Nuotioniemessä on riihitetty viimeiset peltoviljat. Laarit ovat
täyttyneet kukkuroilleen. Metsävainioilla ovat säiliöt täynnä rehua ja
puimatonta viljaa ja syyslaiho näyttää lupaavalta.
Tuomas häärii työssä aamusta iltaan niin kuin ennenkin, mutta mitään
työniloa hän ei voi enää tuntea. Tekeepähän vain jotain tehdäkseen. Ja
kun ei voi tekemättäkään olla.
Päivät ovat käyneet jo lyhyiksi ja taivas on yhtämittaa pilvessä. Öisin
sataa. Tuomas kuuntelee sateen rapinaa ikkunaruutuihin ja miettii
synkkiä mietteitään. Kun ei voi miettimättäkään olla. Ei vaikka kuinka
tahtoisi.
Ja aina raastaa tukahduttava suru siitä, että poika, pikku Matti, ei
ollutkaan hänen oma poikansa. Ei ollut, vaikka oli kuitenkin vieläkin
niin kuin oma lapsi. Kiintymys ja isänrakkaus ei särkynyt niin vähällä.
Tuomas päätti olla näkemättä poikaa, syliinsä ottamatta, mutta kun
poika juoksi jo ovessa vastaan ja kapusi syliin lausuen luottavasti:
"isä ottaa syliin", "isä soutaa", ei hän hennonnut, vaan soudatteli
poikaa polvellaan ja koetti olla mitään ajattelematta.
Kun ei olisi saanut koskaan tietää, että poika ei ollut hänen omansa,
ja kun vieläkin saisi niin uskoa, että poika oli hänen, muttei voinut.
Ja kun voisi uskoa, että lapsi, jota Anna kantoi, on oma lapsi, olisi
helpompaa ja elämä vieläkin voisi muuttua, sammua kirvelevä suru edes
hetkiseksi, mutta sitäkään ei voinut.
Anna kantoi Isotalon sikiötä. Sanoi kantavansa katuen, vaan mikä
hänen tiesi, katuiko. Tuomas ei uskonut enää vaimonsa vakuutuksia
eikä lupauksia, vaikka tämä itkien katui ja tunnusteli luvaten
uskollisuutta. Irstaan naisen lupaus, mitä se merkitsi.
Niinkuin lehti tuulessa oli nainen rakkautensa ja intohimonsa ajamana.
Tuomas ei voinut enää vihata eikä raivota. Kaikki muut tunteet, paitsi
suru, olivat hänestä sammuneet.
Silloin oli raivonnut viimeksi, kun tuli tietämään Annan raskauden. Nyt
oli jo kaikki samantekevää.
Tähän saakka oli häntä pitänyt yllä heikko toivo siitä, että jotenkuten
saattaisi kaikki vielä selvetä ja muuttua. Oli syntynyt sairaalloinen
mielikuva, joka saattoi joskus ajattelemaan, että kaikki olikin ehkä
vain leikkiä, keksitty kiusaksi hänelle. Pikku Matti voi olla hänen
samoin kuin toinenkin. Anna vain kiusaa häntä sanoakseen joskus, että
se onkin ollut vain leikkiä, pilaa kaikki tyyni.
Se oli sairaiden aivojen harhakuva, mielijohde, joka sai hänen
päätöstään luopua elämästä siirtymään päivä päivältä tuonnemmaksi.
* * * * *
Tuomas oli Jannen kanssa ollut koko päivän kynnöksellä. Syksyinen
ilta hämärtyi. Hevoset riisuttiin ja vietiin syöttöhakaan. Veräjällä
palatessa virkkoi Janne.
— Saisit sinä Tuomas sentään olla isäntä talossa ja antaa sille
roistolle kerrankin niin, että lakkaisi taloa kiertelemästä.
— Kenelle?
— Isotalollepa tietysti. Et näy huomaavan, vai etkö näe, mutta joskus
käy vielä Annaa kärkkymässä.
— Ja uskaltaako vielä Anna ja ilkeääkö...?
— En tiedä tarkemmin, mutta niin on minullekin vastenmielinen se
ihminen, että olisin jo siihen paikkaan lopettanut, jos olisi ollut
minun kohdallani.
Tuomaan aikoja sitten sammunut viha kuohahti jälleen. Se antoi
varmuutta hänen päätökselleen. Häpeä oli nyt jo hänelle liian suuri
kannettavaksi. Hänen täytyi päästä pois näkemästä ja kuulemasta. Elämä
oli liian raskas enää päivääkään eteenpäin elettäväksi.
Tuomas istui pellon veräjäpuulla.
— Sinä olet ollut aina hyvä toveri ja ystävä minulle, virkkoi hän
tukahtuneesti Jannelle. Etkö tekisi minulle vielä yhtä palvelusta?
— Johan toki teenkin.
— Kävisit vielä tänä iltana sanomassa Kustaavalle, sisarelleni, että
tulisi aamulla Nuotioniemeen. Tahtoisin ennen lähtöäni tavata...
Ääni särkyi. Hetken perästä jatkoi Tuomas.
— Ja veisit sanan Mäkäräiselle, että tulisi hänkin tänne kuulemaan»
viimeisiä määräyksiäni.
Janne katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Vihdoin hänelle selvisi kaikki.
Hänen silmäripsensä kostuivat.
— Aiotko sinä siis...?
— Minä en jaksa enää kantaa häpeääni, sanoi Tuomas tukahtuneesti.
Mitäpä hyödyttää viivyttäminen. Elämällä ei ole enää mitään minulle
annettavana. Parasta, kun poistun.