänen kintereillään. Ei kukaan ole
saanut tietää, mistä hän on kotoisin, mutta jostakin sangen kaukaa hän
joka tapauksessa lienee. Hän oli aivan näännyksissä saadessaan
ruokavaroja ruotsalaisilta lähetyssaarnaajilta Golovin Bay'ssa ja
kysellessään heiltä tietä etelään. Sen kuulimme me myöhemmin. Hän
hylkäsi pitkin rannikkoa kulkevan tien ja kulki suoraan yli Nortonin
salmen. Oli kauhea ilma, lumimyrsky ja vastatuuli, mutta hän voitti
luonnonvoimain raivon. St. Michaels'in lähellä erehtyi hän tiestä ja
saapui maihin Pastilik'issa. Silloin oli hän menettänyt kaikki
koiransa, ja oli itsekin niin näännyksissä, että hänen kuolemaansa joka
hetki odotettiin.
"Hän halusi kuitenkin aivan heti lähteä jatkamaan matkaansa, ja isä
Roubeaun täytyi ryhtyä hankkimaan hänelle ruokavaroja. Mutta koiria ei
hän voinut hankkia, sillä hänen itsensäkin täytyi odotella minun
paluutani päästäkseen eräälle kiertomatkalle. Mutta tuo uusi Odysseus
oli liian viisas voidakseen koiritta lähteä matkalle, ja niinpä
kierteli hän useampia päiviä koiria kyselemässä. Reessään oli hänellä
joukko mitä kauneimpia saukonnahkoja -- merisaukon, näetkös -- joiden
arvon vain kullalla voi mitata. Pastilik'issa asui muuan vanha Shylock
-- venäläinen rihkamakauppias, jolla oli koiria aivan liikaakin. No,
niin, he eivät keskustelleet kauan asiasta, mutta kun tuo omituinen
matkustaja läksi jälleen kohti etelää, oli hänen rekensä edessä
valjakko, joka kyllä voi matkaa lyhentää. Ja vanha Shylock oli saanut
saukonnahat. Ne olivat todellakin komeita. Meidän laskujemme mukaan sai
hän jokaisesta koirastaan vähintään viisisataa dollaria. Asianlaita ei
ollut kuitenkaan niin, ettei tuo omituinen vieras olisi tiennyt
saukonnahkojen todellista arvoa. -- Hän on tavallaan intiaani, mutta
niistä harvoista sanoista, jotka hän lausuu, huomaa selvästi hänen
olleen paljon valkoisten joukossa.
"Kun jää oli lähtenyt, kuulimme me hänen olleen Nunivak-saarella
ruokavarojaan lisäämässä. Mutta sen jälkeen on hän ollut aivan
kadoksissa, enkä minä kahdeksaan vuoteen ole kuullut mitään hänestä.
Mistä hän saapui? Mitä oli hän tehnyt tuolla jossakin pohjoisessa?
Miksi läksi hän pois sieltä? Hän on intiaani, hän on ollut vaikka
missä, ja hän on oppinut noudattamaan määräyksiä, joka ei suinkaan ole
tavallista intiaanien keskuudessa. Kas tässä on taaskin muuan Pohjolan
asettama kysymys ratkaistavaksesi, Prince."
"Kiitän tarjouksesta", vastasi Prince, "mutta minulla on niitä
tarpeeksi entuudestaankin."
Malemute Kid vaipui melkein heti uneen, mutta nuori kaivosinsinööri
makasi vielä kauan valveilla tuijotellen pimeyteen ja odottaen
mielenjännityksensä höltymistä. Ja kun hän viimein nukkui,
työskentelivät hänen aivonsa edelleen äskeisissä asioissa, ja hän
uneksi olevansa yksi niistä, jotka matkaavat läpi valkoisen
tuntemattomuuden, kärsivät koiriensa kanssa nälkää loputtomilla
poluilla ja elävät, ponnistelevat ja kuolevat kuin miehet.
