Tuomas oli kävellyt Isotalon puheille. Päätti selvittää asiat hänen
kanssaan ja ilmoittaa talon ostonsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen se
tekisi.
Isotalo köllehti pihamaalla auringon paisteessa. Väki oli aamiaisella
tuvassa, josta pihalle kuului kovaääninen puheen porina. Pihamaalla
käyskenteli naisväkeä aukoillen aittojen ovia ja muutakin puuhaten.
Väkirikas oli Isotalo. Tuomaan täytyi siinä pihamaalla istuessaan
tosiaankin ihmetellä sitä väen paljoutta. Koko kartano kihisi aivan
kuin muurahaispesä. Oli se niitä saanutkin, miehiä niinkuin naisiakin.
Joku tytöistä kulki pihamaalla makailevan isännän ohi, niin että helmat
hipaisivat. Isäntä kapaisi kintusta. Tyttö mennessään nauraa helisteli.
Toinen jo murhaavan silmäyksen heitti: "Olisi minua kopaissut eikä
tuota..."
Tuomas hymähti halveksien. Kyllä on mies laittanut itselleen aikamoisen
haaremin. Mutta se ei vielä riitä, kun pitää toiselta ryöstää hänen
ainoansa.
Tuomas rykäisi.
— Jos sitten mentäisi selvittämään ne asiat...
— Kyllä se sopii tässäkin... Mitä asiaa sinulla on? sanoi Isotalo
välinpitämättömästi.
— Se vero on maksettava, koskapa sen suoritus nyt minun kohdaltani
loppuu, sanoi Tuomas ja aivan hytkähti sitä sanoessaan.
— Mitä, loppuu? En minä veroa rahana ota.
— Kyllä se nyt tulee otettavaksi.
— Sinäkö pakon panet?
— Kukapa muukaan. Kun minä en aio enää Heinämäessä asua, niin...
— Missä sinä sitten asut?
— Nuotioniemeen muutan vielä tänä päivänä.
Isotalo vääntyi istumaan. Hymähti pilkallisesti.
— Kestinäkö sinä Nuotioniemessä...?
— Ei kun isäntänä.
Tuomaan ääni helähti teräkseltä. Isotalo ei näyttänyt vieläkään oikein
käsittävän.
— Mitenkä sinä isäntänä...?
— Siten kun olen talon ostanut Heikiltä.
— Valehtelisit muille. Sinulle ei Heikki ole myynyt taloaan, koskapa ei
minullekaan.
— Kyllä se nyt on minulla. Saat mennä kysymään, jos tahdot.
— Tuhannen helvettiä! Eikö se pökkö osannut myydä rahaan, kun rupesi
velaksi...
— Ei sanonut sellaiselle miehelle antavansa taloaan kuin sinä olet.
— Minkälaiselle?
Isotalon kasvot vääntyivät kiukusta.
— Kyllä sinä tiedät itsekin, minkälainen olet, syntipesä!
Tuomas oli kerrankin päättänyt sanoa, mitä oli sydämellään.
— Ja mikä sinä olet!
Isotalo aivan kihisi raivosta.
— Olen rehellinen mies, jonka tuntoa ei paina mikään. Mutta sinulla
taitaa olla iso tili, kun sitä kerran joudut selvittelemään, sanoi
Tuomas.
— Sinulleko?
— Minullekin.
Mitä minä olen sinulta vienyt?
Tuomaassakin jo raivo kuohahti. Hypähtäen Isotalon eteen virkkoi
syvällä äänellään.
— Kysytkö sitä, sinä saatana! Kunniani sinä veit ja kerran vielä
vastaat siitä!
Isotalo väistyi hätkähtäen, mutta selvittyään huusi miehiä avukseen.
Muutamia renkejä ilmestyi haluttomasti portaille.
— Kuulkaahan, pojat! Tämä sanoo minua varkaaksi. Pitäkäähän mielessänne.
— En minä ole sinua varkaaksi sanonut, vaikka olet vienytkin toiselta
onnensa.
— Kuulkaa, pojat, se sanoo sen vieläkin.
Isotalo käveli pihamaalla leuka täristen.
Tuomas kaivoi poveltaan verorahat ja ojensi Isotalolle.
— Tuossa on Heinämäen vero. Muuta minä en rupea kanssasi...
— En huoli sinun rahoistasi.
Tuomas heitti rahat pihamaalle.
— Korjaa siitä. Tästä lähtien tekee veron se, joka ostaa Heinämäen.
— Kuka sen myy? kivahti Isotalo.
— Minä! virkkoi Tuomas.
— Ei sinulla ole mitään oikeutta mennä sitä myymään.
— Minulla on oikeus!
— Nähdäänpähän!
Miesten äänet jyrähtelivät ukkosena pihamaalla.
— Käykää kiinni siihen ja heittäkää portista menemään, kehoitti Isotalo
renkejään.
Rengit lähenivät epäröiden. Saisi siitä ukolta pari ryyppyä, jos vähän
retuuttaisi Tuomasta.
Tuomas odotti kädet nyrkkiin puristettuina, kasvoillaan uhman tuli.
Miehet jäivät neuvottomina katselemaan toisiaan. Se voisi antaa
rautakourillaan, niin että huomennakin vielä tuntuisi.
— Raukat, kun ette uskalla! kähisi Isotalo.
Tuomas pyörähti ympäri ja sanoi mennessään.
— Korjaa rahasi pihamaalta, jos tahdot. Minun puolestani vero on
maksettu.