Tuvassa oli hiljaista. Könniläinen mittasi aikaa verkalleen.
Mäkäräinen istui pöydän päässä ja kirjoitti. Tuomas istui pöydän takana
pää käteen nojaten. Mäkäräinen luki paperista.
— ... Että kuolemani jälkeen jää talon hoitajaksi Janne, joka saakoon
siitä palkkioksi Nuotioniemeen kuuluvan takamaakappaleen torppineen ja
naimisiin mentyään neljä lehmää talosta...
— Ja sitten...
— Vaimoni saakoon elatuksen talosta, niin kauan kuin elää. Jos talo
jostakin syystä tulisi myytäväksi, saakoon kerta kaikkiaan kaksituhatta
markkaa. Ja sitten...
Tuomaan kasvot värähtivät ja silmäkulmaa täytyi pyyhkäistä kädenselällä.
— Saakoon pikku Matti täytettyään kaksikymmentä vuotta Nuotioniemeen
kuuluvalla toisella ulkopalstalla olevan torpan maat ja jo aikaisemmin
samalle torpalle eroitetun metsäpalstan ikuiseksi omaisuudeksi.
"Tämän saakoon", Tuomas olisi tahtonut sen panna testamenttiin, "pikku
Matti lahjaksi isältä, jolla ei ollut isän oikeutta lapseensa", mutta
se jäi kirjoittamatta.
Kustaava, Tuomaan sisar, istui karsinapenkillä ja nyyhki hiljaa.
Odotahan, ajatteli Tuomas silmätessään sisareensa, kyllä minä muistan
sinuakin.
— Ja sitten?
— Saakoon sisareni Kustaava, sitten kun talo on lopullisesti maksettu,
viisisataa vuosittain kuolemaansa saakka. Saakoon neljätuhatta markkaa
kertakaikkiaan, jos talo jostain syystä tulee myytäväksi.
Tuomaan kasvoille nousi kylmä hiki. Vaikein pykälä oli edessä.
Kustaava tuli hänen viereensä.
— Etkö sinä muistakaan lupaustasi? Sanoithan antavasi sillekin, joka
syntyy, sanoi hän katseellaan Tuomaalle.
Tuomas pyyhkäsi kylmän hien otsaltaan ja sanoi samalla tavalla
katseellaan.
— Niin teenkin.
— Sitten?
Mäkäräinen piirteli vakavana vapisevalla kädellään.
— Merkillinen mies tuo Tuomas, hymähti hän itsekseen..
— Saakoon vielä syntymätön lapsi, jos elää, kertakaikkiaan tuhat
markkaa.
Nyt se oli tehty. Tuomas huokasi keventyneesti. Että se sittenkin
saattoi käydä niin helposti niiden monien taistelujen perästä.
Mäkäräinen katsoi kysyvästi. Tulisiko mitä vielä...?
— Ja sitten jos mitä jää, jaettakoon tasan Jannen, Kustaavan ja pikku
Matin...
Tuomas pysähtyi.
— Yksi olisi vielä.
Kustaava nykäisi häntä hihasta ja katsoi rohkaisevasti silmiin.
— Ja vaimoni kesken, lisäsi Tuomas reippaasti. Ja siinä se nyt onkin,
kun kirjoitan vain nimeni. Sinä, naapuri, saat sitten pitää muusta
huolen.
Mäkäräinen nousi lähteäkseen ja puristi Tuomaan kättä hyvästiksi.
— Onkohan tämä nyt vaan kaikki oikein, että sinä näin...? arveli
Kustaava veljelleen.
— Etkö ole osaasi tyytyväinen? kysyi Tuomas.
— En minä sitä tarkoittanut. Sitä minä vain, että kun sinä näin
vapaaehtoisesti...
— Kyllä se on oikein, kun se on niin päätetty. Mikään ei saa minua
peruuttamaan päätöstäni.
— Onhan se niinkin, tuntui sisar sanovan katseellaan. Kaikkea muuta
mies kestää, mutta tällaista surua ja häpeää...
Ilta alkoi hämärtää.
Tuomas istui pöydän päässä pidellen pikku Mattia polvellaan. Kustaava
istui pöydän takana. Veljellä ja sisarella tuntui olevan hyvin paljon
toisilleen sanottavaa, mutta he vaikenivat.