Seuraavana aamuna, pari tuntia ennen aamusarastusta läksivät
koirainohjaajat ja poliisit jatkamaan matkaansa kohti Dawson'ia. Mutta
ne korkeat vallat, jotka vartioivat Hänen Majesteettinsa Kuningattaren
etuja ja ohjaavat hänen alamaistensa kohtaloja, eivät myöntäneet hänen
määräystensä toteuttajille hetkenkään lepoa. Viikon kuluttua saapuivat
he jälleen Stuart River'iin, ja läksivät sieltä reet täynnä Salt
Water'iin. Koirat olivat kuitenkin vaihdetut uusiin; mutta nehän olivat
myöskin koiria.
Miehet olivat luulleet saavansa levähtää muutamia päiviä. Sitäpaitsi
oli Klondyke Pohjolan uusi piiri, ja he olisivat mielellään tutkineet
elämää "kultakaupungissa", jossa kultahieta valui virtoina ja soitto ja
laulu lakkaamatta kaikui tanssipaikoissa. Mutta he kuivasivat sukkiansa
ja polttelivat tupakkaansa melkein yhtä tyytyväisinä kuin ensi
käynnilläänkin, vaikkakin pari tyytymätöntä koiranajajaa oli alkanut
miettiä karkaamista laskien parhaillaan mahdollisuutta kulkea yli
itäisten, tuntemattomien vuorien sekä sitten läpi Mackenzie-laakson
kotipaikalleen Chippewyan-maassa. Pari, kolme päätti heti matkan
päätyttyä palata samaa tietä kotipaikalleen, ja he alkoivat jo
suunnitella matkaansa ja puhuivat tuosta uhkarohkeasta yrityksestä
aivan kuin kaupunkilainen puhuu maaseudulle menostaan.
Saukonnahkain myyjä näytti olevan sangen rauhaton, vaikkakaan hän ei
ottanut osaa keskusteluihin. Viimein veti hän Malemute Kidin syrjään ja
puheli hetkisen hiljaa hänen kanssaan. Prince katseli heitä
mielenkiinnolla, joka yhäti kasvoi, kun hän näki heidän ottavan
lakkinsa ja lapasensa ja menevän ulos majasta. Takaisin palattuaan
nosti Malemute Kid vaakansa pöydälle ja mittasi kuusikymmentä unssia
kultaa tuon omituisen vieraan pussiin. Sitten kutsui hän koiranajajain
päällikön luoksensa ja neuvotteli hetkisen hänen kanssaan. Seuraavana
päivänä jatkoivat muut matkaansa ylöspäin virtaa, mutta omituinen
vieras läksi kohta Dawson'iin saatuaan ensin rekeensä sangen runsaan
ruokavaraston. --
"En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä", selitti Malemute
Kid vastauksena Princen kysymykseen. "Tuo mies-raukka tahtoi
ehdottomasti päästä vapaaksi joko yhden tahi toisen syyn nojalla --
hänellä näytti olevan joku tärkeä syy siihen, vaikkakaan hän ei millään
ehdolla sanonut, mikä se oli. Näetkös, he ovat aivan samanlaisessa
asemassa kuin sotamiehet. Hän on tehnyt kahden vuoden konrahdin, jota
hän ei saa mitättömäksi muuten kuin ostamalla itsensä vapaaksi. Jos hän
olisi karannut, ei hän olisi voinut viipyä tällä maanäärellä.
Päätöksensä sanoi hän tehneensä Dawson'issa. Mutta siellä ei ollut
ketään, joka olisi tuntenut hänet, ja minä olin ainoa, jonka kanssa hän
oli puhunut pari sanaa. Niinpä puhui hän asiasta varakuvernöörin kanssa
olettaen saavansa rahaa minulta -- lainaksi luonnollisesti. Hän sanoi
maksavansa lainan takaisin vuoden kuluessa, ja jos tahtoisin, antaisi
hän vakuudeksi minulle tiedon eräästä sangen tuottavasta yrityksestä.
