Hiljainen, kesäinen sunnuntai.
Taivas kaareutui kirkkaana ja vilpoinen tuuli veteli juovia järven
selkiin. Tuomas istui veräjäpuulla Heinämäen pellon laidassa ja katseli
edessään lainehtivaa ruispeltoa.
Nyt se jää toiselle tuokin. Mitähän isä sanoisi, jos eläisi? Ja äiti?
Sanoisivatkohan: Suotta jätit. Olisit pysynyt vanhoilla juurillasi.
Mutta eihän hänellä oikeastaan mitään juuria ollutkaan. Vieraassa
maaperässähän hän eli. Toisen maata. Ikuisen vihamiehen ja häpäisijän.
Jääköön toiselle!
Täytyi päästä omalta pohjalta yrittämään ja näyttämään, mitä saisi
aikaan. Varmaan se huoliakin huojentaisi. Ja olihan siinä vihdoin
pojalla oma pohja, jolta sopisi jatkaa. Ei yhtään kaihoa eikä
koti-ikävää saa tulla, ei vaikka...! Kauniimpi on siellä paikkakin.
Tuomas käveli pihaan.
Mitähän tuosta nyt Anna sanonee? Ilostuukohan? Kun ihastuisi,
kapsahtaisi kaulaan ja sanoisi, että elä milloinkaan enää muistele...
Minä koetan olla hyvä ja uskollinen emäntä Nuotioniemessä. Jopahan se
niin sanoo!
* * * * *
Tuomas astui tupaan. Permannolle oli levitetty koivunlehtiä ja horsmia
kuivamaan. Anna nukkui tuoksuvilla lehdillä. Vanha Könniläinen löi
keskipäivän tunteja.
Tuomas aprikoi, menisikö vielä ulos vai istuisiko odottamaan Annan
heräämistä. Siihen painautui Annan viereen lehdille. Saisi siinä salaa
häntä katsella. Tuomaan sydänalassa hiipaisi outo rakkauden jano. Miten
kauan siitä olikaan, kun hän oli vaimoaan hyväillyt? Tuntui niinkuin
olisi ollut määrättömän kauan.
Annan rinta kohoili tasaisesti ohuen puseron alla. Kiinteän rinnan
kuultava iho näkyi kaula-aukeamasta. Toinen käsi oli pään alla ja
toinen vapaana valui vartalolla. Pyöreä, täyteläinen käsivarsi ja
kiinteä, kuultavahipiäinen rinta puseron alla.
Tuomaan teki mieli laskea kätensä hiljaa ja hyväillen Annan
käsivarrelle, mutta pelkäsi herättävänsä hänet. Tuomas vain janoten
katseli muistamatta mitään, näkemättä mitään muuta kuin täyteläisen
vartalon, pyöreän käsivarren, hohtavat posket ja rinnan tasaisen
aaltoilun.
Uusi polttava kaipauksen tunne värisytti Tuomasta. Mitähän se oli?
Aistien kaipuutako vai ystävyyden tarvetta! Olisiko se ollutkaan
mahdollista hänelle tuon nuorekkaan olennon omistaminen? Oliko
se tosiaankin häntä varten? Tällaisen jäykän ja järeän, työssä
kovettuneen, vaivoissa vanhettuneen...? Mitä hän rakkaudella, tämmöinen!
Kurkkua kuristi yksinäisyyden tunne, katkera, selittämätön kaipaus.
Kuristi niinkuin olisi itku ylös pyrkimässä.
Hänenhän sen pitäisi olla, vaikkei ollut. Hänellehän sen, tuon tuossa,
tulisi osoittaa rakkautta, vaikkei osoittanut.
Tuntui kuin Isotalo olisi vieressä nauraa höhöttänyt ja kurkottanut
niljaisia käsiään Annaa kohti.
Minun se on. Minulle sen posket punehtivat ja silmät loistavat. Minulle
kupertuvat poskien hymykuopat ja minä sen omistan — ruumiin. Muulla ei
ole väliäkään!
Taaskin salpasi Tuomaan hengityksen paisuva viha, niinkuin oli sadat
kerrat ennenkin salvannut.
Tätä hirveätä helvetin tuskaa!
Anna heräsi ja katsoi ihmetellen Tuomaaseen. Lienevätkö Tuomaan kasvot
olleet vihasta vääristyneet, koskapa Anna kirkaisi.
— Hyi! Mitä sinä siinä...?
Ja aikoi ponnahtaa ylös.
— Kuulehan, älähän..! Olisit nyt siinä vielä hetken.
Tuomas koetti hapuilla Annaa syliinsä, mutta Anna pyörähti penkille
istumaan.
— Kun ihan säikähdin.
— Minuako?
— Niin.
Tuomaskin istui penkille ja näytti alakuloiselta. Hetken perästä
virkkoi.
— Mitäs sinä siitä sanot, kun Nuotioniemi on nyt meidän?
— Mitä?
— Että minä olen nyt Nuotioniemen isäntä.
— Mitä sinä nyt horiset? kysyi Anna ihmetellen.
— Että minä ostin sen... usko, jos tahdot. Tuoss' on kauppakirjat.
Tuomas heitti Annan syliin tukun papereita ja siirtyi lähemmäksi
istumaan. Koetti hymyillä sanoessaan.
— Ja sinä olet nyt talon emäntä.
Ihmetellen katseli Anna vuoroin Tuomaaseen ja papereihin.
— Mutta ethän sinä ole mitään ennemmin puhunut.
Tuomas hytkähti. Hyville mielinpä taisi käydä.
— Eihän sinulle ole saanut mitään puhutuksi, kun aina kierrät ja
kaarrat. Olen sitä jo monta päivää miettinyt, ja kun kuulin, että
Heikki myy talonsa, niin menin kuulemaan ja nyt ne on kaupat tehty.
— Johan sinä nyt olet aivan hassuna, ihmetteli Anna.
— Vai hassuna. En minä ikääni toisen maata rupea viljelemään. Ja
semmoisen miehen kuin Isotalo.
— No ihanko sinä tosissasi?
— Ei siinä ole yhtään leikkiä.
— Mutta mihin Heinämäki jää?
— Se myydään.
— Ole hulluttelematta.
— No mitä me muutakaan sillä...
— Ja millä sinä talon maksat?
— Työlläni.
— Taitaa olla huono maksaja.
— Se on ainakin minun mielestäni luotettavin.
Anna mittaili Tuomasta silmillään.
Tuoko tuossa jaksaisi taloa pystyssä pitää? Ja miten se on vielä
innoissaan. Anna purskahti nauramaan.
— Mitä sinä naurat?
Tuomaan kasvot synkkenivät.
— Pilkkanaurullako sinä vain kiitätkin minua!
— Enhän minä, mutta...
— Naura vain, ainakaan Isotalo nyt ei enää naura!
Tuomas meni ulos mieli kuohuen.
Näinkö se taas kaikki kävikin? Näinkö taas hänen suunnitelmansa
raukesivat? Turhaa, turhaa kaikki!