Tuomaan ulos mentyä jäi Anna vielä penkille istumaan. Tuvan
lehtikerpuille tuoksuva ilma raukasi ja kutitti somasti hermoja.
Nyt se taas suuttui, kun en heti osannut ylistää talon ostoaan. Mitähän
varten talon osti, kun Heinämäkikin on kuin pieni talo. Se vihaa
Isotaloa ja sillä se... Vai olisiko suunnitellut saavansa minut yksin
pitää, kun Nuotioniemeen muuttaa?
Anna naurahti.
Minua miellyttääkseen se sen osti. Olisihan saanut jäädä ostamatta,
mutta kun tahtoo talollisena olla, niin tahtokoon. Eipä sieltä matka
ole paljon pitempi Isoontaloon kuin täältäkään. Ja parempihan on olla
talon emäntä kuin torpan vaimo. Olisihan pitänyt kiittääkin, mutta
enhän ehtinyt. Olisihan saanut syliinsäkin ottaa, kun olisi tahtonut.
Olisi muulloinkin saanut, vaan en taida enää kelvata.
Anna oikoi kauniita jäseniään ja naurahti hermostuneesti.
Nyt saisi jo aittaanikin tulla, mutta eipä tule, enkä mene esittämään,
kun ei kerran pyytämättä... Jöröttää ja jöröttäköön. Kun en kelpaa
hänelle, niin kyllä muille! Eihän ole minun syyni, että kyliä käyn, kun
Tuomas kerran...
Anna vavahti. Syvällä jossakin oli vielä hiukkanen tuntoa jälellä, joka
vaati vaikenemaan.
Olenko minä Tuomaalle tarjonnutkaan rakkauttani? Jos on aittaansa
pyytänyt, niin en ole mennyt. Esteitä on ollut milloin mitäkin.
_Niin_ ei olisi saanut tapahtua. Eikä saakaan vasta enää. Kun saa
oikeutensa, niin vähemmän epäilee tästä lähtien. Eikähän Isotalo ole
koskaan kieltänytkään. Ja viis', jos olisikin! Alkoi vistottaa joskus
se Isotalon kotielämä. Naisia yksi melkein joka sormelle. Ei sano
heistä välittävänsä, vaan pitäisikö se niitä talossaan muuten, jos ei
välittäisi.
Annalle johtui mieleen Hautamäen nuori isäntä. Oli karjatiellä eräänä
iltana tavannut ja alkanut nauraen jutella.
Annan olemukseen valahti sitä ajatellessa hiukaseva kaipuu, joka pani
aivan polvet horjahtamaan.
Kun olisi Isotalokin semmoinen! Notkea kuin nuori koivu ja silmissä
kumma palo. Mutta vanhaksi alkaa jo käydä ja silmässäkään ei ole
enää mitään muuta kuin rasvainen kiilto. Saisi jo pysyä omillaan,
mutta eihän se... Enkä minä hänen kanssaan enää... mutta kun on
tullut aljetuksi, niin olkoon niin kuin on ja menköön niinkuin menee.
Mihinkähän se nyt, kun ei syömäänkään...? Tuomas parka... Suotta vain
on tullut hänen mielensä niin usein pahoitetuksi.