"Ja ajattelehan -- kun hän sai minut mukanansa ulos, oli hän melkein
itkeä! Hän kerjäsi, rukoili ja laskeutui polvilleen eteeni lumeen,
jossa hän oli, kunnes nostin hänet jälleen pystyyn. Hän vannoi juuri
_tätä_ asiaa varten työskennelleensä monta, monta vuotta ja vakuutti,
että kaikki olisi ainiaaksi menetettyä, jos hän ei juuri nyt saisi
tarttua asiaan. Kysyin luonnollisesti mikä tuo tärkeä asia oli, mutta
hän ei sitä sanonut. Hän sanoi sen takia kenties joutuvansa toiselle
puolelle postilinjaa, jolloin hän ei voisi palata takaisin Dawson'iin
ennen kuin parin vuoden kuluttua. Ja kun minä sanoin antavani hänelle
rahat, sain uudelleen nostaa hänet ylös lumesta. Sanoin hänelle, että
hän voisi pitää rahoja suorituksena osuudestani hänen yrityksessään.
Mutta luuletkos, että hän suostui siihen? Eikö mitä. Hän vannoi
antavansa minulle kaiken mitä löytyisi ja tekevänsä minut rikkaammaksi
kuin saiturikaan koskaan on uneksinut. Mies, joka uskaltaa henkensä ja
työnsä yritykseen, johon toinen vain sijoittaa rahoja, tuntee
tavallisesti katkeruutta ollessaan pakoitettu antamaan puoletkaan
löydöstään tuolle toiselle. Mutta tämän jutun peitossa on jotakin
ihmeellistä, voit olla varma siitä, Prince. Me kyllä saamme kuulla
hänestä, jos hän käy täällä palatessaan..."
"Mutta jos hän ei tee sitä?"
"Silloin on luottamukseni häneen saanut pahan kolauksen, ja itse olen
tullut kuuttakymmentä kultaunssia köyhemmäksi." --
Kylmän talven pitkät yöt saapuivat, ja aurinko painautui jälleen
piiloon eteläisen taivaanrannan taakse, mutta vielä ei saapunut mitään
tietoa Malemute Kidin "osuuden" kohtalosta. Mutta eräänä kylmänä
alku-tammikuun aamuna pysähtyi joukko raskaasti kuormitettuja
koirarekiä hänen majansa eteen Stuart River'issä. Tulija oli
saukonnahkain myyjä, ja hänen mukanaan oli mies sellainen, jollaisia
jumalat eivät enää nykyisin lainkaan muista luoda. Kun ihmiset puhuvat
onnesta, sattumasta ja ruohojen tavoin kasvavasta rahasta, mainitaan
aina Axel Gundersoninkin nimi, ja kun iltaisin istutaan leirinuotion
ääressä ja kerrotaan juttuja harvinaisesta rohkeudesta ja voimasta sekä
nopeasta käsityskyvystä, mainitaan hänet ennen muita. Ja jos keskustelu
on tyrehtymäisillään, saadaan se uudelleen hereille mainitsemalla
nainen, joka jakaa hänen ilonsa ja surunsa.
Kuten sanottu -- kun jumalat loivat Axel Gundersonin, muistivat he
muinaiset töittensä työt ja muodostivat hänet sellaiseksi mieheksi,
jollaisia he olivat luoneet maailman ollessa vielä sangen nuori. Yli
seitsemän jalkaa pitkällä vartalollaan kantoi hän komeata pukua, joka
osoitti hänet viideksi Eldoradon mahtimieheksi. Hänen rintansa,
kaulansa ja jäsenensä olivat jättiläismäiset, ja hänen lumikenkänsä
olivat lähes yardia pitemmät toisten miesten käyttämiä, sillä niidenhän
piti kannattaa kolmensadan naulan painoista miestä. Hänen jäykät
piirteensä, tuuheat kulmakarvansa, leveät leukapielensä ja pelottomat
vaaleansiniset silmänsä todistivat hänen tuntevan vain _yhden_ elämän
monista laeista -- vallan määrätä ja käskeä. Kuin keltainen silkki
peittivät hänen huurteiset hiuksensa hänen korvansa ja laskeutuivat
karhunnahkaturkin kaulukselle.
Pian ehtivät vieraat majalle, ja koiranruoskansa varrella kolkutti
vieras Malemute Kidin ovelle, aivan kuin pohjoismainen vikingi
ryöstöretkillään etelässä lienee tapparansa varrella kolkuttanut linnan
portille sisäänpääsyä vaatien.
Prince kääri ylös paidanhihansa ja alkoi alustaa taikinaa katsoen
samalla silloin tällöin noihin kolmeen vieraaseen. Katsomista he
ansaitsivatkin, sillä moisia vieraita saa harvoin samalla kertaa nähdä
saman katon alla. Tuo omituinen vieras, jolle Malemute Kid oli antanut
nimen uusi Odysseus, piti häntä edelleen melkein hypnotisen
mielenkiinnon vallassa. Mutta erikoisesti kiinnittivät nyt hänen
huomiotaan Axel Gunderson ja hänen vaimonsa. Axel Gundersonin vaimo oli
matkasta väsynyt, sillä elettyään mukavissa ja lämpimissä huoneissa
aina siitä saakka kuin hänen miehensä oli tullut rikkaaksi oli hän
tottumaton matkavaivoihin. Hän nojautui miehensä leveään rintaan, aivan
kuin hento kukkanen nojautuu muuriin, vastasi leikillisesti Malemute
Kidin hyväntahtoiseen pilaan ja saattoi Princen veren omituisesti
kuohumaan katsahtaessaan joskus häneen syvillä, mustilla silmillään.
Sillä Prince oli mies, hän oli terve ja reipas, eikä hän useampiin
kuukausiin ollut edes nähnytkään naista. Nainen, intiaanitar, oli häntä
vanhempi. Mutta hän oli aivan erilainen kuin ne alkuasukasnaiset, jotka
hän ennen oli nähnyt. Hän oli matkustellut -- ollut myöskin hänen
kotimaassaan, sai hän kuulla keskustelun aikana. Hän tiesi enimmän osan
siitä, mitä hänen rotunsa naiset tavallisesti tietävät, mutta
sitäpaitsi tiesi hän paljon sellaistakin, jota ei voi vaatia heidän
tietävän. Hän taisi valmistaa aterian auringonpaisteessa kuivatusta
kalasta ja laatia vuoteen lumeen. Ja sitten kiusasi hän heitä
yksityiskohtaisilla kuvauksillaan moniherkkuisista päivällisistä ja
herätti heidän mielissään äkillisen rauhattomuuden mainitsemalla
ruokalajeja, joita he muinoin olivat tunteneet ja syöneetkin, mutta nyt
melkein kokonaan unhoittaneet. Hän tunsi täydellisesti hirven, karhun
ja pienen siniketun luonteet ja tavat, vieläpä tunsi hän hylkeittenkin
elämän kaukana Tyynen valtameren pohjoisosissa. Hän tiesi kaiken sen,
mitä tarvitsee tietää metsässä tahi joella liikkuessa. Ihmisten,
lintujen ja nelijalkalkaisten eläinten jäljistä ilmisaatavat seikat
luki hän kuin avoimesta kirjasta. Ja kuitenkin näki Prince huvitetun
ilmeen hänen kasvoissaan hänen lukiessaan "Leirin lakia". Tuon
epistolan oli kirjoittanut auttamaton Bettles ollessaan kerran ylen
riehakkaalla tuulella. Prince käänsi sen tavallisesti vasten seinää,
kun joku nainen saapui vierailulle, mutta kuka voi aavistaa, että tuo
intiaanitar... No niin, nyt oli se liian myöhäistä.
Hän oli siis Axel Gundersonin puoliso -- nainen, jonka nimi ja maine
kulki yli koko Pohjolan käsi-kädessä hänen miehensä nimen ja maineen
kanssa. Pöydän ääressä laski Malemute Kid vanhan tuttavan
häikäilemättömällä varmuudella pilaa hänen kanssansa ja Prince otti
osaa tähän urheiluun voitettuaan ensin uuden tuttavuuden aiheuttaman
hetkellisen hämilläolon. Mutta nainen puolusteli itseään tuossa
epätasaisessa sanasodassa sangen menetyksellisesti, kun taas hänen
miehensä, joka oli hidasajatuksisempi, tyytyi vain ilmaisemaan hänelle
suosiotaan. Hän nähtävästi ylpeili suuresti puolisostaan; koko hänen
käytöstapansa osoitti, kuinka paljon tuo nainen merkitsi hänen
elämässään. Saukonnahkain myyjä söi yksinään eräässä pöydän kulmassa;
iloisen keskustelun aikana oli hänet kokonaan unhoitettu. Ennen kuin
toiset olivat vielä ehtineet lopettaa ateriansa, nousi hän pöydästä ja
meni ulos koirien luokse. Silloin ottivat hänen matkatoverinsakin
lapasensa ja _parkas'insa_ ja seurasivat häntä.
Useampiin päiviin ei ollut satanut lunta ja siksi liukuivat reet
kevyesti eteenpäin kovalla Yukon'in tiellä. Odysseus ohjasi ensimäistä
valjakkoa, Prince ja Axel Gundersonin vaimo olivat toisessa reessä,
Malemute Kid ja tuo keltatukkainen jättiläinen kolmannessa.
"Tämä on kenties uhkarohkeata keinottelua, Kid", sanoi Axel Gunderson,
"mutta minä luulen sen kuitenkin onnistuvan. Hän ei ole koskaan ollut
siellä, mutta hän puhuu hyvin puolestaan ja on sitäpaitsi näyttänyt
minulle kartan, josta kuulin puhuttavan ollessani vuosia sitten
Kootenaymaassa. Tahdoin mielelläni saada sinut mukaan, mutta hän vannoi
luopuvansa koko yrityksestä, jos yrittäisinkään siihen suuntaan
puuhata. Siinä uusi todistus hänen omituisuudestaan. Mutta kun minä
palaan takaisin, saat sinä tarkan tiedon asiasta sekä sitäpaitsi paikan
lähinnä minua ja toisen puolen voitostani. -- Ei, ei!" huudahti hän
toisen koittaessa keskeyttää häntä, "minä tahdon niin menetellä, mutta
ennen kuin asia tulee järjestetyksi, tarvitaan kaksi päätä sen
selvittämiseksi. Jos asia menee, niin kuin sen pitäisi mennä, niin
miksikä ei tästä voisi koitua uutta Cripple Creek'iä? Kuuletko? Uutta
Cripple Creek'iä! Maaperä on kvartsia, ymmärrätkö, ei tarvitse huuhtoa!
Ja jos me menettelemme viisaasti, niin jää kaikki meille -- miljoona
toisensa perään. Me rakennamme kaupungin -- tuhansittain työmiehiä --
hyvät vesitiet -- höyrylaivalinjat -- suuri liikennenopeus --
nopeakulkuisia höyrylaivoja pääväylillä -- kenties voimme ajatella
myöskin rautatietä -- sahat, myllyt -- sähkövalaistus -- omat pankit --
kauppayhtiöt -- syndikaatti -- niin! Mutta vaikene nyt asiasta siihen
saakka, kunnes minä palaan takaisin."
Reet saapuivat pysähdyspaikalle, josta tie kulkee yli Stuart River'in
suun -- edessä oli loppumaton lumi- ja jäämeri, jonka mahtava pinta
ulottui aina tuntemattomaan itään saakka. Lumikengät vedettiin esille.
Axel Gunderson pudisti jäähyväisiksi isäntäinsä käsiä ja läksi
taivaltamaan kulkueen etunenässä. Hänen suuret lumikenkänsä painuivat
puoli yardia syvälle pehmeään lumeen ja polkivat sen niin kovaksi,
etteivät koirat mitenkään voineet kaatua. Hänen vaimonsa asettui
viimeisen reen taakse ja osoittautui heti sangen harjaantuneeksi
lumikenkien käyttäjäksi. Iloiset jäähyväishuudahdukset rikkoivat syvän
hiljaisuuden, koirat haukkuivat, ja saukonnahkojenmyyjä kuritti erästä
uppiniskaista koiraa pitkällä ruoskallaan.
Tunnin kuluttua näytti kulkue mustalta lyijykynänpiirrolta, joka
suorana viivana kulkee suurella paperiarkilla.